X LUKU
Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.
Siellä mulle kiltisti punssia kaas
soma tyttö tyllykkä muudan —
kuin keltasilkkiä kiharat,
ja silmät kuin lempeä kuudan.
Tuo westfalilainen soperrus
taas soittona korvissa soi mun.
Sulomuistoja punssi se höyrysi,
tutut veikot mielehen toi mun,
kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!
Niin paljon heist' ain' olen pitänyt
kelpo Westfalin pojista noista —
väki niin luja, vakaa ja uskollinen,
ei koskaan kuorella loista.
Miten miekkasill' uljaina seisoivat
he leijonamielin ja -tarmoin!
Niin vilpittömästi he iskivät,
niin kvartein ja terssein varmoin.
Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat,
ja silmiss' on kyynellammet,
kun ystäväliittoon he kättä lyö,
nuo sentimentaaliset tammet.
Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon,
jalo kansa, sun kylvöjes keot,
sodat maaltas ja maineet estäköön
ja uroot ja urosten teot.
Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!