XI LUKU
Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.
Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas
tässä häviöön hänet hääsi;
tässä ravassa Saksan kansallisuus
se voiton päälle pääsi.
Jos Hermann vaalevin heimoineen
ois tässä tappion saanut,
me roomalaisia oltais nyt,
ois Saksan vapaus laannut!
Tavat Rooman täällä nyt vallitseis,
ja Rooman kieli se soisi;
vestaaleja Münchenissäkin ois,
qviriittejä svaabit oisi!
Nyt Hengstenberg olis haruspex
ja sonnein suolia urkkis.
Neander, neuvokas auguuri,
se lintuin kulkua kurkkis.
Birch-Pfeiffer tärpättiä jois
kuin muinen naiset Rooman
(uriinille kuuluu se antaneen
niin erinomaisen arooman).
Ei lumppusaksa nyt Raumer ois,
vaan roomalainen Lumpacius,
ja riimittä laulais Freiligrath
kuin muinen Flaccus Horatius.
Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri,
ois nimeltä Grobianus.
Puhuis Massmann, me hercule! latinaa,
tuo Marcus Tullius Massmanus!
Jalopeurain, hyenain, shakaalein
kera otella totuuden tulkit
areenalla sais, katulehdiss' ei
tulis kintuille penikka-nulkit.
Yksi Nero, ei kolmea tusinaa
maanisää meill' olis tuhmaa.
Me valtimot avaten näytettäis
orjuuden vahdeille uhmaa.
Ois Schelling maar koko Seneca,
kun kohtais moinen fatum.
Corneliuksemme kuulla sais:
"Non pictum est, qvod cacatum!" —
Vaan onneksi Varuksen legiot
löi Hermann taistelollaan,
pois roomalaiset ne tungettiin,
ja me saksalaisia ollaan!
Meillä Saksan mieli ja kieli on,
kuin ollut on iät päivät;
nimi aasin on aasi, ei asinus,
ja svaabit svaabeiksi jäivät.
On Raumer lumppusaksa vain,
saa kotkantähden viimein.
Ei ole Horatius Freiligrath,
vain laatii lauluja riimein.
Puhu onneks ei Massmann latinaa,
Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,
tärpättiä saastaista särpi ei
kuin Rooman naikkoset salaa.
Oi Hermann, se on sun ansiosi
Siks sulle patsas suuri
Detmoldiin tehdään — se kohtuus on
panin lisäni listaan juuri.