XXIII LUKU.
Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.
Oli kaunis ilta, kun Campe vei
minut sinne, — meill' iltatuimaan
oli tuumana Reininviinissä
siell' osterit panna uimaan.
Hyvä seura siell' oli myös, mä näin
iloll' entistä veikkoa monta,
Chaufepién esimerkiksi, monta myös
uutta, ennen tuntematonta.
Oli Willen viiruinen naama, tuo
sukukirja, kärjellä miekkain
käsialaa täyteen kirjattu
akadeemisten vihasniekkain.
Ja Fucks oli, umpipakana,
verivihollinen. Jehovan,
vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös
kai Venukseen Canovan.
Oli Campeni jalo Amphitryon,
hymy huulilla luopumatonna;
hänen silmänsä autuutta säteili
kuin kirkastettu Madonna.
Ma aattelin, pöydän aarteita
alas kaulaani halulla ajain:
"Tuo Campe on todella suuri mies,
kukka kaikkien kustantajain.
Joku toinen ois nälässä antanut
mun kulkea maita, teitä,
tää juottaa janonkin sammuksiin;
hänt' en mä ikinä heitä.
Ole kiitetty, luoja taivahan,
tään rypälemehun kun luonut,
ja kustantajaksi kun minulle
olet Julius Campen suonut!
Ole kiitetty, luoja taivahan,
kun suuri tulkoon-sanas
loi osterit mereen ja kasvamaan
maan Reininviiniä manas!
Sitruunia myöskin, antamaan
meren ostereille mehun —
tän' yönä suo, isä, vatsassain
vain hyvästi sulaa rehun!"
Tuo Reininviini niin hellyttää
minut aina, rinnasta haipuu
joka ristiriita, siell' elähtää
syvä ihmislemmen kaipuu.
Mun ajaa se katuja astelemaan
ulos alle taivallan välkeen;
sydän sydäntä hakee, ja silmä käy
valkohelmain hentojen jälkeen.
Ihan riutua moisena hetkenä
olen kaihoon, mi rinnan täyttää;
katit kaikki harmailta silmissäin,
Helenoilta naiset näyttää. — — —
Ja Drehbanin päähän päästessäin
kuun valossa kuninkainen
tuli vastaani vaimo-ihminen,
ylen korkeapovinen nainen.
Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu,
sini silmäin kuin turkoosikivi,
kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu,
nenä myös vähän punehtivi.
Päässä päähine valkealiinainen
ihan linnakruunun malliin,
sen tärkkäys poimuihin taitettu
kuin tornit ja sakarat valliin.
Hän kantoi valkoista tunikkaa
alas pohkeille ulottuvaista.
Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin
pari pylvästä doorilaista.
Mitä maallisin, mitä luonnollisin
joka ilme, mut että vaimo
oli ylempi olento, tiesi taus
yli-inhimillisen aimo.
Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas
tykö Elben pitkältä tieltäs —
nuo kolmetoista ei vuotta viel'
ole, näämmä, muuttanut mieltäs!
Haet noita kauniita sieluja kai,
kera joitten niin monesti muinen
tässä kauniissa seudussa karkeli pois
sult' yö sulohaaveiluinen.
Nieli elämä, hirviö satapää,
ne jo irjuvin ikenineen;
pois aika vanha on vaipunut
jo armaine ajattarineen!
Poiss' on sulokukkaset, sydämes
jumaloimat nuoren — ne kukat
on langenneet, on lakastuneet,
ne myrsky runteli rukat.
Ne kuihtui, murtui, musertui
raa'an kohtalon-anturan alle —
niin, veikkonen, täällä kaikelle käy
ihanalle ja armahallel"
"Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan
kuin unelma aikojen takaa!
Miss' asut sa, korkea kulkijatar,
ja saanko matkas ma jakaa?"
Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt,
olen kunniallinen nainen,
siveellinen, hieno henkilö, en
katuperhonen kaikellainen.
En moinen pikku mamselli,
siro etelän seikkailijatar —
sa tiedä: Hammonia, Hampurin
olen suojelusjumalatar!
Sä säpsähdät, laulaja uljas sa,
sä säpsähdät, säikähdytkin!
No niin, tule äläkä tuumaile,
jos tahdot seurata nytkin!"
Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"