Alamainen: Romaani

by Heinrich Mann

II.

Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen. Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena. Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja tunsi hänet Agnes Göppeliksi.

"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.

"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta. Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!

"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin ihmisiä."

"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen vihollisemme!"

Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman itseään.

"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut täytyy sulkea?"

Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet? Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa, jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"

Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen, miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.

"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."

Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen suorittanut asevelvollisuuteni."

"Oo!" — Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan!
Ja nyt olette kai jo tohtori?"

"Siksi minun pitää nyt tulla."

Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei huomannut sitä ollenkaan?

"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen nenän satulaan asti.

"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen korjaantuu."

Diederichiä kadutti.

"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä sievemmäksi" — ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:

"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"

Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.

"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin minulle se on samantekevä."

"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin mennä naimisiin."

"Joskin."

"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."

"Mistä sen päätätte?"

"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."

"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten" — hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön, "sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."

Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.

"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille rannerenkaan."

"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"

Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli
Agneksen suusta:

"Sitten se olisi ollut eri asia."

Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään. He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi askeleitaan ja alkoi nauraa.

"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken, minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."

Agnes pysähtyi. "Oo!" — ja hän katsahti Diederichiin, hänen kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa sitä minulle anteeksi?"

Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita, nuoruuden hullutuksia.

"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.

Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin. Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä tehdä."

Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.

"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"

"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti
Diederich.

Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään.
"Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti.
Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla,
katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.

"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa, koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut, ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan, kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.

Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi
Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.

"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan odottanut."

"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni.
"Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"

Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani velvoituksen."

"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli kohtaloa, se!"

Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet rakastanut?"

"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."

"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti hänet puoleensa.

"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"

Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä. Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.

"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin jotakin kuului sinulle." — "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli toki vallan hervoton onnensa johdosta.

Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän, tuskallisen katseen. —

"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."

"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna. Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:

"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."

Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja sanoi hieman kiihkeästi:

"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona liikkeeseeni…"

Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla jonkun kohteliaisuuden:

"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."

Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi. Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes sanoi:

"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään, sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme kahvilassa katujen avautumista."

"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:

"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy varmasti tulla."

Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää —? Minun pitää Teidän luoksenne —?"

Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät kerta nähtäisiin —: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi uudestaan?"

Kas niin, Diederich toivoi sitä. Siitä huolimatta täytyi Agneksen kehotella häntä, ennenkuin hän antoi suostumuksensa. Agneksen kodin edustalla hän heitti hyvästit, teki muodollisen kumarruksen, kääntyi ympäri ja ajatteli: "Niin, nainen on hirvittävän raffineerattu. Siinä leikissä minä en ole kauan mukana." Sillä välin hän havaitsi vastenmielisesti, että oli aika mennä juomaseuraan. Hänen mielensä teki kotia, miksi, sitä hän ei tiennyt. Kun hän sitten oli vetänyt huoneensa oven perässään kiinni, niin hän jäi sen eteen seisomaan ja tuijotti pimeyteen. Äkkiä kohotti hän kätensä, katsahti ylös ja sanoi syvään hengittäen:

"Agnes!"

Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän, ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin, arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä: Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta, merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla sellaista, jota rakasti — kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti, että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich, oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" — Hän itki, painoi kasvonsa sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.

Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin. Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän, Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan… Diederich sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen asemasta — sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja epäkäytännöllisiä — kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.

Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi katsonut siihen.

"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.

"Se on se Mahlmannin antama?"

"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."

Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri. "Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui tuttavallisuuttaan.

"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"

Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä?
Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."

"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme. Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.

"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat, mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."

"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan, selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena. Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen: "Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.

Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi ylös ja huusi ovelta:

"Marie! Retaa!"

Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan. Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin kanssa.

Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme… Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan." Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä sitä odottamaan.

"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka häntä ihmetteli.

"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."

Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! — Vieläkö sekin vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin ilmeen käyvän perin eteväksi.

"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim, pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon — tarkemmin harkitsematta. Sen niinä voin vain Teille sanoa."

Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme yksimielisiä."

Diederich ajatteli: "Koska minä niin sanoaksemme kuulun perheeseen."

Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva "valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:

"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi, jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.

Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään. Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin kasvonsa.

Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi, näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia. Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen, ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään, Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan, kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.

Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös, urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta. Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen, joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan Diederichin kanssa.

"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys, vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä. Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös — sinä, näetkös sinä?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi, mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se, millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. — Mutta Agnes: kun he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja vavisten:

"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"

"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.

"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."

Kun Diederich jäi neuvottomaksi:

"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti kuolla kanssani?"

Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.

"Kyllä", hän sanoi huokaisten.

Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut, miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin, pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän. "Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"

Diederich ymmärsi, että tässä oli ivaa, vieläpä kenties halveksuntaakin, ja hän kävi karkeaksi. Hän ei tarvinnut ylipäänsä naista, joka tahtoi olla esteenä hänen urallaan. Siltä kannalta hän ei ollut asiata ottanut. Silloin Agnes pyysi anteeksi ja lupasi tulla vaatimattomaksi ja odottaa Diederichiä hänen huoneessaan. Jos hänen, Diederichin, oli vielä työskenneltävä, oo! hänen ei tarvinnut ottaa mitään huomioonsa. Tämä sai Diederichin häpeämään, hän heltyi ja antautui Agneksen kanssa valittamaan maailmaa, missä ei ollut vain pelkkää rakkautta. "Pitääkö sitten niin olla?" kysyi Agnes. "Sinulla on hieman rahaa, minulla myöskin. Miksi hankkia itselleen elämänura ja näännyttää itsensä? Meillä voisi olla niin mukavata ja hauskaa." Diederich ymmärsi sen — mutta perästäpäin hän pani sen pahakseen. Hän antoi Agneksen odottaa, puolittain tahallaan. Vieläpä hän selitti velvollisuudekseen käydä poliittisissa kokouksissa, velvollisuudekseen, mikä oli tärkeämpi kuin heidän tapaamisensa. Eräänä iltana, toukokuussa, kun hän palasi kaupungilta myöhästyneenä, hän kohtasi ovensa edessä erään nuoren, yksivuotiaan uniformuun puetun miehen, joka katsoi häneen epäröiden. "Herra Diederich Hessling?" — "Niin aina", änkytti Diederich, "Te — sinä — Te olette herra Wolfgang Buck?"

Netzigin suurmiehen nuorin poika oli viimein päättänyt noudattaa isänsä käskyä ja käydä katsomassa Diederichiä. Diederich toi hänet ylös muassaan, kun ei löytänyt niin pian tekosyytä, jolla olisi saanut hänet lähtemään, ja Agnes istui siellä sisällä! Eteisessä hän puhui kovalla äänellä, jotta Agnes olisi kuullut ja kätkeytynyt. Peläten hän avasi oven. Huoneessa ei ollut ketään; liioin ei hänen hattuaan ollut sängyssä, mutta Diederich tiesi kyllä, että Agnes oli siellä juuri ollut. Hän näki sen tuolista, joka ei ollut aivan paikallaan, hän tunsi sen ilmasta, joka vielä näytti hiljaa värisevän Agneksen vaatteiden heilahteluista. Agneksen täytyi olla ikkunattomassa, pienessä komerossa, missä hänen pesukaappinsa sijaitsi. Hän työnsi tuolin sen eteen ja jurona neuvottomuutensa johdosta syytti muristen kortteerirouvaa siitä, ettei siivonnut huonetta. Wolfgang Buck mainitsi, että oli tullut hyvin sopimattomaan aikaan. "Eipä suinkaan!" vakuutti Diederich. Hän pyysi vierastaan istumaan ja toi konjakkia. Buck pyyteli anteeksi sopimatonta aikaansa; palvelus ei antanut hänelle mitään valintavapautta. "Sen me tiedämme", sanoi Diederich; ja estääkseen kyselyt hän kertoi heti, että hänen vuotensa oli jo suoritettu, että hän oli innostunut sotilasuraan, mikä oli se oikea. Kuka kokonaan saattoi jäädä väkeen! Valitettavasti perhevelvollisuudet olivat hänellä esteenä. Buck hymyili pehmeätä, skeptillistä hymyä, mikä ei miellyttänyt Diederichiä. "No niin, upseerit: silloin on ainakin ihmisten seurassa, joilla on hyvät tavat."

"Te seurustelette heidän kanssaan?" kysyi Diederich, ja hän mainitsi sen pilkallisesti. Mutta Buck selitti yksinkertaisesti, että tuli välistä kutsutuksi upseerimessuihin. Hän kohautti olkapäitään. "Minä menen sinne, koska pidän hyödyllisenä tutustua kaikkiin leireihin. Toiselta puolen minä seurustelen paljon sosialistien kanssa." Hän hymyili jälleen. "Välistä minä tahtoisin tulla kenraaliksi ja välistä työväenjohtajaksi. Olen itse utelias tietämään, mille puolelle lopulta tulen kallistumaan." Ja hän joi pohjaan toisen konjakkilasin. "Inhoittava ihminen", ajatteli Diederich. "Ja Agnes pimeässä huoneessa." Hän sanoi: "Teidän varoillanne Te voitte valituttaa itsenne valtiopäiville, tai tehdä mitä muuta tahansa, mikä Teitä huvittaa. Minä olen määrätty käytännölliseen työhön. Sosialidemokratian minä yleensä pidän vihollisenani, sillä se on keisarin vihollinen."

"Tiedättekö sen niin tarkkaan?" kysyi sen jälkeen Buck. "Minä uskon pikemmin, että keisari pitää salaa sosialidemokratiasta. Hän olisi kernaasti itse tullut ensimäiseksi työväenjohtajaksi, mutta työväki ei sitä tahtonut."

Diederich suuttui. Sellainen puhe loukkasi Hänen Majesteettiaan. Mutta Buck ei antanut häiritä itseään. "Ettekö muista, mitenkä hän Bismarckia vastustaakseen uhkasi kieltää rikkailta sotilaallisen suojeluksensa? Hän on tuntenut, ainakin alussa, aivan samanlaista vihaa rikkaita kohtaan kuin työmiehetkin — — vaikka luonnollisesti toisista syistä, siitä syystä, että hänestä ei ole mukavaa, että muillakin ihmisillä on valtaa."

Estääkseen ne huudahdukset, jotka Diederichin ilmeestä päättäen olivat tulossa, Buck lisäsi heti pirteämmin: "Älkää uskokaan, että vastenmielisyys on sanojeni synnyttäjä. Se on päinvastoin hellätuntoisuus: eräänlainen vihamielinen hellätuntoisuus, jos niin tahdotte sanottavan."

"En ymmärrä sellaista", sanoi Diederich.

"No niin: se on sitä, jota joku tuntee jotakin toista kohtaan, jossa huomaa omat virheensä, tai hyveensä, jos tahdotte niitä sillä nimellä kutsua. Joka tapauksessa me nuoret ihmiset olemme keisarimme kaltaisia siinä, että me tahtoisimme käyttää persoonallisuuttamme täydessä määrässä ja kuitenkin tiedämme, että vain massalla on tulevaisuutta. Mitään Bismarckia ei tule enää olemaan eikä liioin mitään Lassalleakaan. Kenties kaikkein lahjakkaimmat meistä eivät sitä jaksa vielä tänään itselleen myöntää, tunnustaa. Ainakaan hän ei sitä jaksaisi. Ja kun jonkin ihmisen osalle on joutunut sellainen ääretön valta, niin olisi tosiaankin itsemurhantekoa, jos ei arvostelisi mahdollisuuksiaan liian suuriksi. Mutta sielunsa sisimmässä hän epäilee sitä osaa, jota pyrkii asiaankuulumattomasti näyttelemään."

"Osaa?" kysyi Diederich. Buck ei huomannut tätä ollenkaan.

"Sillä se voi viedä hänet kauaksi, koska sen tässä maailmassa, sellaisessa kuin se nyt kerta on, täytyy vaikuttaa kirotun eriskummallisesti. Tämä maailma ei odota keneltäkään yksityiseltä enempää kuin hänen naapuriltaan. Kaikki vie samalle tasolle, mitkään erikoisuudet eivät tule kysymykseen, ja kaikkein vähimmän suurmiehet."

"Sallikaapas minun kysyä" — Diederich pöyhisteli — "olisiko meillä Saksan valtakuntaa ilman suuria miehiä! Hohenzollernit ovat aina suuria miehiä." — Buck väänsi jo suutaan surumielisesti ja skeptillisesti. "Silloin Teidän täytyy varoa. Ja meidän muiden myöskin. Keisari on, omissa olosuhteissaan, saman kysymyksen edessä kuin minäkin. Pitääkö minun tulla kenraaliksi ja perustaa koko elämäni sodalle, jota ei, mikäli voimme arvailla, koskaan tulla käymään? Tai mahdollisesti nerokkaaksi kansanjohtajaksi, kun kansa on jo joutunut niin pitkälle, että se tulee toimeen ilman neroja? Kumpainenkin vaihtoehto olisi romanttinen, ja romantiikka johtaa tunnetusti vararikkoon." Buck nielasi kaksi konjakkilasia perätysten.

"Miksi minun pitää siis tulla?"

"Alkoholistiksi" ajatteli Diederich. Hän kysyi itseltään, eikö hänen velvollisuutenaan ollut käydä Buckin kimppuun. Mutta Buck oli uniformussa! Myöskin saattaisi kenties melu pelästyttää Agneksen esiin, ja mitä kaikkea siitä sitten voisi seurata! Hän päätti edelleenkin kuunnella tarkkaan Buckin lausuntoja. Aikoiko tuo mies tuollaisine mielipiteineen luoda itselleen jonkin uran? Diederich muisti, että koulussa Buckin aineet, jotka olivat liian henkeviä, olivat herättäneet hänessä selittämätöntä, mutta syvää epäluuloa. "Sellainen hän oli", ajatteli Diederich, "ja sellaiseksi on jäänyt. Kaunosielu. Koko perhe on sellainen." Vanhan Buckin vaimo oli ollut juutalainen ja näyttelijätär. Ja Diederichistä tuntui nyt jälestäpäin nöyryyttävältä se alentuva hyväntahtoisuus, jota vanha Buck oli osoittanut hänen isänsä hautajaisissa. Myöskin tuo keltanokka nöyryytti häntä edelleen kaikella: ylimielisillä puheentavoillaan, käytöstavallaan ja seurustelullaan upseerien kanssa. Oliko hän herra von Barnimin kaltainen? Hänhän oli vain Netzigistä. "Minä vihaan koko perhettä!" Ja illistävien silmäluomiensa välistä Diederich tarkasti noita lihaisia kasvoja, tuota hieman kaarevaa nenää ja kostean kiiltäviä, miettiviä silmiä. Buck nousi ylös. "No niin, me tapaamme toisemme jälleen kotona. Tulevana tai sitä seuraavana lukukautena minä suoritan tutkintoni, ja mitäs on sitten muuta jälellä, kuin näytellä oikeusasiamiestä Netzigissä… Entäs Te?" hän kysyi. Diederich selitti ankarana, että hänellä ei ollut aikaa hukattavana, vaan ajatteli kesällä päättää väitöskirjansa. Sillä hän sitten saattoi Buckin ovelle. "Tyhmä mies sinä sentään vielä olet", hän ajatteli. "Et ollenkaan huomaa, että minun luonani on eräs tyttö." Hän palasi takaisin, iloisena sen johdosta, että tunsi itsensä Buckia mahtavammaksi ja myöskin Agnesta mahtavammaksi, joka oli napisten odottanut pimeässä.

Mutta kun hän avasi oven, niin Agnes pysyi tuolillaan, hänen rintansa aaltoili ja nenäliinallaan hän hillitsi yskimistään. Tyttö katsoi häneen punaisilla silmillä. Diederich huomasi, että Agnes oli täällä melkein tukahtunut, oli itkenyt — sillävälin kuin hän itse oli ulkopuolella juonut ja puhunut hyödytöntä roskaa. Hänen ensimäinen mielenliikutuksensa oli rajaton katumus. Agnes rakasti häntä! Siinä hän istui ja rakasti häntä kaikin voiminensa! Hän, Diederich, aikoi kohottaa kätensä, heittäytyä hänen eteensä ja itkien pyytää anteeksi. Hyvissä ajoin hän kuitenkin perääntyi, peläten kohtausta ja sitä seuraavaa sentimentaalista mielialaa, mikä olisi tullut hävittämään häneltä monta työpäivää ja antamaan Agnekselle valtit käteen. Hän ei noudattanut hänen tahtoaan! Sillä luonnollisesti Agnes liioitteli. Ja niin Diederich suuteli hänen otsaansa ohimennen ja sanoi: "Sinä olet jo täällä? En nähnyt sinun ollenkaan tulevan." Agnes kapsahti pystyyn, ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikeni. Sen jälkeen Diederich selitti, että joku oli juuri lähtenyt hänen luotaan. "Sellainen pöyhkeilevä juutalaislurjus! Yksinkertaisesti inhoittava!" Diederich juoksi ympäri huonetta. Jotta hänen ei olisi tarvinnut katsahtaa Agnekseen, hän juoksi yhä nopeammin ja puhui yhä kiihkeämmin. "Ne ovat meidän pahimmat vihollisemme! Nuo, jotka niinsanotulla hienolla sivistyksellään ahdistavat kaikkea, mikä meille saksalaisille on pyhää! Sellainen juutalaislurjus saa olla iloinen sen johdosta, että me häntä siedämme. Nuuskikoon lakikirjojaan ja pitäköön kitansa kiinni. Hänen keltaisiin, tomuisiin, kaunosieluisiin kirjoihinsa minä syljen!" huusi hän vielä kovemmin, loukatakseen sillä myöskin Agnesta. Kun tämä ei mitään vastannut, niin hän teki uuden hyökkäyksen. "Tätä kaikkea tällaista voi sattua, kun jokainen tapaa minut nykyään kotona. Sinun tähtesi täytyy minun istua kököttää kojussani!" Agnes sanoi ujosti: "Me emme ole kuuteen päivään nähneet toisiamme. Sunnuntaina sinä olit taas tulematta. Minä pelkään, että sinä et enää minua rakasta." Diederich seisahtui hänen eteensä. Ylhäältä alaspäin: "Rakas lapseni, minun ei tarvitse enää vakuuttaa sitä, että sinua rakastan. Mutta toinen asia on, haluanko minä sen vuoksi joka sunnuntai katsella tätisi virkkausta ja puhua isäsi kanssa politiikasta, josta hän ei mitään ymmärrä." Agnes painoi päänsä alas. "Aikaisemmin oli niin ihanata. Sinä tulit niin hyvin toimeen isäni kanssa." Diederich käänsi hänelle selkänsä. Siinä sitä juuri oltiin: hän pelkäsi tulevansa liian hyvin toimeen herra Göppelin kanssa. Kirjanpitäjänsä, vanhan Sötbierin kautta hän oli saanut kuulla, että Göppelin liike meni alaspäin. Hänen selluloosansa ei kelvannut enää mihinkään, Sötbier ei hankkinut sitä enää häneltä. Silloin olisi Diederichin kaltainen vävypoika ollut hänelle kylliksi tervetullut. Diederich tunsi itsensä näiden ihmisten piirittämäksi. Myöskin Agneksen! Hän epäili tämän olevan yhdessä juonessa isänsä kanssa. Suutuksissaan hän kääntyi jälleen hänen puoleensa. "Ja sitten, rakkaani, rehellisesti sanoen: mitä me yhdessä teemme, on meidän asiamme, eikö totta, mutta sinun isäsi me pidämme kernaammin leikin ulkopuolella. Sellaisiin kuin meidän suhteisiimme ei saa sekottaa perheystävyyttä. Minun siveellinen tuntoni vaatii siinä puhdasta eroa."

Kului silmänräpäys, sitten Agnes nousi ylös, ikäänkuin olisi nyt käsittänyt. Hän oli kovasti punastuksissaan. Hän meni ovelle. Diederich saavutti hänet. "Mutta Agnes, sitä minä en ole tarkoittanut. Minä sanoin sen vain siksi, että minä sinua aivan liian paljon kunnioitan —. Ja minähän voin taas tulla sunnuntaina." Agnes antoi hänen puhua, näyttämättä ilmeellään mitään liikutusta. "Ole nyt taas iloinen", pyysi Diederich. "Sinähän et ole edes riisunut hattuasi." Agnes teki sen. Diederich toivoi, että hän olisi istuutunut sohvalle, ja Agnes istuutui. Hän suuteli myöskin Diederichiä, kuten tämä oli tahtonut. Mutta sillä välin kuin hänen huulensa hymyilivät ja suutelivat, hänen silmänsä pysyivät jäykkinä ja osaaottamattomina. Äkkiä riuhtasi hän, Agnes, hänet syliinsä: Diederich pelästyi, hän ei tiennyt, oliko se vihasta. Mutta sitten hän tunsi itseään rakastettavan kuumemmin kuin koskaan ennen.

"Mutta tänään meillä oli totisesti ihanata. Eikö niin, minun pieni, suloinen Agnekseni?" sanoi Diederich, tyytyväisenä ja hyväntuulisena.

"Hyvästi", sanoi Agnes, hakien kiireesti varjostintaan ja laukkuaan, sillä aikaa kuin Diederich vasta pukeutui.

"Mutta sinullapas on kiire." — "Enempää minä en kylläkään voi sinun hyväksesi tehdä." Agnes oli jo ovella — äkkiä hän löi olkapäänsä pieltä vastaan eikä liikahtanut paikaltaan. "Mikäs nyt on?" Kun Diederich tuli lähemmäksi, näki hän hänen nyyhkyttävän. Hän kosketti häntä. "Niin, mikäs sinun sitten on?" Silloin muuttui Agneksen itku äänekkääksi ja suonenvedontapaiseksi. Eikä se loppunut. "Mutta Agnes", sanoi Diederich vähän päästä, "mitäs nyt on tapahtunut, mehän olimme niin tyytyväisiä." Ja sitten aivan neuvottomana: "Olenko minä sinulle jotakin tehnyt?" Kriisien välillä ja puoleksi tukahtuneena sai Agnes sanotuksi: "Minä en voi sille mitään, suo anteeksi." Diederich kantoi hänet sohvalle. Kun kohtaus oli viimeinkin ohitse, niin Agnes häpesi. "Suo anteeksi, minä en mahda sille mitään." — "Voinko minä sitten sille mitään?" — "Et, et. Se johtuu hermoista. Suo anteeksi!"

Säälien ja kärsivällisenä Diederich vei hänet ajuriin. Jälestäpäin tämäkin kohtaus tuntui hänestä puolittaiselta komedialta ja eräältä niistä keinoista, joilla hänet lopullisesti piti pyydystettämän. Hän ei vapautunut edes siitä tunteesta, että hänen vapauttaan ja tulevaisuuttaan vastaan punottiin juonia. Hän puolustautui niitä vastaan esiintymällä tylysti, korostamalla miehistä itsenäisyyttään ja käyttäytymällä kylmästi, niin pian kuin mieliala kävi hempeäksi. Sunnuntaina Göppelien luona hän oli varuillaan, kuten vihollismaassa: oli moitteeton ja luoksepääsemätön. Kun häneltä kysyttiin, milloin sitten hänen työnsä oli valmistuva, niin hän vastasi, ettei itsekään tiennyt, tuliko saamaan tehtävänsä valmiiksi huomenna, tai vasta parin vuoden päästä. Hän korosti myöskin sitä seikkaa, että vastaisesti tuli olemaan taloudellisesti äidistään riippuvainen ja että häneltä pitkään aikaan ei tullut riittämään aikaa mihinkään muuhun kuin liikkeenhoitoon. Ja kun herra Göppel huomautti elämän ihanteellisista arvoista, niin Diederich torjui nämä karkeasti. "Vasta eilen minä möin Schillerini. Sillä minä en ole mikään hupsu, enkä anna uskotella itselleni mitään." Kun hän sellaisten sanojen jälkeen tunsi Agneksen katsovan häneen mykkänä ja surullisena, niin hänestä tuntui hetken siltä, kuin ei hän itse olisi puhunutkaan, kuin kulkisi hän sumussa, toimisi vasten tahtoaan. Mutta tämä mielentila haihtui.

Agnes tuli niin usein kuin Diederich kutsui, ja meni pois, kun tällä oli aika mennä työhön tai juomaseuraan. Hän ei vietellyt häntä enää haaveilemaan taulujen eteen, senjälkeen kun Diederich oli kerran pidättänyt hänet makkarakaupassa ja selittänyt, että siinä oli hänelle ihanin taidenautinto. Diederichinkin mieleen koski lopulta se seikka, miten harvoin he enää näkivät toisiaan. Hän syytti Agnesta siitä, että tämä ei pakottautunut useimmin tulemaan. "Aikaisemmin sinä olit kokonaan toisenlainen." "Minun täytyy odottaa", sanoi Agnes. "Mitä?" "Sitä, että sinäkin tulisit jälleen sellaiseksi. Oo! minä tiedän, että se aika on koittava."

Diederich vaikeni selittelyjen pelosta. Kuitenkin tapahtui niin, kuin Agnes oli sanonut. Diederichin työ oli lopulta päättynyt, hänen oli enää vain kestettävä arvoton suullinen kuulustelu, ja hän oli elämänkäänteen aiheuttamassa juhlatunnelmassa. Kun Agnes kävi lausumassa onnittelunsa ja toi ruusuja, niin Diederich purskahti itkuun ja sanoi tulevansa aina rakastamaan häntä. Agnes kertoi, että herra Göppel oli juuri lähtenyt useammanpäiväiselle kauppamatkalle. "Ja nyt on ilma niin ihmeen ihana…" Diederich liitti siihen heti: "Sitä täytyy meidän käyttää hyväksemme! Sellaista tilaisuutta ei meillä ole koskaan ennen ollut!" He päättivät matkustaa maalle. Agnes tiesi erään Mittenwalde- (Sydänmetsä-) nimisen paikan; siellä piti olla nimenmukaisesti yksinäistä ja romanttista. "Me tulemme olemaan yhdessä koko päivän!" — "Ja yön myöskin", lisäsi siihen Diederich.

Jo se rautatieasema, jolta lähdettiin, oli etäinen ja juna hyvin pieni ja vanhanaikainen. He joutuivat kahden kesken vaunuun; hämärä saapui hitaasti, palvelija sytytti heille himmeän lampun, ja he katselivat, äänettöminä ja toisiinsa kietoutuneina, suurin silmin ikkunasta tasaista, yksitoikkoista peltomaata. Mennä sinne ulos, jalan, kauas, ja hävitä sinne pilkko pimeään! Erään kylän kohdalla, missä oli kourallinen taloja, he olisivat astuneet alas junasta, mutta palvelija pidätti heidät hupaisesti huomauttamalla, että näillä ei suinkaan ollut aikomus saada yöpyä oljille. Ja sitten he saapuivat perille. Ravintolassa oli suuri piha, laaja vierashuone hirsikatosta riippuvine petroolilamppuineen; isäntä oli kelpo ihminen ja nimitti Agnesta "armolliseksi rouvaksi", katsoen häneen samalla viekkaasti. He olivat täynnään salaista yhteisymmärrystä ja he kainostelivat. Illallisen jälkeen he olisivat kernaasti nousseet heti omaan huoneeseensa, mutta eivät uskaltaneet, vaan selailivat tottelevaisesti niitä aikakauslehtiä, joita isäntä heille tarjosi. Kun hän käänsi heille selkänsä, niin he loivat toisiinsa katseen, ja, yks'kaks' he olivat portailla. Huoneessa ei ollut vielä valoa, ovi oli vielä auki, ja he olivat jo sylikkäin.

Hyvin varhain aamulla aurinko paistoi sisään. Alhaalla pihalla kanat nokkivat ja lentelivät lehtimajan edessä olevalle pöydälle. "Tuolla me tahdomme syödä aamiaisemme!" He laskeutuivat alas. Miten suloisen lämmintä! Ladosta tuli voimakas heinän tuoksu. Kahvi ja leipä maistui heistä tuoreemmalta kuin muulloin. Sydän oli niin vapaana, koko elämä avoinna. Tuntikausia tahtoivat he kulkea; isännän täytyi mainita heille kyliä ja neuvoa teitä. He kehuivat iloissaan hänen taloaan ja vuoteitaan. He olivat kenties häämatkalla? "Varmasti" — ja he nauroivat sydämellisesti.

Pääkadun kivet kohottivat päänsä ylöspäin, ja heinäkuun aurinko teki ne kirjaviksi. Talot olivat epätasaisia, kallellaan ja niin pieniä, että niiden välinen katu näytti kivikedolta. Rihkamakauppiaan kello rämisi kauan vieraiden selän takana. Joitakin ihmisiä, puolittain kaupunkilaisesti puettuina, hiipi varjojen halki ja kääntyi katsomaan Agnesta ja Diederichiä, jotka näyttivät ylväiltä, sillä he olivat täällä hienostoa. Agnes keksi kuosikaupan, missä myytiin hienojen naisten hattuja. "Ei tahtonut oikein uskoa! Kolme vuotta sitten tuota pidettiin Berlinissä!" Sitten he kulkivat erään huojuvalta näyttävän portin läpi ulos maalle. Heinää tehtiin paraikaa. Taivas oli sininen ja raskas, ja pääskyset uivat siinä kuin kankeassa vedessä. Tuolla ylhäällä olivat talonpoikaistalot upotettuina kuumaan välkkeeseen, ja metsä oli mustana, tiet sinisinä. Agnes ja Diederich tarttuivat toistensa käsiin ja ilman mitään valmistelua alkoivat laulaa erästä mierolaislasten laulua, minkä vielä muistivat kouluajoiltaan. Diederich teki äänensä syväksi, jotta Agnes olisi häntä ihmetellyt. Kun he eivät enää taitaneet sanoja, niin he kääntyivät toisiaan kohden ja suutelivat siinä käydessään.

"Nyt vasta minä oikein näen, miten sievä sinä olet", sanoi Diederich ja katseli hempeästi Agneksen ruusunpunaisiin kasvoihin. "Kesä sopii minulle hyvin" — ja Agnes hengitti syvään, niin että hänen puseronsa paisui. Solakkana, kapeine lanteineen, hän kulki eteenpäin, sinisen hunnun liehuessa hänen takanaan. Diederichistä tuntui liian kuumalta, hän riisui takkinsa, sitten myöskin liivinsä, ja lopulta hän tunnusti haluavansa päästä varjoon. He tapasivat sitä kedon reunasta, missä vielä vilja lainehti, erään tuoksuavan akasiapensaan alta. Agnes istuutui ja otti syliinsä Diederichin pään. He leikkivät vielä keskenään ja tekivät pilaa. Äkkiä huomasi Agnes, että Diederich oli nukahtanut.

Hän heräsi, katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä välähtivät, kun tapasi Agneksen kasvot. "Rakkaani", sanoi tämä. "Miten hyviltä ja tyhmiltä sinun kasvosi näyttävät." — "Katsohan! Minä olen korkeintain viisi minuuttia — ei, todenmukaisesti minä olen nukkunut koko tunnin. Onko sinun ollut ikävä?" Mutta Agnes oli enemmän kuin hän hämmästyksissään sen johdosta, että niin paljon aikaa oli kulunut. Diederich veti esiin päänsä Agneksen käden alta, minkä tämä oli laskenut hänen tukalleen hänen nukahtamisensa jälkeen.

Peltojen halki he kulkivat takaisin. Eräällä niistä oli tumma läjä, ja kun he korsien läpi tirkistelivät, niin he näkivät vanhan miehen, jolla oli turkislakki, ruosteenpunainen nuttu ja samettihousut, jotka olivat myöskin punertavat. Partansa hän oli väännellyt ja kiertänyt polviinsa. He kumartuivat syvään tunteakseen hänet. Silloin he huomasivat, että hän oli heitä katsellut jo kauan mustilla, säkenöivillä silmillään. Tahtomattaan he astuivat nopeammin, ja heidän katseissaan, joita he vaihtoivat, oli sadunkammoa. He katselivat ympärilleen: he olivat kaukana vieraassa maassa, tuo pieni kaupunki tuolla näytti nukkuvan oudosti auringossa, ja taivas tuntui heistä siltä, kuin olisivat matkustaneet öitä ja päiviä yhtä mittaa.

Miten seikkailunomainen olikaan päivällinen, jonka he söivät ravintolan lehtimajassa auringon paisteessa, kanojen kaakattaessa, kyökinikkunan ollessa avoinna, mistä Agnes antoi ojentaa itselleen lautaset. Missä oli Blücherstrassen porvarillinen järjestys ja missä Diederichin juomaseuran perintöpöytä? "Minä en lähde täältä enää", selitti Diederich, "enkä minä laske täältä liioin sinua." Ja Agnes: "Miksi sitten lähtisimmekään? Minä kirjoitan isälleni ja annan ystävättäreni, joka on naituna, Küstrinissä, toimittaa kirjeen hänelle. Silloin isä luulee, että minä olen siellä."

Myöhemmin he menivät vielä kerran ulos, toiselle suunnalle, missä vesi virtasi ja kolmen tuulimyllyn siivet kiersivät taivaanrantaa vastaan. Salmessa oli vene, he vuokrasivat sen ja meloivat pois. Eräs joutsen tuli heitä vastaan. Joutsen ja heidän veneensä liukuivat äänettömästi toistensa ohi. Nuokkuvien pensaiden alla vene kääntyi rantaan itsestään — ja Agnes pyysi ilman muuta Diederichiä kertomaan jotakin äidistään ja sisaristaan. Diederich sanoi, että nämä olivat aina olleet hyviä hänelle ja että hän heitä rakasti. Hän tahtoi lähetyttää itselleen sisartensa kuvat, sisartensa, jotka olivat tulleet sieviksi, tai jos eivät kenties sieviksi, niin ainakin niin lempeiksi ja siivoiksi. Toinen heistä, Emmi, luki runoja kuten Agneskin. Diederich tahtoi pitää heistä huolta ja naittaa heidät. Mutta äitinsä hän tahtoi pitää luonaan, sillä häntä hän sai kiittää kaikesta, elämässään sattuneesta hyvästä ennen Agneksen ilmestymistä. Ja hän kertoi hämyhetkistä, saduista, joita oli saanut lapsuudessaan kuulla pihakuusen alla, vieläpä rukouksistakin. Agnes kuunteli mietteisiin vaipuneena. Lopulta hän huokasi. "Sinun äitisi minä tahtoisin oppia tuntemaan. Omaani minä en ole tuntenut." Diederich suuteli häntä säälien, kunnioittavasti, tuntien hämärästi omantunnon soimausta. Hän tunsi, että hänen oli nyt sanottava sana, jonka piti ikuisiksi ajoiksi tuottaa lohdutus Agnekselle. Mutta hän viivytteli, hän ei voinut. Agnes katsoi häneen syvästi. "Minä tiedän", hän sanoi hitaasti, "että sinä sydämeltäsi olet hyvä ihminen. Sinun täytyy vain toisin menetellä." Diederich pelästyi tästä. Sitten sanoi Agnes, ikäänkuin olisi pyytänyt sanojaan anteeksi: "Tänään minä en ollenkaan pelkää sinua."

"Pelkäätkös sinä sitten muuten?" kysyi Diederich katuvaisesti. Agnes sanoi:

"Minä olen aina pelännyt, kun ihmiset ovat olleet oikein iloisia ja lennokkaalla tuulella. Ystävättärieni luona tuntui minusta usein aikaisemmin siltä, kuin en pysyisi heidän tasollaan, ja että heidän piti se huomata ja halveksia minua. Ja lapsena: minulla oli nukke, jolla oli suuret siniset lasisilmät, ja kun minun äitini oli kuollut, niin minun täytyi istua nuken vieressä. Se katseli minuun aina jäykästi selko selällään olevine kovine silmineen, mitkä sanoivat minulle: Äitisi on kuollut, nyt tulevat kaikki katselemaan sinua minun tavallani. Kernaasti olisin pannut sen selälleen, jotta sen silmät olisivat menneet kiinni, mutta minä en uskaltanut. Olisinko minä sitten voinut panna myöskin kaikki ihmiset selälleen? Kaikilla on sellaiset silmät ja usein —" hän kätki kasvonsa Diederichin olkapäähän — "usein sinullakin."

Diederichin kurkkua ahdisti, hän kosketti hänen niskaansa, ja hänen äänensä vapisi: "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan… Minä olen pelännyt sinua, niin, minä! Kolme vuotta minä olen kaivannut sinua, mutta sinä olit minulle liian kaunis, liian hyvä, liian hieno…" Hänen koko sydämensä suli; hän sanoi kaiken, mitä oli Agnekselle kirjoittanut tämän ensimäisen käynnin jälkeen, siinä kirjeessä, joka vielä oli hänen kirjoituspöytänsä laatikossa. Agnes oli suoristautunut ja kuunteli häntä ihastuneena, huulet raollaan. Hän huudahti hiljaa riemuiten: "Minä tiesin sen, sellainen sinä olet, sinä olet minun kaltaiseni."

"Me kuulumme toisillemme", sanoi Diederich ja puristi häntä rintaansa vastaan; mutta hän pelästyi omia sanojaan: "Nyt hän odottaa", hän ajatteli, "nyt minun pitää puhua." Hän halusi, mutta tunsi itsensä voimattomaksi. Hänen käsivartensa, mikä oli Agneksen vyötäisillä, kävi yhä hervottomammaksi… Agnes liikahti, Diederich tiesi, että hän ei odottanut enää. Ja he irtaantuivat toisistaan, katsahtamatta toisiinsa. Diederich löi äkkiä kädet kasvoilleen ja nyyhkytti. Agnes ei kysynyt, miksi; hän silitteli lohdutellen hänen tukkaansa. Sitä jatkui kauan.

Diederichin ylitse, avaruuteen, sanoi Agnes: "Olenko minä sitten uskonut, että sitä kestäisi kauan? Sen täytyi huonosti päättyä, koska se oli niin ihanata."

Diederich säpsähti, epätoivoisesti. "Se ei ole toki lopussa!" Agnes sanoi:

"Uskotkos sinä onneen?"

"Jos minun täytyy menettää sinut, niin en enää!"

Agnes mutisi: "Sinä tulet menemään, ulos elämään, ja minut unhoittamaan."

"Kernaammin kuolla!" — ja hän veti Agneksen puoleensa. Tämä kuiskasi, poski Diederichin poskea vastaan painettuna:

"Katsopas, miten laaja ulappa tässä on, kuten merellä. Meidän veneemme on irtautunut itsestään ja vienyt meidät aavalle. Muistatko vielä sitä kuvaa? Tässä on se ulappa, jolle me jo kerta uneksiessamme soudimme? Minne sitten?" Ja hiljemmin: "Minne niin, me?"

Diederich ei vastannut enää mitään. Kokonaan toisiinsa kietoutuneina, huuli huulta vasten, vaipuivat he syvemmälle taaksepäin. Työnsikö Agnes häntä? Vetikö Diederich häntä puoleensa? Koskaan he eivät olleet olleet niin yksimielisiä. Diederichistä tuntui niin hyvältä. Hän ei ollut kylliksi jalo, kylliksi luottava, kylliksi uskollinen elämään Agneksen kanssa. Nyt oli hän saavuttanut hänet, nyt tuntui hyvältä.

Äkkiä tuntui sysäys: he poukahtivat pystyyn. Diederich oli käyttänyt niin paljon voimaa, että Agnes irtaantui hänestä ja vaipui alas. Diederich siveli otsaansa. "Mikäs tässä sitten oikeastaan on?" Vielä kylmänä pelosta ja ikäänkuin närkästyneenä hän katseli poispäin Agneksesta. "Niin varomaton ei saa olla veneretkellä." Hän antoi Agneksen nousta omin voimin, tarttui heti airoihin ja souti takaisin. Agnes käänsi katseensa rantaa kohden. Kerta hän tahtoi katsahtaa Diederichiin, mutta tämän katse oli niin varovainen ja kova, että hän vetäytyi kokoon.

Yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi kävi ilta, ja he kulkivat yhä nopeammin ja nopeammin maantietä takaisin. Lopulta he melkein juoksivat. Ja vasta sitten, kun oli niin pimeä, että he eivät enää nähneet selvästi toistensa kasvoja, he alkoivat puhua. Aamulla varhain tuli herra Göppel kenties kotiin. Agneksen täytyi lähteä kotiin… Kun he saapuivat ravintolaan, niin juna jo vihelsi matkan päässä. "Emme voi edes syödä enää mitään", sanoi Diederich teeskennellen tyytymättömyyttä. Kampsut ja kimpsut kokoon, laskut valmiiksi ja asemalle. Juna läksi, ennenkuin he olivat kunnolla päässeet vaunuun. Onneksi he saattoivat hengähtää ja puhua viimeisen neljännestunnin kiireellisistä toimituksista. Mutta kun niistä oli viimeinen sana sanottu, niin he istuivat siinä synkän lampun ääressä, ikäänkuin pyörtyneinä suuren vastoinkäymisen jälkeen. Oliko tuo synkkä maa tuolla ulkona houkutellut heitä kerran ja luvannut jotakin hyvää? Saattoiko olla niin, että se oli ollut eilen? Miten hitaasti juna kulki! Eikö lopultakaan kaupungin valot alkaneet näkyä ja vapaus koittaa?

Saavuttuaan perille he olivat yhtä mieltä siitä, ettei maksanut vaivaa nousta samaan ajuriin. Diederich astui raitiovaunuun. Silmät ja kädet koskettivat vain toisiaan.

"Uh!" sanoi Diederich, kun oli päässyt yksikseen. "Se oli lopussa." Ja sitten: "Yhtähyvin olisi voinut käydä hullustikin." Suuttuen: "Sellainen hysteerinen henkilö!" Itse hän kyllä tulisi pysymään lujasti veneessä, ja hän, Diederich, saisi kylpeä yksinään. Hän, Agnes, oli keksinyt koko juonen, koska hän kaikin mokomin tahtoi päästä naimisiin! "Naiset ovat liian ovelia, niillä ei ole mitään esteitä, meikäläisestä ei väliä. Tällä kertaa on hän vetänyt minua nenästä vielä pahemmin kuin Mahlmannia. No niin, se on oleva minulle opiksi koko eliniäkseni. Mutta tähän se loppuu!" Ja varmoin askelin hän riensi juomaseuraan. Tästälähtien hän vietti siellä jokaisen illan, ja päivisin hän valmistautui suulliseen tutkintoon lueskelemalla, ei kotonaan, vaan laboratoriumissa. Kun hän sitten palasi kotiin, niin portaiden nouseminen oli hänestä vaikeata, hänen täytyi tunnustaa, että hänen sydämensä tykytti. Epäröiden hän avasi huoneensa oven: — "ei mitään." Ja vaikka hänestä sen jälkeen olikin tuntunut helpommalta, niin joutui hän kuitenkin joka kerta lopulta kysymään kortteerirouvalta, oliko kukaan ollut häntä tapaamassa. Kukaan ei ollut käynyt.

Mutta kahden viikon perästä tuli kirje. Hän avasi sen mitään ajattelematta. Sitten hän tahtoi heittää sen lukemattomana pöydälle — veti sen kuitenkin uudestaan esille ja piteli sitä kaukana kasvoistaan. Nopeasti ja epäluuloisin katsein sieppasi hän sieltä ja täältä jonkun lauseen. "Minä olen niin onneton…" "Sen minä arvaan!" vastasi Diederich. "En uskalla tulla luoksesi…" "Sinun onnesi!" "On hirveätä, että olemme vieraantuneet toisistamme…" "Ainakin sinun mielestäsi." "Anna minulle anteeksi, mitä tapahtunut on, tai eikö mitään olekaan tapahtunut?…" "Aivan kylliksi!" "Minä en voi enää elää…" "Jokos sinä alat uudestaan?" Ja hän heitti kirjeen lopullisesti laatikkoon, tuon toisen luokse, jonka hän eräänä yönä oli ylenpalttisuudellaan täyttänyt ja onneksi jättänyt lähettämättä.

Mutta viikkoa myöhemmin, kun hän palasi yöllä kotiinsa, hän kuuli takaansa askeleita, mitkä kaikuivat omituisilta. Hän pyörähti ympäri: joku haamu jäi seisomaan, kädet hieman kohotettuina ja eteenpäin ojennettuina. Vielä silloinkin, kun hän avasi ulko-oven ja astui sisään, hän näki sen seisomassa puolipimeässä. Hän ei sytyttänyt valoa huoneessaan. Häntä hävetti valaista huonettaan, silläaikaa kun Agnes tähyili pimeässä, huonettaan, joka oli kuulunut hänelle. Satoi. Miten monta tuntia hän oli odottanut? Kenties seisoi hän yhä siellä viimeisine toiveineen. Sitä ei voinut sietää kauemmin! Hän tahtoi avata ikkunan — ja perääntyi. Kerran huomasi hän äkkiä olevansa portailla, ulko-oven avain kädessä. Kuitenkin hänen onnistui kääntyä ympäri. Sillä hän sitten lopetti sen homman ja riisuutui. "Enemmän ryhtiä, hyvä mies!" Sillä tällä kertaa ei enää olisi asiasta päässytkään helposti erilleen. Tyttöä täytyi epäilemättä sääliä, mutta itsehän hän oli kaiken tämän pannut alulle. "Ennen kaikkea minulla on velvollisuuksia omaa itseäni kohtaan." — Aamulla, huonosti nukuttuaan, hän piti sitä suorastaan hyvin pahana, että Agnes oli vielä kerran koettanut johtaa häntä pois radaltaan. Nyt, kun hän, Agnes, tiesi, että tutkinto oli suoritettava! Sellainen tunnottomuus oli niin hänen tapaistaan. Ja tuon yöllisen käytöksen, tuon sateessa esitetyn kerjäläisosan johdosta Agneksen haamu tuntui hänestä jälestäpäin epäilyttävältä ja kammottavalta. Hän piti häntä lopullisesti vajonneena. "Missään tapauksessa ei enää mitään!" hän vakuutti itselleen ja päätti vielä jälellä olevaa lyhyttä aikaa varten muuttaa asuntoa: "Vieläpä siinäkin tapauksessa, että siitä tulisi rahallista tappiota." Onneksi eräs hänen toverinsa haki paraikaa itselleen asuntoa; Diederich ei kärsinyt mitään ja muutti heti kauaksi pohjoiseen päin. Pian sen jälkeen hän suoritti tutkintonsa. Uusteutonia pani hänen kunniakseen aamupäiväjuomingit, jotka kestivät iltaan asti. Kotona hänelle ilmoitettiin, että jokin herra odotti häntä hänen huoneessaan. "Se on Wiebel", ajatteli Diederich, "hänen täytyy toki onnitella minua." Ja toivon paisuttamana: "Kenties se on asessori von Barnim?" Hän avasi ja ponnahti takaisin. Sillä siinä seisoi herra Göppel.

Hänkään ei heti osannut mitään sanoa. "No niin, hännystakissa?" sanoi hän sitten, ja epäröiden: "Olitteko kenties meillä?"

"En", vastasi Diederich ja pelästyi uudestaan: "Minä olen vain suorittanut tohtorintutkintoni."

Göppel vastasi: "Vai niin, onnittelen." Sitten Diederich tokasi: "Miten olette löytänyt minun uuteen asuntooni?" Ja Göppel vastasi: "Entiselle kortteerirouvallenne Te ette tosin ilmoittanut osotettanne. Mutta niitä on toisiakin keinoja." Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa. Göppelin ääni oli ollut rauhallinen, mutta Diederich tunsi siinä hirveän uhan. Hän oli aina työntänyt tuonnemmaksi ratkaisevaa käännettä koskevat ajatukset, ja nyt se oli tullut. Hänen täytyi istuutua.

"Minä olen tullut", alkoi Göppel, "siksi, että Agnes ei voi hyvin."

"Oo!" huudahti Diederich, teeskennellen toivottomuutta. "Mikä häntä sitten vaivaa?" Herra Göppel liikutteli surullisesti päätään. "Sydän ei tahdo toimia; mutta se johtuu luonnollisesti vain hermoista… Luonnollisesti", hän toisti, odotettuaan turhaan, että Diederich olisi sen toistanut. "Ja nyt hän käy ikävästä surulliseksi, ja minä tahtoisin häntä ilahuttaa. Ulos hän ei saa mennä. Mutta tulkaa Te toki kerta meille jälleen, huomenna on sunnuntai."

"Pelastettu!" tunsi Diederich. "Hän ei tiedä mitään." Ilosta hän muuttui diplomaatiksi, hän raapi päätään. "Minä olin sen jo kauan sitten päättänyt. Mutta nyt minun täytyy välttämättömästi päästä kotiin, meidän vanha liikkeenhoitajamme on sairastunut. En voi edes käydä jäähyväisvierailuilla professorieni luona, minun täytyy matkustaa pois aikaisin huomisaamuna." Göppel laski kätensä hänen polvelleen. "Teidän pitäisi miettiä sitä, herra Hessling. Ihminen on usein ystävilleen velkaa jotakin."

Hän puhui hitaasti, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että Diederichin täytyi katsoa syrjään. "Jospa minä vain voisin", hän änkytti. Göppel sanoi:

"Te voitte. Ylipäänsä Te voitte tässä tehdä kaiken, mikä tässä tulee kysymykseen."

"Miten niin?" Diederich ällistyi sisimmässään. "Te tiedätte kyllä, miten", sanoi isä; ja vedettyään tuoliaan hieman taaksepäin: "Toivottavasti Te ette ajattele, että Agnes on minut lähettänyt? Päinvastoin minun on täytynyt luvata olla tekemättä mitään ja jättää Teidät kokonaan rauhaan. Mutta sitten minä olen ajatellut, että olisi oikeastaan liian tyhmää, jos me molemmat vielä kauemmin tahtoisimme välttää toisiamme, me kun niin hyvin tunnemme toisemme ja minä kun niin hyvin tunsin Teidän autuaan isävainajanne ja meillä kun on liikesuhteita ja niin edespäin."

Diederich ajatteli: "Liikesuhteet ovat olleet ja menneet, hyvä mies."
Hän varustautui.

"Minä en ollenkaan välttele Teitä, herra Göppel."

"No niin. Sitten on kaikki järjestyksessä. Ymmärrän kylläkin: Arastelematta ei kukaan nuorimies, semminkään nykyään, mene avioliittoon. Mutta kun asia on niin selvä, kuten tässä tapauksessa, eikö totta? Meidän liikehaaramme koskettavat toisiaan, ja jos Te haluatte laajentaa isältä perimäänne liikettä, niin Agneksen myötäjäiset tulevat Teille hyvin sopivaan aikaan." Ja yhdellä henkäyksellä, samalla kun hänen silmänsä harhailivat: "Tällä hetkellä minä voin tosin toimittaa käytettäväksenne vain kaksitoistatuhatta markkaa, mutta selluloosaa Te saatte niin paljon kuin vain tahdotte."

"Näetkös nyt?" ajatteli Diederich. "Ja nuo kaksitoistatuhatta markkaa täytyisi sinun vielä jostakin minulle vipata — jos niitä ollenkaan enää saat." — "Te olette ymmärtänyt minua väärin, herra Göppel", hän selitti. "Minä en ajattele naimista. Siihen tarvittaisiin liiaksi paljon rahaa."

Herra Göppel sanoi pelokkain katsein, nauraen samalla: "Minä voin tehdä vielä muutakin…"

"Älkää sitä ajatelko", sanoi Diederich ylevän torjuvasti.

Göppel kävi yhä neuvottomammaksi.

"Niin, mitä Te sitten ylipäänsä tahdotte?"

"Minä? En mitään. Minä luulin, että Te tahdoitte jotakin, koska olette tullut luokseni."

Göppel liikahti. "Tämä ei käy päinsä, hyvä ystävä. Sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Semminkään, kun sitä on kestänyt niin kauan."

Diederich mittasi isää silmillään ja kohotti hieman suupieltään. "Te olette sen myöskin tiennyt?"

"En aivan varmasti", mutisi Göppel. Ja Diederich ylhäältä:

"Sitä minäkin olisin pitänyt merkillisenä."

"Minä olen luottanut tyttäreeni."

"Siten sitä voi erehtyä", sanoi Diederich, valmiina mihin tahansa, millä saattoi itseään puolustaa. Göppelin otsa alkoi punottaa. "Minä olen luottanut myöskin Teihin."

"Se merkitsee: Te olette pitänyt minua lapsellisena." Diederich työnsi kätensä housuntaskuun ja nojasi taaksepäin.

"En!" Göppel nousi pystyyn. "Mutta minä en pitänyt Teitä sinä heittiönä, mikä Te olette!"

Diederich nousi, muodollisesti tyynenä. "Pystyttekö antamaan hyvityksen?" hän kysyi. Göppel huudahti: "Senkö Te vielä tahtoisitte! Vietellä tytär ja ampua isä! Sitten on teidän kunnianne täydellinen!"

"Siitä Te ette ymmärrä mitään!" Diederichkin alkoi kiihtyä. "Minä en ole vietellyt Teidän tytärtänne. Minä olen tehnyt, mitä hän tahtoi, ja sitten minä en ole päässyt hänestä eroon. Tämän hän on perinyt Teiltä." Suuttuneesti: "Kuka takaa minulle, että Te ette alusta alkaen ole ollut hänen kanssaan samassa juonessa? Tämä on ansa!"

Göppel näytti siltä, kuin olisi tahtonut huutaa vielä kovemmin. Äkkiä
hän pelästyi, ja tavallisella äänellään, joka vain vapisi, hän sanoi:
"Me kiihdymme liiaksi, asia on siksi liian tärkeä. Minä olen luvannut
Agnekselle pysyä tyynenä."

Diederich nauroi pilkallisesti. "Katsokaapas, Tehän valehtelette!
Äsken Te sanoitte, että Agnes ei tietänyt Teidän olevan täällä."

Isä hymyili anteeksipyytävästi. "Kun on hyvä tarkoitus, niin lopulta aina sovitaan. Eikö totta, hyvä Hessling?"

Mutta Diederichistä oli vaarallista leppyä enää.

"Piru vieköön, minä en ole mikään hyvä Hessling", hän huudahti. "Minä olen herra tohtori!"

"No niin", sanoi herra Göppel, hyvin töykeästi. "Taitaa olla ensi kertaa, kun kellään on tarvis tituleerata Teitä? Niinpä niin, voitte olla ylpeä tapauksen johdosta."

"Tahdotteko kenties loukata myöskin minun säätykunniaani?" Göppel teki torjuvan liikkeen.

"Minä en suinkaan halua mitään loukata. Minä kysyn vain itseltäni, mitä me olemme tehneet Teille, minun tyttäreni ja minä. Täytyykö sitten Teidän saada niin suuret myötäjäiset?"

Diederich tunsi punastuvansa. Sitä päättävämmin hän jatkoi.

"Jos Te sen nyt välttämättä tahdotte kuulla: minun moraalinen tunteeni kieltää minua naimasta tyttöä, joka ei voi myötäjäisiksi tarjota myöskin siveellistä puhtauttaan."

Nähtävästi tahtoi herra Göppel vielä kerran suuttua; mutta hän ei voinut enää, hän sai vain vielä nyyhkytyksensä tukahutetuksi.

"Jospa Te tänään iltapäivällä olisitte nähnyt sen tuskan, minkä minä
näin! Hän tunnusti sen minulle, kun ei voinut enää kauemmin kestää.
Minä luulen, että hän ei enää rakasta minuakaan, vaan vain Teitä.
Mitäs Te sitten tahdotte, Te olette kuitenkin ensimäinen?"

"Kukas sen takaa? Ennen minua kävi Teillä eräs Mahlmann-niminen herra." Ja kun Göppel väisti, aivan kuin häntä olisi sysätty rintaan:

"No niin, voiko sitä tietää? Joka kerta valehtelee, sitä ei enää uskota."

Hän sanoi vielä: "Kukaan ihminen ei voi vaatia sitä minulta, että tekisin sellaisen lasteni äidiksi. Siihen on minulla liiaksi sosiaalista omaatuntoa." Samalla hän kääntyi ympäri. Hän kumartui ja pani tavaroita matkalaukkuun, joka oli siinä avoinna.

Takanaan hän kuuli nyt isän tosiaankin nyyhkyttävän — eikä Diederichkään mahtanut sille mitään, että tuli itse liikutetuksi: sen ylevän, miehellisen ajatuskannan vuoksi, jota oli julistanut, Agneksen ja hänen isänsä onnettomuuden vuoksi, jota korjaamaan velvollisuus häntä käski, rakkautensa kipeän muiston ja kohtalon tragiikan vuoksi… Hän kuuli tykyttävin sydämin, miten herra Göppel avasi ja sulki oven, miten hän hiipi käytävän poikki ja miten eteisen ovi kolisi. Nyt se oli lopussa — ja nyt suistui Diederich matkalaukkunsa päälle ja itki katkerasti. Illalla hän soitti Schubertia.

Sillä oli sisu tyydytetty, oli oltava vahva. Diederich tuumi, olisiko esim. Wiebel koskaan ollut niin sentimenttaalinen. Vieläpä sellainen kollo kuin Mahlmann oli opettanut Diederichille mistäänvälittämättömän energian käyttöä. Että myöskin muilla olisi kenties sisimmässään heikkoja kohtia, näytti hänestä mitä suurimmassa määrässä epätodennäköiseltä. Vain häntä ne vaivasivat äidin perintönä; ja Agneksen kaltainen tyttö, joka oli aivan yhtä hullu kuin hänen äitinsäkin, olisi tehnyt hänet kelvottomaksi elämään tässä ankarassa, kovassa ajassa. Tämä kova aika: tämä sana toi aina Diederichin mieleen Unter den Lindenin ja kaiken sen työttömien, naisten, lasten, pelon ja kapinan metelin — ja miten tämän kaiken kesytti aina eläköönhuutoihin asti valta, tuo kaikki käsittävä, epäinhimillinen valta, joka kivettyneenä ja salamoivana asteli siinä kavioineen aivankuin päiden päällitse.

"Asiaa ei voinut auttaa", hän sanoi haltioituneessa alamaisuudessaan. "Sellainen pitää ihmisen olla!" Sitä pahempi niille, jotka eivät sitä olleet: he joutuivat juuri kavion alle. Oliko Göppelillä, isällä ja tyttärellä, joitakin vaatimuksia häneen nähden? Agnes oli täysi-ikäinen, lasta hän ei ollut hänelle tehnyt. Siis? "Minä olisin houkkio, jos omaksi vahingokseni tekisin jotakin, johon minua ei voida pakottaa. Minulle ei liioin kukaan lahjoita mitään." Diederich tunsi ylpeää iloa siitä, miten hyvin hän oli kasvatettu. Yhdistys, sotapalvelus ja imperialismin ilma olivat hänet kasvattaneet ja tehneet kelvolliseksi. Hän lupautui kotonaan Netzigissä panemaan käytäntöön saavuttamansa perussäännöt ja olemaan ajan hengen esitaistelijana. Saattaakseen tämän päätöksen näkymään itsessään myöskin ulkonaisesti, hän meni seuraavana aamuna Mittelstrassella olevaan, Haby-nimiseen hoviparturiin ja antoi ajaa partansa sillä lailla, minkä oli upseerien ja arvohenkilöiden havainnut yhä suuremmassa ja suuremmassa määrässä ottavan käytäntöön. Se oli hänestä tähän asti näyttänyt liian ylevältä, jotta olisi voinut sitä matkia. Hän antoi partasiteen avulla kääntää viiksiensä kärjet suorakulmaisesi ylöspäin. Kun tämä oli tapahtunut, tunsi hän tuskin enää itseään peilissä. Partakarvoista paljastunut suu näytti, semminkin kun painoi huulet alas, joten kuten pohmeloisen uhkaavalta, ja viiksien kärjet törröttivät silmiä kohden, jotka herättivät pelkoa itse Diederichissäkin, ikäänkuin vallan kasvot olisivat niistä salamoineet.