Alamainen: Romaani

by Heinrich Mann

III.

Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta. Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi, vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää, että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle. Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni, julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta. "Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin. "Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä enemmän sellaisia jaettavana?" — "Kyllä niitä riittää jokaiselle röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."

"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te tytöntynkkä."

Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.

"Minä olen nyt kihloissa."

Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.

Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs
Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"

"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah, Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko elämä turmeltu."

Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis! Diederich pelästyi kunnioituksesta.

Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi, "sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen." Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan kokonaisen vuoden."

Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." — "Sen minä tiedän", murisi Diederich.

Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi. Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan edessä olen teistä vastuunalainen."

Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."

"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen, sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen katse oli hänestä kiusallinen — ja alkoi:

"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä. Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina, kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut, että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun autuaan isävainajani päiviltä."

Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen samalla vanhaan Sötbieriin:

"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita; kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."

Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät vielä korkeammalle.

"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte jonkinlaisissakin suhteissa —"

Hän katsahti tarkasti mustapartaiseen konemestariin, jonka kasvot näyttivät epäillyttäviltä.

— "sosialidemokraattisiin piireihin, niin minä katkaisen välit kerta kaikkiaan. Sillä minusta jokainen sosialidemokraatti on minun liikkeeni ja minun isänmaani vihollinen… Niin, menkää jälleen työhönne ja tuumikaa sitä, mitä minä olen teille sanonut."

Hän kääntyi jyrkästi ja poistui puhkuen. Siinä pyörrytyksessä, minkä hänen ankarat sanansa olivat hänessä saaneet aikaan, hän ei erottanut enää kenenkään kasvoja. Hänen omaisensa seurasivat häntä ällistyneinä ja täynnä kunnioitusta, kun sen sijaan työmiehet katsoivat vielä kauan mykkinä toinen toiseensa, ennenkuin kävivät käsiksi olutpulloihin, jotka oli hankittu juhlapäivää varten.

Ylhäällä kotona Diederich esitti äidilleen ja sisarilleen suunnitelmansa. Tehdasta oli laajennettava, sen takana oleva naapuritalo ostettava. Piti olla kilpailukykyinen. Paikka auringossa! Vanha Klüsing, tuolla Gausenfeldin paperitehtaassa, kuvitteli kylläkin tekevänsä ikuisesti kaikki affäärit?… Lopulta Magda kysyi, mistä hän aikoi sitten saada rahat; mutta rouva Hessling katkaisi hänen ajattelemattoman lauseensa. "Sinun veljesi tietää sen paremmin kuin me." Varovasti hän sitten lisäsi: "Moni tyttö olisi onnellinen, jos voisi voittaa hänen sydämensä" — ja hän piti, odottaen Diederichin suuttumusta, kättä suulla. Mutta Diederich vain punastui. Silloin hänen äitinsä uskalsi syleillä häntä. "Minulle tekisi hirveän kipeätä", hän nyyhkytti, "jos minun poikani, minun rakas poikani, lähtisi kotoa. Leskelle se on kaksinverroin vaikeampaa. Ylikatsastaja Daimchenin rouva saa sitä nyt myöskin tuntea, sillä hänen Gustensa menee naimisiin Wolfgang Buckin kanssa."

"Tai on menemättä", sanoi Emmi, vanhempi sisar. "Sillä tuolla Wolfgangilla kuuluu olevan jotakin tekemistä jonkin näyttelijättären kanssa." Rouva Hessling unhoitti kokonaan nuhdella tytärtään. "Mutta missä nyt on kysymyksessä sellainen summa! Kokonainen miljoona, sanotaan!"

Diederich tokasi siihen halveksivasti tuntevansa tuon Buckin, joka ei ollut normaali. "Se johtuu perheestä. Vanha Buckhan nai näyttelijättären."

"Seuraukset näkyvät", sanoi Emmi. "Sillä hänen tyttärestään, rouva
Lauerista, kerrotaan kaikenlaista."

"No mutta lapset!" sanoi rouva Hessling tuskallisesti. Mutta
Diederich rauhoitti häntä.

"Annahan, äitiseni, sillä aika tulee, jolloin kello pannaan kerjäläisen kaulaan. Minä olen sillä kannalla, että Buckit eivät ole enää pitkään aikaan ansainneet asemaansa kaupungissa. He ovat mädännyt perhe."

"Vanhimman pojan, Moritzin, rouva on yksinkertaisesti talonpojan tytär", sanoi Magda. "Äskettäin he olivat kaupungissa, ja mieskin on jo kokonaan talonpoikaistunut." Emmi suuttui.

"No niin, ja vanhan herra Buckin veli? Aina sirosti puettu, ja viisi naimatonta tytärtä! He antavat noutaa itselleen keittoa kansankeittiöstä, sen minä tiedän varmaan."

"Kansankeittiöt ovat juuri herra Buckin perustamia", selitti Diederich. "Ja vapaaksipäästettyjen vankien huolto ja mitä kaikkea muuta vielä kuuluukaan hänelle. Minä tahtoisin tietää, milloin hänellä on oikein aikaa ajatella omia liikeasioitaan."

"Minua ei ihmetyttäisi", sanoi rouva Hessling, "jos niitä nyt ei enää paljon olisikaan. Vaikka minä kunnioitankin suuresti vanhaa herra Buckia, sillä häntä pidetään kuitenkin niin suuressa arvossa."

Diederich nauroi katkerasti. "Miksi oikeastaan? Meidät on kasvatettu kunnioittamaan herra Buckia: Netzigin suurmies! Kuolemaantuomittu vuonna neljäkymmentäkahdeksan!"

"Mutta sehän on historiallisesti ansiokasta, sanoi sinun isäsi aina."

"Ansiokasta?" huudahti Diederich. "Kunpa minä vain tiedän, että jokin on hallitusta vastaan, niin minusta hän saa silloin pysyä loitolla. Pitäisikö sitten maankavalluksen olla ansiokasta?"

Ja hän heittäytyi hämmästyneiden naisten kuullen politiikkaan. Nuo vanhat demokraatit, jotka yhä vielä johtivat hallitusta, olivat juuri Netzigin häpeä! Löyhiä, epäisänmaallisia, riidoissa hallituksen kanssa! Oikeata ajanhengen pilkkaa! Koska vanha maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, kuuluisan Eugen Richterin ystävä, istui valtiopäivillä, niin täällä pysähtyi liike, eikä kukaan saanut rahaa. Luonnollisestikaan niin vapaamieliselle pesälle eivät sivuradat eivätkä sotilaat merkinneet mitään. Ei lisäjunia, ei liikennettä! Herrat maistraatin jäsenet, aina saman parin perheen jäseniä, ne tiedettiin, ne jakoivat keskenään kaikki hankinnat ja muille ihmisille ei jäänyt mitään. Gausenfeldin paperitehdas hankki kaikki, mitä kaupunki tarvitsi, sillä kuuluihan sen omistaja, Klüsing, myöskin vanhan Buckin joukkioon!

Magda tiesi vielä jotakin. "Äskettäin peruutettiin asianharrastajain seppelnäyttely sen johdosta, että herra Buckin tytär, rouva Lauer, oli kipeä. Se on kuitenkin popismia (paavilaisuutta)."

"Nepotismiksi sitä sanotaan", huomautti Diederich ankarasti. Hän pyöristi silmiään. "Ja vielä lisäksi herra Lauer on sosialisti. Mutta olkoon herra Buck varuillaan! Me tulemme pitämään häntä silmällä!"

Rouva Hessling kohotti rukoilevasti kätensä. "Rakas poikani, kun sinä nyt käyt kaupungilla vieraisilla, niin lupaa minulle, että menet myöskin herra Buckia katsomaan. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin vaikutusvaltainen."

Mutta Diederich ei luvannut mitään. "Muut tahtovat myöskin käymään luonaan!" hän huudahti.

Siitä huolimatta hän nukkui yönsä huonosti. Ja kello seitsemältä hän meni alas tehtaaseen ja nosti melun sen johdosta, että eiliset olutpullot olivat siellä vielä kellellään. "Täällä ei tulla juomaan, tämä ei ole mikään kapakka. Herra Sötbier, sehän on jo järjestyssäännöissä kielletty." — "Järjestyssäännöissä?" sanoi vanha kirjanpitäjä. "Meillä ei ole mitään sellaisia." Diederich kävi sanattomaksi; hän sulkeutui herra Sötbierin kanssa konttoriin. "Ei mitään järjestyssääntöjä? Sitten ei minua ihmetytä enää mikään. Mitä naurettavia tilauksia ne ovat, joiden kanssa Te siinä askartelette?" — ja hän singautti kirjeet pöydälle. "On totta tosiaan jo välttämätöntä, että minä tartun asioihin. Liike menee suohon Teidän käsissänne."

"Meneekö suohon, nuori herra?"

"Minä en ole mikään nuori herra, minä olen herra tohtori!" Ja hän vaati, että yksinkertaisesti oli tarjottava halvemmalla kuin muut tehtaat.

"Sitä me emme kestä", sanoi Sötbier. "Ylipäänsä me emme pystyisi suorittamaan niin suuri tilauksia kuin Gausenfeld."

"Ja Te tahdotte olla liikemies? Sitten me lisäämme koneita."

"Se maksaa rahaa", sanoi Sötbier.

"Sitten me lainaamme sitä jonkun verran! Minä tulen täällä panemaan kurin pystyyn. Saatte jotakin ihmetelläksenne. Jos ette tahdo auttaa minua, niin minä teen sen yksin."

Sötbier keinutteli päätään. "Isänne kanssa, nuori herra, minä olin aina sopusoinnussa. Me saatoimme yhdessä liikkeen hyvään kuntoon."

"Nyt on toinen aika, huomatkaa hyvin. Minä olen oman liikkeeni hoitaja."

Sötbier huokasi: "Sellaista se on se rauhaton nuoriso" — sillä välin kuin Diederich jo paiskasi oven kiinni. Hän kulki sen paikan poikki, missä mekaaninen rumpu suuriäänisesti pesi lumppuja, kloorissa, ja aikoi astua siihen huoneeseen, missä suuri holländerkone sijaitsi. Aavistamatta tuli ovella hänen vastaansa mustapartainen konemestari. Diederich hytkähti kokoon ja oli vähällä väistää tuota työmiestä. Sentähden työnsi hän hänet olkapäällään syrjään, ennenkuin mies ennätti väistää. Huohottaen hän katseli holländerkoneen työtä, telan kääntymistä, veitsien leikkausta, mikä jakoi aineen ohuiksi liuskoiksi. Eivätkö ne miehet, jotka käyttivät tuota konetta, virnistelleet hänelle syrjästä, kun hän pelästyi tuota mustaa miestä? "Se mies on röyhkeä koira! Saa laputtaa!" Eläimellinen viha nousi Diederichissä, vaalean veren viha laihempaa mustaa kohtaan, miestä kohtaan, joka oli toista rotua, jota hän kernaasti olisi pitänyt alempana ja joka hänestä näytti kammottavalta. Diederich pikastui.

"Tela on väärin asetettu, veitset toimivat huonosti!" Kun väki vain katsoi häneen, hän huusi: "Konemestari!" Ja kun mustaparta ilmestyi: "Katsokaapas kerta tätä sikamaisuutta! Tela on laskettu aivan liian syvään veitsien päälle, ne turmelevat koko tavaran. Te saatte vastata vahingosta!"

Mies kumarti tarkastamaan konetta. "Vahinkoa ei tästä koidu minkäänlaista", hän sanoi rauhallisesti, mutta Diederich ei nytkään tiennyt, nauroiko hän mustaan partaansa. Konemestarin katseessa oli jotakin synkän pilkallista, Diederich ei kestänyt sitä, hän salamoi ja heilautti kättään. "Te saatte vastata!"

"Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi Sötbier, joka oli kuullut melun. Sitten selitti hän isännälle, että aine ei tullut suinkaan leikatuksi liian hienokuituiseksi ja että niin oli aina ennenkin tehty. Työmiehet nyökäyttelivät päitään, konemestari seisoi vapaaksipäässeenä siinä vieressä. Diederich ei tuntenut itseään väittelykykyiseksi tässä ammattiasiassa, hän huusi kuitenkin: "Sitten on tehtävä tästälähin toisin!" ja kääntyi äkisti ympäri.

Hän joutui lumppuhuoneeseen, asettui ryhdikkääseen asentoon, tarkastamaan asiantuntijana naisia, jotka pitkien pöytien seulalaatoilla valikoivat lumppuja. Kun eräs pieni tummasilmä yritti hieman hymyillä hänelle kirjavasta päähineestään, niin hän kohtasi niin ankaran silmäyksen, että pelästyi ja lyykistyi. Värillisiä riepuja tuli esiin säkeistä, naisten keskustelu taukosi isännän katseen alla, eikä lämpimässä, ummehtuneessa ilmassa kuulunut enää mitään muuta kuin hiljaista ratinaa, mikä syntyi nappien irtileikkaamisesta. Mutta kun Diederich tarkasti lämmitysputkaa, niin hän kuuli jotakin epäillyttävää. Hän kumartui erään säkkikasan taakse — ja perääntyi punastuen, samalla kun hänen viiksensä vapisivat. "Tästä on tehtävä loppu!" hän huudahti, "esiin!" Eräs nuori työmies kömpi esiin. "Nainen myöskin!" huusi Diederich. "Tuleeko siitä mitään?" Ja kun viimein tyttö näyttäytyi, niin Diederich laski nyrkkinsä kupeilleen. Täälläpäs vietettiin iloista elämää! Hänen tehtaansa ei ollut vain kapakka, mutta vielä kerrassaan jotakin muutakin! Hän noitui, niin että kaikki tulivat kokoon. "No niin, herra Sötbier, näin on kai myöskin aina tehty? Minä onnittelen Teitä tulostenne johdosta. Työväki on siis tottunut käyttämään työaikaa huvittelemiseen säkkien takana. Miten on tämä mies päässyt tänne sisään?" Nuori mies sanoi, että tyttö oli hänen morsiamensa. "Morsian? Täällä ei ole mitään morsiamia, täällä on vain työväkeä. Te molemmat varastatte minun työaikaani, jonka minä Teille maksan. Te olette sikoja ja sitäpaitsi varkaita. Minä potkin teidät pois ja minä syytän teitä julkisesta irstaudesta!"

Hän katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Minä vaadin täällä saksalaista kuria ja saksalaista siveyttä. Oletteko ymmärtäneet?" Silloin hän tapasi konemestarin. "Ja minä panen ne käytäntöön, vaikkakin Te siinä irmastelette!" hän huusi.

"Minä en ole irmastellut", sanoi mies rauhallisesti. Mutta Diederichiä oli mahdoton pidättää. Viimeinkin hän saattoi häneen nähden jotakin todistaa!

"Teidän käyttäytymisenne on minusta jo kauan ollut epäiltävää! Te ette tee velvollisuuttanne, sillä muutoin en minä olisi saanut näitä kahta kiinni."

"Minä en ole mikään katsastusmies", huomautti mustaparta siihen.

"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on ylipäänsä Teidän nimenne?"

"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.

"Nap —. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"

"Aivan niin."

"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."

Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" — ja läksi tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä. "Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa, ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni. "Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on järjestynyt." — "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich. Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää. Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen voinut oikein enää luottaa.

"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja lapset!"

"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan tölmi huonekaluja. Hän huudahti:

"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä —"

Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."

Diederich kivahti vielä kerran.

"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri kunnia!"

Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat, hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat — ja kun nyt konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan Diederichin nenässä.

"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä. Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että jompikumpi meistä" — hän pyöritti silmiään — "on jäävä paikoilleen."

Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua), mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä, aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi, kädestä sisään.

"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra tohtori."

Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:

"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä aina kokonaan — että minä aina kokonaan — olen Teille alttiina", hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja kevyt.

"Alttiina" — hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän kanssaihmisillenne — jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia. Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" — vanha herra Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen — "minä luotan Teihin siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät tervetulleeksi maistraattiin."

Diederich kumarsi onnellisesti hymyillen, aivan kuin hän olisi jo ollut lausuttu tervetulleeksi. "Kaupunkimme mielialasta", herra Buck jatkoi, "en lähde sanomaan, että se olisi kaikilla haaroilla hyvä." — Hän upotti valkean sutipartansa silkkiseen kaulaliinaansa — "Mutta tilaa on kylliksi" — parta sukelsi taas esiin — "ja suokoon Jumala vielä pitkäksi aikaa, totisesti vapaamielisille miehille."

Diederich vakuutti: "Minä olen itsestäänymmärrettävästi läpeensä vapaamielinen."

Sen jälkeen vanha Buck silitti pöydällä olevia papereita. "Teidän autuas isävainajanne istui tässä usein minua vastapäätä, ja semminkin niihin aikoihin, kun hän rakensi tehdastaan. Suureksi ilokseni minä saatoin auttaa häntä siinä. Kysymys oli siitä purosta, mikä nyt juoksee Teidän pihanne läpi."

Diederich sanoi syvällä äänellä: "Miten usein, herra Buck, minun isäni kertoikaan minulle, että me siitä purosta, jota ilman me emme tulisi ollenkaan toimeen, saamme kiittää yksistään Teitä."

"Yksistään minua, niin ei Teidän pidä sanoa, vaan yhteiskunnassamme vallitsevia oikeudellisia olosuhteita, joissa —" vanha herra Buck kohotti valkeaa etusormeaan ja katsoi syvästi Diederichiin, "tietyt ihmiset ja eräs tietty puolue tekisivät paljon muutoksia, niin pian kuin vain voisivat." Voimakkaammin ja kiihkeästi: "Vihollinen on portilla, tulee olla yksimielinen."

Hän antoi kulua pienen väliajan ja sanoi sitten kevyemmällä äänellä, vieläpä hieman hymyillen: "Te ette ole, arvoisa herra tohtori, samanlaisessa asemassa kuin Teidän isänne silloin? Te haluatte laajentaa liikettänne? Teillä on suunnitelmia?"

"Kyllä". Ja Diederich selitti kiihkeästi, mitä kaikkea piti tapahtuman. Vanhus kuunteli häntä tarkkaavaisesti, nyökäytti päällään, nuuskasi… Lopulta hän sanoi: "Minä näen jo tästä, että uudestirakennus on aiheuttava Teille ei vain suuria kuluja, mutta myöskin asianhaarain mukaan vaikeuksia kaupungin rakennuslautakunnan kanssa — minkä kanssa minä ylipäänsä olen maistraatissa tekemisissä. Tarkastakaapas nyt, hyvä Hessling, tätä paperia, joka on tässä minun pöydälläni."

Diederich huomasi tarkan piirustuksen omasta tontistaan ja siitä, joka oli sen takana. Hänen hämmästyneet kasvonsa saivat vanhan Buckin tyytyväisesti hymyilemään. "Minä voin kylläkin pitää huolta siitä, että mitään raskauttavia asianhaaroja ei ilmene." Ja Diederichin kiittelyihin: "Me palvelemme suurta kaikkeutta, jos autamme eteenpäin ystäviämme. Sillä kansanpuolueen ystäviä ovat kaikki, tyranneja lukuunottamatta."

Näiden sanojen jälkeen vanha Buck nojasi syvemmin tuoliinsa ja pani kätensä ristiin. Hänen ilmeensä oli lieventynyt, hän keinutti päätään isoisän tavalla. "Lapsena Teillä oli niin kauniit, vaaleat kiharat", hän sanoi.

Diederich käsitti, että virallinen osa keskustelua oli loppunut. "Minä muistan kyllä", salli hän itsensä sanoa, "miten minä pikkupoikana tulin tänne Teille leikkimään sotamiestä Teidän herra poikanne Wolfgangin kanssa."

"Niin, niin, ja nyt hän leikkii jälleen sotamiestä."

"Oo! Kapteenit pitävät hänestä kovasti. Hän on sen itse minulle sanonut."

"Minä toivoisin, hyvä Hessling, että hänellä olisi enemmän Teidän käytännöllisiä taipumuksianne… No niin, hän oli käyvä rauhallisemmaksi, kun olen saanut hänet ensin menemään naimisiin."

"Minä uskon", sanoi Diederich, "että Teidän herra pojassanne on jotakin nerokasta. Siksi hän ei ole mihinkään tyytyväinen, hän ei tiedä, pitäisikö hänestä tulla kenraali, tai muutoin jokin suurmies."

"Tällä välin hän tekee valitettavasti tyhmyyksiä." Vanhus katsoi ulos ikkunasta. Diederich ei uskaltanut näyttää uteliaisuuttaan.

"Tyhmyyksiä? Sitä minä en voi uskoa, sillä minuun hän on aina tehnyt hyvän vaikutuksen järjellään. Ja aikaisemmin aineillaan. Ja mitä hän äskettäin sanoi minulle meidän keisaristamme, että hän oikeastaan olisi kernaasti ensimäinen työväenjohtaja…"

"Jumala varjelkoon siitä työmiehiä."

"Miten niin?" Diederich oli kovin hämmästynyt.

"Koska heille silloin kävisi huonosti. Meille muillekaan ei ole käynyt hyvin."

"Mutta meillä on kuitenkin, kiitos Hohenzollernien, yhtenäinen Saksan valtakunta."

"Sitä meillä ei ole", sanoi vanha Buck ja nousi tuoliltaan tavattoman äkisti. "Sillä meidän pitäisi, yhtenäisyyttä osoittaaksemme, pystyä seuraamaan omaa tahtoamme; mutta voimmeko me? Te kutsutte itseänne yhtenäiseksi, sillä aikaa kuin orjuuden rutto käy yleiseksi! Sen sanoi Herwegh, eräs meistä jälkeenjääneistä, voitonhumalaisille keväällä seitsemänkymmentäyksi. Mitä sanoisi hän tänään!"

Diederich saattoi vain änkyttää tämän toisesta elämästä tulevan äänen edessä: "Niinpä niin, Te olette neljännenkymmenenkahdeksan miehiä."

"Nuori, hyvä ystäväni, Te tahdotte sanoa, houkkio ja voitettu. Niin! Meidät on voitettu sen johdosta, että olimme kyllin suuria houkkia uskoaksemme tähän kansaan. Me luulimme, että se tekisi itse kaiken sen, minkä se nyt vastaanottaa herroiltaan vapautensa hinnalla. Me ajattelimme, että se olisi mahtava, rikas, oivaltaisi omat asiansa ja olisi uskollinen tulevaisuudelle. Me emme nähneet, että se ilman poliittista sivistystä, mitä sillä on vähemmin kuin mitään muuta, olisi ollut määrätty, nousunsa jälkeen, menneisyyden valtain saaliiksi. Jo meidän aikanamme oli liian paljon sellaisia, jotka kokonaisuudesta välittämättä tavoittelivat yksityisetuja ja olivat tyytyväisiä, jos jossakin armonauringossa lämmitellen saattoivat tyydyttää vaativan nautintoelämän alhaisia tarpeita. Sen jälkeen he ovat kasvaneet legioonaksi, sillä yleisen hyvän huolehtiminen on heiltä riistetty. Suurvallaksi ovat teidän herranne jo teidät tehneet, ja sillävälin kuin te ansaitsette rahaa, niinkuin voitte, ja annatte sen mennä, niinkuin haluatte, tulevat he vielä rakentamaan teille — tai paremminkin itselleen — sen laivaston, minkä me silloin olisimme itse rakentaneet itsellemme. Meidän runoilijamme tiesi silloin sen, mikä teidän nyt vasta on opittava: Niitä vakoja pitkin, jotka Kolumbus kynti, kulkee Saksan tulevaisuus!"

"Bismarck on vast'ikään totisesti tehnyt jotakin", sanoi Diederich, riemuiten salaa.

"Siinä sitä juuri ollaankin, että hän on saanut sen tehdä! Ja samalla hän juuri tosiasiallisesti on kaikki tehnyt, mutta muodollisesti keisarin nimessä. Siinä suhteessa me neljänkymmenenkahdeksan vuoden kansalaiset olimme rehellisempiä, sen uskallan sanoa, sillä silloin minä itse myöskin maksoin sen, mihin olin ryhtynyt."

"Minä tiedän kyllä, että Teidät tuomittiin kuolemaan", sanoi
Diederich, ujostellen uudestaan.

"Minut tuomittiin sentähden, että puolustin kansalliskokouksen valtaa erästä yksityisvaltaa vastaan ja johdin hätäpuolustustilassa olevan kansan kapinaan. Sellainen oli meidän sydämissämme saksalainen yhtenäisyys: se oli omantunnonvelvollisuus, jokaisen yksityisen velvollisuus sitä kohtaan, mitä tunnusti. Ei! Me emme kunnioittaneet mitään saksalaisen yhtenäisyyden luojaa. Kun minä silloin, voitettuna ja kavallettuna, täällä minun talossani viimeisten ystävieni kanssa odotin kuninkaan sotamiehiä, silloin minä olin, suuri tai pieni, ihminen, joka itse työskenteli ihanteen hyväksi: yksi monien joukossa, mutta ihminen. Missä he ovat tänään?"

Vanhus pysähtyi ja katsoi sillä lailla, kuin olisi kuunnellut. Diederichistä tuntui tukalalta. Hänestä tuntui siltä, ett'ei voinut kauemmin vaieta. Hän sanoi: "Saksan kansa ei olekaan enää, jumalankiitos, runoilijain ja ajattelijain kansa, vaan kansa, joka pyrkii uudenaikaisiin ja käytännöllisiin päämääriin."

Vanhus palasi ajatuksissaan samaan asiaan, hän viittasi lattiamattoon.

"Silloin oli koko kaupunki täällä kuin kotonaan. Nyt on niin yksinäistä, ett'ei ole ollut koskaan, ja lopuksi läksi vielä Wolfgangkin pois. Minä jättäisin kaikki silleen, mutta, nuori mies, meidän täytyy kunnioittaa menneisyyttämme — silloinkin, kun olemme voitettuja."

"Epäilemättä", sanoi Diederich, "Ja sitten Te olette vielä kaupungin mahtavin mies. Kaupunki, niin aina sanotaan, kuuluu herra Buckille."

"Sitä minä en ollenkaan tahdo, minä tahdon, että se kuuluu omalle itselleen." Hän hengitti syvään. "Se on laajakantoinen asia, sen Te tulette vähitellen huomaamaan, kun tutustutte meidän kaupunkimme hallintoon. Meitä tulevat nimittäin päivä päivältä yhä enemmän ahdistamaan hallitus ja sen aateliset asioitsijat. Tänään tahdotaan meidät pakottaa antamaan valoamme tilanomistajille, jotka eivät maksa meille mitään veroa, huomenna täytyy meidän tehdä heille teitä. Lopulta käydään meidän itsehallintomme kimppuun. Te tulette näkemään, että me elämme piiritetyssä kaupungissa."

Diederich hymyili miettivästi. "Niin huonosti ei toki voi asia olla, sillä onhan meidän keisarimme kuitenkin niin uudenaikainen persoonallisuus."

"No niin", sanoi vanha Buck. Hän nousi, keinutti päätään — ja piti sitten parempana vaieta. Hän ojensi Diederichille kätensä.

"Hyvä herra tohtori, Teidän ystävyytenne on oleva minulle juuri niin kallis, kuin teidän isännekin ystävyys oli. Keskustelumme jälkeen minä toivon, että tulemme kaikessa toimimaan yksimielisinä."

Vanhuksen lämpimän, sinisen katseen alaisena Diederich löi rintoihinsa. "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies!"

"Ennen kaikkea minä varotan Teitä hallintoneuvoston presidentistä, von Wulckowista. Hän on se vihollinen, joka on asetettu meille tänne kaupunkiin. Maistraatti ylläpitää häneen vain välttämättömiä suhteita. Minulla itselläni on se kunnia, että tuo herra ei tervehdä minua."

"Oo!" huudahti Diederich, rehellisesti järkytettynä.

Vanha Buck avasi jo hänelle oven, mutta näytti vielä jotakin miettivän. "Odottakaapas!" Hän riensi kirjastoonsa, kumartui ja sukelsi esiin tomuisesta syvyydestä kädessään pieni, melkein neliömäinen kirja. Sen hän pisti nopeasti Diederichin käteen, kasvoilla salainen hohde, kasvoilla, jotka olivat punastuneet. "No niin, ottakaa! Siinä on minun 'Hätäkelloni'! Minussa oli runoilijaakin — silloin." Ja hän työnsi Diederichin lempeästi ulos.

Fleischhauergrube kohosi huomattavasti, mutta Diederich ei huohottanut vain sen vuoksi. Sen jälkeen kun hän ensiksi oli tuntenut vain tiettyä huumausta, kehittyi hänessä vähitellen se tunne, että oli antanut ällistyttää itsensä. "Sellainen vanha lorunlaskija ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin linnunpelätin, ja hän herättää minussa kunnioitusta!" Epämääräisesti hän ajatteli lapsuusaikaansa, jolloin vanha herra Buck, joka oli kuolemaantuomittu, herätti hänessä yhtä paljon kunnioitusta ja sai hänet samalla lailla värisemään kuin kadunkulmassa oleva poliisi tai linnanpeikko. "Jäänkö minä ikuisesti niin pehmeäksi! Joku muu ei olisi antanut pidellä itseään sillä lailla!" Myöskin saattoi olla kiusallisia seurauksia siitä, että oli vaieten kuunnellut sellaista vaaranalaiseksi saattavaa puhetulvaa tai vastustanut sitä vain heikosti. Hän keksi pontevia vastauksia seuraavaa kertaa varten. "Tuo kaikki on vain ansa! Hän tahtoi pyydystää minut ja saattaa vaarattomaksi… Mutta hän on näkevä!" Diederich pui nyrkkiä housuntaskussa kulkiessaan tiukkana Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin. "Toistaiseksi täytyy kuitenkin olla hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta voi, kun minä olen tullut häntä vahvemmaksi!"

Pormestarin talo oli hiljattain öljyvärillä maalattu, ja peilinlasit loistivat paremmin kuin koskaan ennen. Sievä sisäpiika avasi hänelle oven. Portaita pitkin, joilla oli lasittamattomasta porsliinista tehty poika, lamppu kädessä, ja erään eteishuoneen läpi, missä melkein kaikkien huonekalujen edessä oli pieni matto, Diederich vietiin ruokasaliin. Se oli kiiltävästä puusta miellyttävine kuvineen, joiden keskellä pormestari ja vielä eräs toinen herra istui aamiaispäivällisillä. Tohtori Scheffelweis ojensi Diederichille vaalean kätensä ja tarkasti häntä samalla silmälasiensa ylitse. Siitä huolimatta oli mahdotonta koskaan tietää, katsoiko hän johonkin, sillä niin epämääräiset olivat hänen silmänsä, jotka näyttivät värittömiltä, kuten hänen kasvonsakin ja sivullepäin pyrkivä poskipartansa. Pormestari yritti useampaan kertaan panna keskustelua alulle, kunnes viimein keksi jotakin, jonka saattoi sanoa missä tahansa. "Kauniita arpia", hän sanoi, ja toiselle herralle: "Eikö Teistäkin?"

Tuo toinen herra sai Diederichin alussa hyvin pidättyväksi, sillä hän näytti hyvin selvästi juutalaiselta. Mutta pormestari esitti: "Herra asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjistöstä" — mikä sitten teki tosin välttämättömäksi täysiarvoisen tervehtimisen.

"Istuutukaa vain heti", sanoi pormestari, "me aloitimme juuri." Hän asetti Diederichille portteria ja sianlihaa. "Rouvani ja anoppini ovat menneet ulos, lapset ovat koulussa, tämä on poikamiehen tunti, kippis!"

Yleiseen syyttäjistöön kuuluva juutalainen herra ei toistaiseksi nähnyt muuta kuin tuon sisäpiian. Hänen kätensä oli hävinnyt sillä aikaa, kun tämä toimitti tehtäviään pöydässä, hänen vieressään. Sitten tyttö meni, ja hän tahtoi aloittaa yleisistä asioista, mutta pormestari ei antanut keskeyttää itseään. "Kumpainenkaan ei tule takaisin ennen päivällistä, sillä minun anoppini on hammaslääkärillä. Minä tiedän sen, se on hänelle vaivaloista, ja sillä välin talo kuuluu meille." Hän haki kaapista likööripullon, kehui sitä, antoi vieraittensakin vakuuttaa sen hyvyyttä ja jatkoi yksitoikkoisesti, ruokaansa pureksien, aamupäiväidyllinsä ylistämistä. Kaikeksi onneksi hänen ilmeensä tuli vähitellen vakavammaksi, ja hän tunsi, että keskustelua ei voitu siten jatkaa; ja kun kaikki olivat olleet minuutin verran vaiti, hän teki päätöksensä.

"Saan olettaa, herra tohtori Hessling —: minun taloni ei ole suinkaan Teidän talonne vieressä, ja niin minä pitäisin aivan ymmärrettävänä, jos Te ennen tänne tuloanne olisitte käynyt muutamia muita herroja tervehtimässä."

Diederich punastui jo sen valeen johdosta, jota ei vielä ollut sanonut. "Se tulisi ilmi", hän ajatteli kuitenkin ajoissa, ja hän sanoi: "Tosiasiallisesti minä rohkenin. — Se merkitsee, että minun askeleeni luonnollisesti johtivat ensiksi Teidän luoksenne, herra pormestari. Vain isäni muiston vuoksi, isäni, joka niin suuresti kunnioitti vanhaa herra Buckia —"

"Käsitettävää, kerrassaan käsitettävää." Pormestari nyökkäsi painavasti. "Herra Buck on vanhin ansioituneiden kansalaistemme joukossa, ja hänellä on sentähden riidattomasti oikeudenmukainen vaikutusvalta."

"Toistaiseksi vielä!" sanoi tuo juutalainen herra odottamattoman terävällä äänellä ja katsahti tutkivasti Diederichiin. Pormestari oli kumartunut juustonsa ylitse, Diederich havaitsi itsensä turvattomaksi, hän salamoi. Kun tuon herran katse vaati suoranaista tunnustusta, niin hän mainitsi jotakin "istutetusta kunnioituksesta" ja toi esiin lapsuuden muistoja, joiden piti vapauttaa hänet siitä viasta, että oli ensiksi käynyt tervehtimässä herra Buckia. Samalla hän tarkasti peloissaan tuon yleiseen syyttäjistöön kuuluvan herran suunnattomia, punaisia ja kauaksi ulkonevia korvia. Tämä antoi Diederichin lopettaa änkytyksensä, mikä muistutti sotkeutuneen syytetyn puhetta; lopulta hän tokasi terävästi:

"Kunnioitus on tietyissä tapauksissa olemassa sitä varten, että siitä totutaan pois."

Diederich hämmästyi; sitten hän päästi ymmärtävän naurun. Pormestari sanoi kalpeasti hymyillen ja sovittavin elein:

"Herra asessori tohtori Jadassohn on nyt kerta kaikkiaan kernaasti henkevä, — minkä vuoksi minä häntä mieskohtaisesti aivan erikoisesti kunnioitan. Mutta asemani vuoksi minä olen tosin pakotettu katselemaan asioita objektiivisesti ja edellyttämättä mitään. Ja silloin minun täytyy tässä sanoa: toiselta puolen…"

"Tulkaamme vaan suoraan toiselle puolelle!" vaati asessori Jadassohn. "Minusta, joka olen erään viraston edustaja ja vallalla-olevan järjestyksen vakaumuksellinen kannattaja, tuo herra Buck ja hänen toverinsa, valtiopäivämies Kühlemann, ovat menneisyytensä ja mielialansa puolesta yksinkertaisesti kumouksellisia, ja sillä valmiita. Minä en tee sydämestäni mitään murhamiesten pesää, minä en pidä sitä saksalaisena. Perustakoon vaan, minun puolestani, kansankeittiöitä, mutta hyvä mieliala on kuitenkin kansalle parasta ravintoa. Tylsämielisten laitos saattaisi olla myöskin vallan hyödyllinen."

"Mutta vain keisarille-uskollinen!" täydensi Diederich. Pormestari teki ehkäiseviä liikkeitä. "Hyvät herrat!" hän rukoili. "Hyvät herrat! Jos meidän nyt sitten täytyy puhua suumme puhtaaksi, niin on varmasti oikein, että mainittujen herrojen osaksi tulevan kunnioituksen ohella toiselta puolen kuitenkin —"

"Toiselta puolen!" toisti Jadassohn lujasti.

— "On syvästi valitettava niitä epäsuotuisia suhteita, joissa me olemme valtakunnan hallitukseen — joskin minä myös pyydän ajattelemaan, että se tavaton ankaruus, mitä hallintoneuvoston presidentti von Wulckow on osoittanut kunnallisia virastojamme kohtaan —"

"Väärämielisiä korporatsioneja kohtaan!" tokasi siihen Jadassohn. Diederich otti itselleen luvan sanoa: "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies, mutta se minun täytyy sanoa —"

"Sellaisella kaupungilla", selitti asessori, "joka ei välitä hallituksen oikeutetuista toivomuksista, ei ole syytä ihmetellä sitä, jos saakin osakseen kylmää kohtelua."

"Berliinistä Netzigiin", vakuutti Diederich, "voisi päästä puolta lyhemmässä ajassa, jos olisimme paremmissa väleissä ylempien herrojen kanssa."

Pormestari antoi heidän lopettaa kaksinpuhelunsa, hän oli kalpea, ja luomet olivat laskettuina silmälasien takana. Äkkiä katsahti hän heihin ohuesti hymyillen.

"Hyvät herrat, älkää olko huolissanne, sillä minä tiedän, että meillä on olemassa mieliala, joka paremmin vastaa aikaa kuin se, jota kaupungin viranomaiset edustavat. Uskokaa, pyydän, että minun viakseni ei ole luettava sitä, että Hänen Majesteetilleen ei lähetetty mitään alamaisuudenosoitussähkösanomaa, kun hän toissavuotisten manööverien aikana sattumalta saapui maakuntaamme…"

"Maistraatin kielto oli kerrassaan epäsaksalainen", tokasi Jadassohn.

"Kansallislippu on pidettävä korkealla", vaati Diederich. Pormestari kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, sen minä tiedän. Mutta minä olen vain maistraatin puheenjohtaja, ja minun täytyy valitettavasti panna täytäntöön sen päätökset. Muuttakaa olosuhteet! Herra tohtori Jadassohn muistaa vielä meidän riitamme hallituksen kanssa, riitamme, joka aiheutui sosialidemokraattisen opettajan, Rettichin vuoksi. Minä en voinut tuota miestä vainota. Herra von Wulckow tietää", — pormestari nipisti toisen silmänsä kiinni — "että minä muuten olisin sen tehnyt."

He vaikenivat hetkeksi ja katselivat toisiinsa. Jadassohn puhalsi nenäänsä, aivan kuin hänelle olisi riittänyt se, minkä oli kuullut. Mutta Diederich ei voinut enää pidättää itseään. "Sosialidemokratian esihedelmä on liberialismi!" hän huudahti. "Sellaiset ihmiset kuin Buck, Kühlemann ja Eugen Richter tekevät meidän työmiehemme röyhkeiksi. Minun liikkeeni sälyttää minun kannettavakseni suuren työ- ja velvollisuudentaakan, ja sitten minulla on vielä riitoja työväkeni kanssa. Ja miksi? Siksi, että me emme ole yksimielisiä punaisen vaaran vastustamisessa ja että on olemassa työnantajia, jotka uivat sosialistien vanavedessä, kuten esim. herra Buckin vävypoika. Mitä hänen tehtaansa tuottaa, siitä herra Lauer antaa osan työmiehilleen. Se on epämoraalista!" Tässä Diederich salamoi. "Sillä se hävittää järjestyksen, ja minä olen sillä kannalla, että näinä kovina aikoina me tarvitsemme järjestystä enemmän kuin koskaan ennen, ja siksi me tarvitsemme lujan hallituksen, sellaisen, jota meidän jalo, nuori keisarimme johtaa. Minä julistan, että minä kaikessa seuraan tarkkaan Hänen Majesteettiaan…" Molemmat muut herrat tekivät tässä kumarruksen, minkä Diederich otti vastaan, samalla kun hän jatkoi salamoiden. Tuon demokraattisen sekasotkun vastakohtana, johon kuoleva sukupolvi vielä uskoi, keisari oli nuorison edustaja, keisari, tuo persoonallisin persoonallisuus, joka oli ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. "Yhden tulee olla herrana! Kaikilla aloilla!" Diederich teki terävän ja purevan mielenlaadun täyden tunnustuksen ja selitti, että vanha, vapaamielinen tyhjäntoimitus oli myös Netzigistäkin perin juurin hävitettävä.

"Nyt tulee uusi aika!"

Jadassohn ja pormestari kuuntelivat äänettöminä, kunnes hän oli sanottavansa sanonut; Jadassohnin korvat tulivat vielä suuremmiksi. Sitten hän hohotti: "Myöskin täällä Netzigissä on keisarille uskollisia saksalaisia!" Ja Diederich vielä kuuluvammin: "Mutta ne, jotka eivät sitä ole, me tulemme ottamaan lähemmin tarkastettaviksi. Silloin tullaan näkemään vieläkö se asema, mikä tietyillä perheillä nykyään on, tulee niille vielä kuulumaan. Jättääksemme vanhan Buckin rauhaan: mitä ovat sitten hänen omaisensa? Pojat talonpoikaistuvat tai jäävät yrityksissään kesken, yksi vävy on sosialisti, ja tyttären pitäisi —"

He katsahtivat toisiinsa. Pormestari hihitti ja kävi vaaleanpunaiseksi. Mielihyvästä hän puhkesi: "Eivätkö herrat vielä tiedä, että herra Buckin veli on maksukyvytön!"

Seurasi meluava tyydytyksen ilmaus. Tuo, jolla oli viisi siroa tytärtä! "Sopusoinnun" esimies! Mutta ruokansa he saivat, sen tiesi Diederich, kansankeittiöstä. Sen johdosta pormestari täytti uudelleen lasit ja tarjosi sikaareja. Äkkiä hän ei epäillyt enää sitä, että äkkinäinen muutos oli tulossa. "Puolentoista vuoden päästä tulevat valtiopäivävaalit toimitettaviksi. Siihen saakka täytyy Teidän herrojen tehdä työtä."

Diederich heläytti tähän: "Pitäkäämme me kolme jo nyt itseämme ahtaampana vaalikomiteana!"

Jadassohn selitti ensimäiseksi välttämättömyydeksi asettua yhteyteen hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa. "Tuiman tuttavallinen", huomautti tähän pormestari ja räpytti silmiään. Diederich valitti sitä, että "Netziger Zeitung" (Netzigin lehti), kaupungin suurin lehti, purjehti vapaamielisten väylää. "Sellainen juutalaislehti!" sanoi Jadassohn. Toiseltapuolen oli hallitukselle uskollinen maaseutulehti melkein vailla vaikutusvaltaa. Mutta vanha Glausenfeldin Klüsing hankki paperin kumpaisellekin lehdelle. Diederichistä ei tuntunut mahdottomalta saada hänen kauttaan, jolla oli rahoja sijotettuna "Netziger Zeitungiin", vaikutetuksi sanotun lehden kantaan. Hänen täytyi muuten pelätä menettävänsä maaseutulehden. "Sillä on olemassa vielä toinenkin paperitehdas Netzigissä", sanoi pormestari ja muhoili. Silloin sisäpiika astui sisään ja ilmoitti, että hänen täytyi kattaa pöytä päivälliseksi; armollinen rouva oli heti palaava kaupungilta — "ja myöskin kapteeninrouva", lisäsi hän siihen. Tämän arvonimen kuultuaan pormestari nousi heti. Kun hän saattoi ulos vieraitaan, niin hän oli allapäin ja nauttimistaan naukuista huolimatta aivan maidonkalpea. Portailla hän tarttui Diederichin hihaan. Jadassohn oli jäänyt jälkeen, ja sisäpiian kuultiin hiljaa kihisevän. Ulko-ovella soitettiin jo.

"Hyvä herra tohtori", kuiskasi pormestari, "ettehän vain ole käsittänyt minua väärin? Kaiken sen ohella on minulla luonnollisesti yksistään kaupungin etu silmämääränä. Itsestäänymmärrettävästi ei tule kysymykseenkään, että minä ryhtyisin johonkin, jossa minä en tuntisi itseäni yksimieliseksi niiden korporatsioonien kanssa, joiden etunenässä minulla on kunnia olla."

Hän katsoi terävästi, vilkuttaen silmiään. Ennenkuin Diederich oli koonnut ajatuksensa, naiset astuivat sisälle, ja pormestari hellitti Diederichin hihan rientääkseen heitä vastaan. Hänen rouvallaan, joka oli ryppyinen ja kurttuinen, ei ollut aikaa tervehtää herroja; hänen täytyi erottaa toisistaan tappelevat lapset. Mutta hänen äitinsä, joka oli tytärtään päätä pitempi ja vielä nuorteva, tarkasti tiukasti aamiaisvieraiden punehtuneita kasvoja. Sitten hän astui ylevästi pormestarin luokse, jonka nähtiin pienenevän… Asessori, tohtori Jadassohn oli jo tullut saapuville, Diederich suoritti säännönmukaisia kumarruksia, joihin kukaan ei vastannut, ja riensi tiehensä. Mutta hänen rintaansa ahdisti, hän katsahti levottomasti ympärilleen kadulla, ei kuullut, mitä Jadassohn sanoi, ja pyörähti äkkiä ympäri. Hänen täytyi useita kertoja ja voimakkaasti soittaa, sillä sisällä oli suuri meteli. Herrasväki seisoi vielä portaiden alapäässä, joilla lapset huutaen tuuppivat toisiaan, ja väitteli. Pormestarinrouva toivoi, että hänen miehensä koulun johtajan välityksellä olisi ryhtynyt joihinkin toimiin erästä yliopettajaa vastaan, joka huonosti kohteli hänen poikaansa. Sen sijaan kapteeninrouva vaati vävyään, että hänen piti nimittää tuo yliopettaja professoriksi, sillä hänen rouvallaan oli suurin vaikutusvalta "Valkonauhan" johtokunnassa. Pormestari pyyteli heitä vuoron perään käsillään. Lopulta sai hän sanoakseen yhden sanan.

"Toiseltapuolen…" hän sanoi.

Mutta silloin oli Diederich tarttunut hänen hihaansa. Pyydellen naisilta moneen kertaan anteeksi hän veti hänet syrjään ja kuiskasi vavisten: "Arvoisa herra pormestari, minulle on sangen tärkeätä estää väärinkäsitykset. Sentähden saan tässä toistaa, että olen läpeensä vapaamielinen mies."

Tohtori Scheffelweis vakuutti kerkeästi, että oli siitä yhtä suuressa määrin vakuutettu kuin omasta hyvin vapaamielisestä mielialastaan. Häntä huudettiin jo takaisin, ja Diederich jätti talon hieman keventyneenä. Jadassohn odotti häntä nauraa virnistäen.

"Nähtävästi te pelkäsitte kovin? Olkaa huoletta! Meidän kaupunginpäämme kanssa ei kukaan saata itseään vaaranalaiseksi, hän on hyvän Jumalan tavoin aina vahvimman puolella. Tänään minä tahdoin vain todeta, miten pitkälle hän on jo antautunut tekemisiin herra von Wulckowin kanssa. Heidän välinsä ei ole huono, ja me voimme uskoa, että ne vielä paranevat."

"Pyydän, älkää unhoittako sitä", sanoi Diederich varovaisesti, "että minä kuulun Netzigin porvaristoon ja luonnollisesti olen myöskin vapaamielinen."

Jadassohn katsahti häneen syrjästäkäsin: "Uusteutonia?" hän kysyi. Ja kun Diederich hämmästyneenä kääntyi: "Miten sitten jaksaa minun vanha ystäväni Wiebel?"

"Te tunnette hänet? Minä olin hänen henkivartijansa!"

"Tunnenko?! Me riipuimme kiinni toisistamme."

Diederich tarttui käteen, minkä Jadassohn ojensi, ja he puristivat lujasti toistensa kättä. "No sitten!" "No siis!" Ja käsitysten he läksivät Ratskelleriin päivällisille.

* * * * *

Siellä oli yksinäistä ja hämyisää, takana sytytettiin kaasu heitä varten, ja ennen liemiruuan tuloa he keksivät vanhoja tovereita. Tuo paksu Delitzsch! Diederich kuvasi silminnäkijän tarkkuudella hänen kuolemansa. Ensimäisen lasin Rauenthaler-viiniä he pyhittivät hiljaa hänen muistolleen. Osoittautui, että Jadassohn oli myöskin ollut mukana helmikuun mellakoita katsomassa, oppinut silloin kunnioittamaan voimaa, kuten Diederich. "Hänen Majesteettinsa ilmaisi sellaista rohkeutta", sanoi asessori, "että ihan pyörryttää. Usein minä olen, jumalaties, uskonut —." Hän jätti keskeen. Päästäkseen esittämästä tuota kauheata kuvausta he kohottivat lasinsa. "Sallin itselleni", sanoi Jadassohn. "Seuraan heti mukana", vastasi Diederich.

Sitten Jadassohn, vaikkakin hänen ruokansa jäähtyi, antautui perin juurin ylistämään keisarin luonnetta. Poroporvarit, nurisijat ja juutalaiset saivat moittia häntä miten tahtoivat, yhtä kaikki meidän jalo, nuori keisarimme oli persoonallisin persoonallisuus, ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. Diederich luuli tämän jo myöskin todenneensa ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän sanoi itselleen, että ihmisen ulkomuoto välistä petti ja että saksalainen mieliala ei riippunut aina korvien suuruudesta. He tyhjensivät lasinsa sen taistelun onnelliselle päättymiselle, jota käytiin valtaistuimen ja alttarin puolesta kaikellaista kumousta vastaan.

Niin joutuivat he takaisin Netzigissä vallitseviin olosuhteisiin. He olivat yksimielisiä siinä, että uusi kansallishenki, johon kaupunki oli saatava taivutetuksi, ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin Hänen Majesteettinsa nimen. Valtiolliset puolueet olivat vanhaa romua, kuten Hänen Majesteettinsa itse oli sanonut. "Minä tunnen vain kaksi puoluetta, sen, joka on minun puolellani, ja sen, joka on minua vastaan", hän oli sanonut, ja niin se oli. Netzigissä oli valitettavasti vallalla se puolue, joka häntä vastusti, mutta tämän piti muuttua, vieläpä — se oli Diederichistä selvää — sotilasyhdistyksen avulla. Jadassohn, joka itse ei siihen kuulunut, otti kuitenkin tehtäväkseen tutustuttaa Diederichin sen johtaviin persoonallisuuksiin. Niistä oli ennen kaikkea pastori Zillich, Jadassohnin yhdistystoveri, oikea tosisaksalainen! Heti sen jälkeen he tahtoivat käydä vierailulla hänen luonaan. He joivat hänen terveydekseen. Diederich joi myöskin kapteeninsa maljan, kapteenin, joka ankarasta esimiehestä oli muuttunut hänen parhaaksi ystäväkseen. "Palvelusvuosi on kuitenkin se vuosi, jota vailla minä elämässäni kaikkein viimeisimmäksi tahtoisin olla." Välittömästi ja jo huomattavasti punastuneena hän huusi:

"Ja sellaisia kohottavia muistoja nämä demokraatit tahtoisivat saada meidät inhoamaan!"

Vanha Buck! Diederich menetti äkkiä vihasta tasapainonsa, hän änkytti: "Sellainen ihminen tahtoo estää meitä palvelemasta, hän sanoo, että me olemme orjia. Koska hän kerta nousi kapinaan —"

"Tuo nyt ei ole enää totta", sanoi Jadassohn.

"Pitäisikö sitten meidän kaikkien sen tähden antaa tuomita itsemme kuolemaan? Olisivatpa edes tehneet hänet päätään lyhemmäksi!… Hohenzollernien ei pitäisi sopia meille!"

"Varmastikaan ei hänelle", sanoi Jadassohn ja otti hyvän kulauksen.

"Mutta minä totean" — Diederich pyöritti silmiään — "että minä kuuntelin kaikkia hänen riettaita sopimattomuuksiaan vain siksi, että olisin saanut tietää, minkä hengen lapsia hän on. Minä otan Teidät todistajaksi, herra asessori! Jos tuo vanha juonittelija joskus lähtisi väittämään, että minä olen hyväksynyt hänen ilkeät majesteetinloukkauksensa, silloin minä otan Teidät todistajakseni, että minä heti tänään panin vastalauseeni!"

Hiki nousi hänen kasvoilleen, sillä hän ajatteli rakennuslautakuntaa ja sitä turvaa, mitä hänen olisi; pitänyt sieltä saada… Ilman mitään aihetta hän heitti pöydälle erään kirjan, pienen, melkein neliönmuotoisen, ja purskahti ivanauruun.

"Runoja hän kirjoittaa myöskin!"

Jadassohn selaili. "Voimistelijan lauluja. Vankeudesta. Eläköön Tasavalta! ja Lammen rannalla makasi surullinen nuorukainen… Niin juuri, sellaisia he olivat. Rikollisia suojelivat ja perustuslakeja järkyttivät. Sentimentaalista kumousta. Mieliala epäilyttävä ja ryhti huono. Mutta nyt ovat asiat, jumalankiitos, toisella kannalla."

"Sitä tahdomme toivoa", sanoi Diederich. "Yhdistyksessä me olemme oppineet miehuutta ja idealismia, mikä riittää, joten runoileminen saa jäädä."

"Pois teidän alttarikynttilänne!" lausui Jadassohn. "Se on jotakin minun ystävälleni Zillichille. Nyt on hän jo vetänyt päivällisunensa, me voimme siis lähteä."

He tapasivat pastorin kahvia juomasta. Hän tahtoi heti lähettää rouvan ja tyttären pois, mutta Jadassohn pidätti rouvan kohteliaasti ja koetti myöskin suudella tyttären kättä, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Diederich, hyvin iloissaan, pyysi hartaasti naisia jäämään, ja hänelle se onnistui. Hän selitti heille, että Netzig teki Berlinin jälkeen jotenkin hiljaisen vaikutuksen. "Naismaailma on myöskin takapajulla. Annan kunniasanani siitä, että Te, armollinen neiti, olette täällä se ensimäinen, joka rauhallisesti voisi kävellä Unter den Lindenillä ilman että kukaan huomaisi Teidän olevan Netzigistä." Sen jälkeen hän sai kuulla, että neiti tosiaankin oli kerta ollut Berlinissä, vieläpä Ronacherilla. Diederich käytti tätä hyväkseen ja muistutti hänelle erästä siellä kuulemaansa laulua, jonka hän saattoi sanoa vain hänen korvaansa. Kun neiti loi häneen rohkean syrjäsilmäyksen, niin hän sipaisi parrallaan hänen kaulaansa. Neiti katsahti häneen rukoilevasti, minkä jälkeen Diederich vasta hänelle oikein vakuutti, että tämä oli "ihastuttava kovakuoriainen". Tyttö pakeni suljetuin silmin äitinsä luokse, joka oli pitänyt tätä kaikkea silmällä. Pastori oli Jadassohnin kanssa vakavassa keskustelussa. Hän valitti, että netzigiläiset löivät laimin kirkonkäynnin kuulumattomalla tavalla.

"Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä: huomatkaahan, kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä minun täytyi saarnata lukkarille ja kolmelle vanhalle vaivaishoitolaisnaiselle. Muilla oli influensa."

Jadassohn sanoi: "Kun otetaan huomioon jotten sanoisi se vihamielinen suhtautuminen, jota hallitseva puolue osoittaa kirkollisia ja uskonnollisia asioita kohtaan, niin täytyy ihmetellä noita kolmea naista. Miks'eivät käy kernaammin kuuntelemassa tohtori Heuteufelin vapaamielisiä esitelmiä?"

Silloin pastori ponnahti tuolilta. Hänen partansa näytti kuohahtavan, siinä määrässä hän puhkui ja hänen käyntitakkiinsa syntyi syviä poimuja: "Herra asessori", hän lausui. "Tämä mies on minun lankoni, ja minun on kosto! sanoo Herra. Mutta vaikka tämä mies on minun lankoni ja minun lihallisen sisareni aviomies, niin en voi tehdä muuta kuin rukoilla Herraa, niin, käsiäni väännellen rukoilla, että hän käyttäisi kostonnuoltaan. Sillä muutoin täytyisi hänen jonakin, päivänä antaa sataa tulikiveä ja pikeä koko Netzigin päälle. Kahvia, huomatkaahan, kahvia tarjoaa Heuteufel muuten ihmisille, jotta nämä tulisivat ja antaisivat hänen pyydystää heidän sielunsa. Ja sitten esittää hän heille, että avioliitto ei ole mikään sakramentti, vaan sopimus — samoin kuin puvun tilaaminen." — Pastori nauroi katkonaisesti.

"Hyi", sanoi Diederich syvällä äänellä. Ja sillävälin kuin Jadassohn vakuutti pastorille positiivista kristillisyyttään, Diederich alkoi uudestaan, erään tuolin suojassa, lähennellä kourintuntuvasti Käthcheniä. "Neiti Käthchen", hän sanoi siinä sivussa, "minä voin vakuuttaa Teille mitä vakavimmin, että minulle avioliitto on tosiasiallisesti sakramentti." Käthchen vastasi:

"Hävetkää, herra tohtori."

Diederichin tuli kuuma. "Älkää katsoko noin!"

Käthchen huokasi. "Te olette hirveän raffineerattu. Todennäköisesti
Te ette ole liioin asessori Jadassohnia parempi. Teidän sisarenne
ovat jo kertoneet minulle, mitä kaikkea Te Berlinissä toimititte.
Hehän ovat parhaita ystävättäriäni."

"Sitten me tulemme pian näkemään toisemme uudestaan?" — "Kyllä, sopusoinnussa. Mutta Teidän ei tarvitse ajatella, että minä luottaisin jollain lailla Teihin. Tehän saavuitte yhdessä Guste Daimchenin kanssa."

Diederich kysyi, mitä se sitten todisti. Hän protesteerasi kaikkia niitä johtopäätöksiä vastaan, joita tästä puhtaasta sattuman kautta syntyneestä tosiasiasta jotenkuten tahdottiin tehdä. Sitäpaitsi neiti Daimchenhan oli kihloissa.

"Niin hän!" huudahti Käthchen. "Häntä se ei estä, hän on niin hirveän keimailevainen."

Myöskin pastorska vakuutti tätä. Vasta äsken hän oli nähnyt Gusten kiiltonahkakengissä ja sireeninvärisissä sukissa. Se ei luvannut hyvää. Käthchen väänsi suutaan.

"Niin, ja tuo perintö —"

Tämä epäilys sai Diederichin hämmästyksestä vaikenemaan. Pastori oli juuri myöntänyt asessorille, että oli välttämätöntä vielä kerta lähemmin keskustella herrojen kanssa kristillisen kirkon tilasta Netzigissä, ja pyysi päällystakkiaan ja hattuaan rouvaltaan. Portailla oli jo pimeätä. Kun molemmat muut kulkivat edellä, niin Diederich saattoi vielä kerran kumartua Käthchenin kaulan yli. Tyttö sanoi nääntyvällä äänellä: "Kukaan ei tuolla lailla kutita parrallaan Netzigissä" — mikä ensin mairitteli Diederichiä, mutta heti sen jälkeen herätti hänessä kiusallisia arveluita. Niin hän jätti Käthchenin siihen ja hävisi. Jadassohn odotti häntä alhaalla ja sanoi hiljaa: "Vain rohkeutta! Vanhus ei huomannut mitään, yhtävähän kuin äiti." Hän räpytti silmiään hartaasti.

Mariankirkon ohi mentäessä nuo kolme herraa olivat tulemaisillaan torille, mutta pastori jäi seisomaan ja osoitti taakseen päännyökkäyksellä. "Herrat kai tietänevät, mikä tuon kujan nimi on tuolla kirkon vasemmalla puolella, holvin alla? Tuo musta katuaukko tai paremminkin eräs tietty talo siellä."

"Pikku-Berlin", sanoi Jadassohn, sillä pastori ei jatkanut.

"Pikku-Berlin", hän toisti, katkerasti hymyillen ja niin täyteen pyhää vihaa, että useat ihmiset katsahtivat ympärilleen: "Pikku-Berlin… Minun kirkkoni siimeksessä! Sellainen talo! Eikä maistraatti tahdo kuulla minua, vaan pilkkaa minua. Mutta se pilkkaa myöskin erästä toista", — samalla pastori läksi uudestaan liikkeelle — "ja hän ei anna pilkata itseään."

Jadassohn oli myöskin sitä mieltä, että hän ei antanut itseään pilkata. Mutta Diederich näki, sillä välin kuin hänen seuralaisensa kiivailivat, Guste Daimchenin tulevan raatihuoneelta päin. Hän nosti hänelle hattuaan sääntöjen mukaisesti, ja Guste hymyili julkeasti. Diederichin mieleen muistui, että Käthchen Zillich oli juuri yhtä vaalea ja että myöskin hänen nenänsä oli samanlainen pieni ja julkeasti sisäänpainettu. Hän tai hän, oli oikeastaan samantekevä. Guste tosin kunnostautui mukiinmenevällä leveydellään. "Ja hän ei suvaitse mitään. Olen jo saanut korvapuustin." Hän kääntyi ympäri katsoakseen Gusten jälkeen: takaapäin hän oli erinomaisen pyöreä ja vaappuva. Silmänräpäyksessä Diederich teki päätöksensä: Guste tai sitten ei kukaan muukaan!

Zillich ja Jadassohn olivat myöskin huomanneet hänet jälestäpäin.

"Eikö se ollut ylikaitsija Daimchenin tytär?" kysyi pastori ja lisäsi: "Meidän Valkonauhamme odottaa aina, että hyvät ihmiset muistaisivat sitä. Kuuluuko neiti Daimchen hyviin? Sanotaan, että hän on perinyt miljoonan."

Jadassohn riensi selittämään, että siinä oli paljon liioittelua. Diederich pani vastaan; hän tunsi olosuhteet, eno-vainaja oli ansainnut sikurilla enemmän kuin luultiinkaan. Hän väitti sitä niin kauan, että asessori lupasi hänelle hankkivansa Magdeburgin tuomioistuimelta varmat tiedot. Diederich vaikeni sen jälkeen, hyvillään.

"Ylipäänsä", sanoi Jadassohn, "raha joutuu vielä Buckeille, mikä merkitsee samaa kuin kumoukselle." Mutta Diederich tahtoi myöskin tästä saada paremmat tiedot. "Neiti Daimchen ja minä saavuimme nimittäin tänne yhdessä samassa junassa", sanoi hän koetteeksi. — "Vai niin", tokasi Jadassohn. "Saanko kenties onnitella?" Diederich nosti olkapäitään ikäänkuin olisi kuullut jotakin tahditonta. Jadassohn pyyteli anteeksi; hän oli vain luullut, että nuori Buck —.

"Wolfgang?" kysyi Diederich. "Hänen kanssaan minä olin Berlinissä jokapäiväisessä seurustelussa. Hän elää siellä erään näyttelijättären kanssa."

Pastori ryki paheksien. Kun he saapuivat juuri teatteriaukiolle, niin hän katsahti sen yli ja lausui:

"Pikku-Berlin on kylläkin minun kirkkoni vieressä, mutta kuitenkin sentään pimeässä nurkassa. Tämä siveettömyyden temppeli komeilee avonaisella paikalla, ja meidän poikamme ja tyttäremme" — hän osoitti näyttämölle johtavaa ovea, minkä edessä joitakin teatterilaisia seisoi — "koskettavat hihoillaan porttoja!"

Diederich julisti tämän, murheellisin elein, syvästi valitettavaksi.

Sillävälin he kääntyivät Kaiser-Wilhem-Strasselle ja saivat tervehtiä erinäisiä herroja, jotka menivät juuri vapaamuurariyhdistykseen. Kun he olivat syväänpainetut hattunsa jälleen panneet päähänsä ja menneet ohi, Jadassohn sanoi:

"Täytyy panna merkille ne ihmiset, jotka vielä kuuluvat tuohon vapaamuurarien sopimattomaan joukkoon. Hänen Majesteettinsa vastustaa sitä ilmeisesti."

"Lankoni Heuteufelin suhteen tämä vaarallisinkaan lahkolaisuus ei ihmetytä minua", selitti pastori.

"Niin, ja entäs herra Lauer?" huomautti Diederich. "Ihminen, joka julkeaa päästää työmiehet liikevoitosta osallisiksi! Sellaisesta voi uskoa mitä tahansa!"

"Kuulumattominta kaikesta on kuitenkin se", väitti Jadassohn, "että herra maakunnanoikeusneuvos Fritzsche esiintyy tässä juutalaisseurassa: kuninkaallinen maakunnanoikeusneuvos käsi kädessä koronkiskuri Cohnin kanssa. Mitäs siitä Cohnista sanotaan?", kysyi Jadassohn ja pisti peukalonsa kainalokuoppaan.

Diederich tokasi: "Kun Fritzsche rouva Lauerin kanssa" —. Hän keskeytti ja selitti käsittävänsä, miten nämä ihmiset selviytyivät aina oikeuden edessä. "He ovat yksissä tuumin ja punovat juonia." Pastori Zillich mutisi jotakin yöllisistä juomingeista, joita nämä kuulemma viettivät ja joissa jo piti tapahtuneen sellaista, jota oli mahdoton kertoa. Mutta Jadassohn hymyili merkitsevästi:

"Onneksipa herra von Wulckow näki suoraan heidän ikkunastaan sisään." Ja Diederich nyökäytti hyväksyvästi ylempänä olevaa hallituksen rakennusta kohden. Aivan siinä vieressä aluekomennuskunnan vahtisotilas kulki edes takaisin. "Oikein saa nauraa sydämensä pohjasta, kun näkee tuollaisen kunnon pojan kiväärin välkkyvän!" huudahti Diederich. "Sillä me pidämme tuon joukkion aisoissa."

Kivääri ei tosin välkkynyt, sillä oli pimeä. Työstä palaavia työmiehiä työntyi jo tungoksen läpi. Jadassohn ehdotti mentäväksi hämäränaukuille Klappschin ravintolaan, joka oli aivan tuossa nurkan takana. Siellä oli mukavata, siihen aikaan sinne ei tullut ketään. Klappsch oli myöskin oikeamielinen mies, joka pastorille, silläaikaa kuin hänen tyttärensä haki olutta, ilmaisi lämpimän kiitoksensa sen siunauksellisen työn johdosta, jota tämä raamatunselityksillään teki hänen pojilleen. Vanhin oli tosin jälleen varastanut sokeria, mutt'ei ollut sen johdosta voinut yöllä nukkua, oli kokonaisen tunnin vain rukoillut Jumalaa niin äänekkäästi, että Klappsch sen kuuli ja saattoi antaa häntä selkään. Siitä johtui keskustelu hallituksen virkamiehiin, joille Klappsch hankki aamiaista ja joista hän saattoi kertoa, miten he viettivät kirkonaikaa sunnuntaina. Jadassohn teki muistiinpanoja, ja samalla kertaa hänen kätensä katosi neiti Klappschin selän taakse. Diederich puhui pastorin kanssa kristillisen työväenyhdistyksen perustamisesta. Hän lupasi: "Joka minun väestäni ei liity siihen, saa laputtaa!" Nämä suunnitelmat saivat pastorin hilpeälle tuulelle; sen jälkeen kun neiti Klappsch oli useampia kertoja tuonut olutta ja konjakkia, hän oli samassa toivorikkaan päättäväisyyden tilassa, minkä hänen molemmat kumppaninsa olivat päivän kuluessa saavuttaneet.

"Lankoni Heuteufel", hän huusi ja löi nyrkillään pöytään, "saa saarnata apinain ja ihmisten sukulaisuudesta niin paljon kuin tahtoo, minä saan kirkkoni kuitenkin jälleen väkeä täyteen!"

"Eikä vain Teidän kirkkonne täyty", vakuutti Diederich.

"No niin, Netzigissä on liian monta kirkkoa", myönsi pastori. Silloin Jadassohn sanoi terävästi: "Liian vähän, Jumalan mies, liian vähän!" Ja hän pyysi Diederichiä todistamaan, miten asiat olivat kehittyneet Berlinissä. Myöskin siellä olivat kirkot olleet tyhjinä, kunnes Hänen Majesteettinsa oli puuttunut asiaan. "Pitäkää huolta siitä", hän oli sanonut kaupungin viranomaisille eräässä ohjesäännössään, "että Berliniin rakennetaan kirkkoja." Nyt niitä rakennettiin, uskonto tuli jälleen mielenkiintoiseksi, liike alkoi käydä. Ja kaikki, pastori, kapakanisäntä, Jadassohn ja Diederich olivat haltioissaan monarkin syvän hurskauden vuoksi. Silloin kuului laukaus.

"Pamahti!" Jadassohn ponnahti ensimäisenä pystyyn, kaikki katsahtivat kalpeina toisiinsa. Diederich näki sisäisellä silmällään salaman nopeudella Napoleon Fischerin, konemestarinsa, luisevat kasvot, mustan parran, minkä läpi näkyi harmaa iho, ja hän änkytti: "Kumous! Nyt se alkaa!" Ulkoa kuului juoksevien ihmisten askelten kopinaa: he tarttuivat kaikki hattuihinsa ja riensivät kadulle.

Paikalle kerääntyneet ihmiset pysyivät arkana kaarena, mikä ulottui päävahdin nurkalta vapaamuurariyhdistyksen portaille asti. Ylempänä, missä paikka oli vapaana, makasi joku, kasvot maahan päin käännettynä, keskellä katua. Ja se sotilas, joka aikaisemmin niin iloisesti oli kävellyt edestakaisin, seisoi nyt liikkumatta vahtikoppinsa edustalla. Hänen kypäränsä oli siirtynyt taaksepäin, hän näytti kalpealta, suu oli auki, ja hän tuijotti kaatuneeseen — pitäen kivääriä piipusta ja antaen perän painua maahan. Väkijoukosta, jonka pääasiassa työläiset ja kansannaiset muodostivat, kuului sekavaa murinaa. Äkkiä eräs miesääni sanoi hyvin kovasti: "ohoo!" — mitä seurasi syvä hiljaisuus. Diederich ja Jadassohn vaihtoivat keskenään ymmärtävän silmäyksen tilanteen kriitillisyyden johdosta.

Eräs poliisi juoksi katua pitkin ja hänen edellään eräs tyttö, jonka takinliepeet liehuivat. Jo kaukaa huusi viimeksimainittu:

"Siellä hän makaa! Sotamies ampui!"

Hän saapui perille, heittäytyi polvilleen ja ravisteli miestä. "Ylös!
Nouse toki ylös!"

Hän odotti. Miehen jalat näyttivät nytkähtelevän, mutta itse hän jäi makaamaan, kädet ja jalat ojennettuina katukivelle. Silloin tyttö huudahti: "Karl!" Ääni helähti, niin että kaikki säpsähtivät. Naiset huusivat mukana, useita miehiä syöksyi eteenpäin, kädet nyrkeiksi puristettuina. Joukko kävi sankemmaksi; vaunujen välistä, joiden täytyi pysähtyä, tuli jälkijoukkoja esiin; ja keskellä uhkaavaa tungosta tyttö nääntyi, hänen hiuksensa hajaantuivat ja liehuivat, ja hänen vääntyneistä, märistä kasvoistaan läksi kyllä ääntä, mutta sitä ei kuultu, sillä niin suuri oli melu.

Ainoa saapuvilla oleva poliisi työnsi joukkoa taaksepäin levitetyin käsin, väittäen, että se muutoin astui maassa makaavan päälle. Hän riehui turhaan sitä vastaan, hyppi sen jaloille, joutui ymmälle ja katseli ylös ilmaan ikäänkuin apua pyytääkseen.

Ja se tuli. Hallitusrakennuksessa avautui ikkuna, suuri parta ilmestyi näkyviin ja hirvittävä ääni vyöryi esiin, bassoääni, minkä jokainen kuuli, vaikkei vielä ymmärtänytkään, uhkaavasti kaikuvan kaiken melskeen läpi kaukaisen tykkien jyskeen tavoin.

"Wulckow", sanoi Jadassohn. "No niin, lopulta."

"Pyydän päästä tästä vapaaksi!" kaikui ylhäältä alas. "Kuka uskaltaa nostaa melun minun taloni edustalla?" Ja sitten, kun joukko oli käynyt rauhallisemmaksi:

"Missä on vahtisotilas?"

Nyt vasta useimmat näkivät, että sotilas oli vetäytynyt vartiokojuunsa: niin syvälle kuin mahdollista, niin että vain kiväärinpiippu pisti esiin.

"Tule esiin, poikani!" käski basso tuolta ylhäältä. "Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi. Hän härnäsi sinua. Uskollisuudestasi tulet saamaan palkinnon Hänen Majesteetiltaan. Oletko ymmärtänyt?"

Kaikki olivat ymmärtäneet hänen sanansa ja mykistyivät, vieläpä tuo tyttökin. Sitä hirvittävämmin Wulckow uhkasi.

"Hajautukaa heti, taikka muutoin minä annan ampua!"

Kului minuutti, ja muutamat livistivät jo tiehensä. Muutamia työläisjoukkoja irtaantui, epäröi — ja meni sitten taas kappaleen matkaa, pää painuneena. Hallintoneuvoston presidentti huusi vielä alas:

"Paschke, hakekaapas joku lääkäri!"

Sitten läjäytti hän jälleen ikkunan kiinni. Mutta hallitusrakennuksen sisäänkäytävässä alkoi eloisa liike. Siihen ilmestyi äkkiä herroja, jotka komensivat, joukko poliiseja juoksi kokoon eri haaroilta, ryntäsi väkijoukkoon, joka oli vielä jälellä, huutaen aivan yksinään. Diederich ja hänen seuralaisensa, jotka olivat vetäytyneet nurkkansa taakse, näkivät muutamia herroja seisomassa vapaamuurariyhdistyksen portailla. Nyt ilmestyi siihen tohtori Heuteufel. "Minä olen lääkäri", hän sanoi kuuluvasti, riensi nopeasti kadun yli ja kumartui haavoitetun puoleen. Hän käänsi hänet ympäri, avasi hänen liivinsä ja kuunteli hänen rintaansa. Siinä silmänräpäyksessä kaikki olivat hiljaa, eivät edes poliisit huutaneet enää, mutta tuo tyttö seisoi siinä, eteenpäin kumartuneena, olkapäät koholla aivan kuin iskun uhatessa, käsi nyrkkinä sydämellä, aivan kuin tällä olisi nyt ollut vuoro pysähtyä.

Tohtori Heuteufel nousi. "Hän on kuollut", hän sanoi. Samalla hän huomasi tytön, joka horjui. Hän tarttui häneen. Mutta tämä seisoi jo vankkana, katsahti alas kuolleen kasvoihin ja sanoi vain: "Karl." Vielä hiljemmin: "Karl." Tohtori Heuteufel katsahti ympärilleen ja kysyi: "Mitäs tälle tytölle on tehtävä?" Silloin Jadassohn astui esiin. "Asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjäkunnasta", hän sanoi. "Tyttö on vietävä pois. Koska hänen lemmittynsä härnäsi vahtisotilasta, niin on syytä epäillä, että hän otti osaa tuohon rangaistavaan tekoon. Me tulemme panemaan tutkimuksen alulle."

Kaksi poliisia, joihin hän viittasi, tarttui jo tyttöön. Tohtori Heuteufel kohotti äänensä: "Herra asessori, lääkärinä minä julistan, että tytön tila ei siedä pidättämistä." Joku sanoi: "Viekääpä sitten järkenään tuo kuollutkin!" Mutta Jadassohn kähisi: "Herra tehtailija Lauer, minä pyydän päästä kaikesta ammattitoimieni arvostelusta!"

Sillä välin Diederich oli päästänyt itsestään ilmoille suuren mielenliikutuksen merkkejä. "Oo!… Aa!… Mutta tämähän on —." Hän oli vallan kalpea; hän lisäsi: "Hyvät herrat… Hyvät herrat, minulla on tilaisuus —. Minä tunnen nämä ihmiset: niin juuri, sekä miehen että naisen. Nimeni on tohtori Hessling. Kumpainenkin oli tähän asti työssä minun tehtaassani. Minun täytyi päästää heidät palveluksestani julkisesti harjoitetun epäsiveellisyyden vuoksi."

"Ahaa!" sanoi Jadassohn. Pastori Zillich liikahti. "Tässä näkyy totisesti Jumalan sormi", hän sanoi. Tehtailija Lauer oli harmaassa suippoparrassaan kovasti punastunut, hänen vanttera vartalonsa tärisi vihasta.

"Jumalan sormesta voidaan riidellä. Varmaa vain on, herra tohtori Hessling, että tuo mies antautui vallattomuuteen sen johdosta, että työstäerottaminen kävi hänen sydämelleen. Hänellä oli vaimo ja kenties myöskin lapsia."

"He eivät olleet ollenkaan naimisissa", sanoi Diederich. "Sen kuulin tuolta mieheltä itseltään."

"Mitäs se tähän vaikuttaa?" kysyi Lauer. Silloin pastori kohotti kätensä. "Olemmeko sitten jo niin pitkällä", hän huusi, "ettei se mitään vaikuta, seurataanko Jumalan siveyslakia, vai ei?"

Lauer selitti sopimattomaksi väitellä siveyslaeista kadulla ja sellaisena hetkenä, jolloin joku viranomaisten suostumuksella oli ammuttu kuoliaaksi; ja hän kääntyi tytön puoleen tarjotakseen hänelle työtä tehtaassaan. Sillä välin olivat sairasvaunut saapuneet; kuollut nostettiin maasta. Mutta juuri kun sitä työnnettiin vaunuihin, tyttö hyökkäsi pystyyn ja syöksyi paarien yli, tempasi ne miehiltä, jotka eivät osanneet pitää varaansa, sellaisella voimalla, että ne suistuivat maahan — ja kuolleen kanssa, siihen takertuneena, kimakasti huutaen, hän vieri katukiville. Suurella vaivalla saatiin hänet irroitetuksi ruumiista ja nostetuksi ajurinrattaille. Apulaislääkäri, joka oli tullut paikalle sairasvaunujen kanssa, ajoi pois hänen kanssaan.

Jadassohn astui uhkaavasti tehtailija Laueria kohtaan, joka Heuteufelin ja muiden vapaamuurarien kanssa aikoi poistua. "Pysähtykää hetkeksi, pyydän. Te mainitsitte äsken, että täällä viranomaisten suostumuksella — minä pyydän herroja todistamaan, että Te käytitte näitä sanoja — siis viranomaisten suostumuksella joku oli ammuttu. Minä tahtoisin kysyä, merkitsikö tämä Teidän puoleltanne mahdollisesti viranomaisten moittimista."

"Vai niin", sanoi Lauer ja katsahti häneen. "Te tahtoisitte nähtävästi, että minutkin pidätettäisiin?"

"Minä huomautan Teille samassa", jatkoi Jadassohn korkealla, terävällä äänellä, "että erään vahtisotilaan käyttäytyminen, sotilaan, joka ampui häntä loukanneen henkilön, muutamia kuukausia sitten, nimittäin Lückin tapauksessa, määräävällä taholla merkittiin oikeaksi ja urhoolliseksi ja palkittiin armonosoituksilla ja kunniamerkeillä. Varokaa arvostelemasta kaikkeinkorkeimpien toimia!"

"Mitään sellaista minä en ole tehnytkään", sanoi Lauer. "Tähän asti minä olen vain ilmaissut paheksivani tuota herraa, jolla on nuo hirveät viikset."

"Miten?" sanoi Diederich, joka yhä vielä katseli katukiviä, mille ammuttu oli kaatunut ja millä oli hieman verta. Lopulta hän käsitti, että hänet oli vaadittu esille.

"Tätä partaa pitää Hänen Majesteettinsa!" hän sanoi lujasti. "Se on saksalainen parranpitotapa. Ylipäänsä minä kieltäydyn kaikesta keskustelusta sellaisen työnantajan kanssa, joka edistää kumousta."

Lauer avasi jo suunsa vimmoissaan, vaikkakin vanhan Buckin veli, Heuteufel, Cohn ja maakunnanoikeusneuvos Pritzsche tahtoivat viedä hänet mennessään; ja Diederichin rinnalla Jadassohn ja pastori Zillich suoriutuivat taisteluvalmiiksi: — silloin ilmestyi pikamarssissa osasto jalkaväkeä, sulki kadun, joka kokonaan oli tyhjennetty, ja luutnantti, joka tuota osastoa johti, vaati herroja lähtemään. Kaikki tottelivat heti; he näkivät kuitenkin, miten tuo luutnantti astui vahtisotilaan eteen ja puristi hänen kättään.

"Hyvä!" sanoi Jadassohn. Ja tohtori Heuteufel: "Huomenna tulevat sitten kapteeni, majuri ja eversti; heidän täytyy lausua kiitoksensa ja antaa miehelle rahalahjoja."

"Aivan oikein!" sanoi Jadassohn. "Mutta —" Heuteufel pysähtyi. "Hyvät herrat, koettakaamme sentäänkin päästä tästä selville. Onko tässä kaikessa sitten mitään järkeä? Tapahtuiko tämä vain siksi, että tuo talonpoikaistolvana ei ymmärtänyt mitään leikkiä? Vain pikkuinen kokkapuhe, ja hän olisi saattanut aseettomaksi tuon työmiehen, joka vaati häntä, toveriaan, taisteluun, toveriaan, joka oli samanlainen köyhä raukka kuin hän itsekin. Sen sijaan häntä käsketään ampumaan. Ja jälestäpäin käytetään sitten suuria sanoja."

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche kannatti Heuteufelia ja neuvoi käyttämään malttia. Silloin sanoit Diederich, joka vielä oli kalpea, pelättävällä äänellä:

"Kansan täytyy tuntea, mitä mahti on! Ei ole liikaa uhrata yhtä ihmishenkeä keisarin mahdin ylläpitämiseksi!"

"Kunpa vain tuo henki ei ole Teidän", sanoi Heuteufel. Ja Diederich, käsi sydämellä:

"Vaikkapa se olisi minunkin!"

* * * * *

Heuteufel kohotti olkapäitään. Eteenpäin mentäessä Diederich koetti selittää pastorille, jonka kanssa hän oli jäänyt hieman jälkeen, tunteitaan. "Minuun", hän sanoi, sisäisestä kuohunnasta läähättäen, "tämä tapaus teki suorastaan suurenmoisen, niin sanoakseni majesteettisen vaikutuksen. Että joku, joka käy röyhkeäksi, voidaan yksinkertaisesti ampua avonaisella kadulla, ilman tuomiota! Ajatelkaapas: keskellä meidän porvarillista tylsämielisyyttämme sattuu jotakin tuollaista — sankarillista! Siitä toki nähdään, mitä voima merkitsee!"

"Kun se perustuu Jumalan armoon", lisäsi pastori.

"Luonnollisesti. Siitä juuri on kysymys. Siksi minuun tämä tapaus vaikutti uskonnollisesti kohottavasti. Ihminen saa toki usein huomata, että on olemassa korkeampia asioita, voimia, joiden alaisiksi meidät on annettu. Sillä kun esimerkiksi Berlinin katumeteleissä, helmikuussa, Hänen Majesteettinsa uskalsi lähteä ilmiömäisen kylmäverisesti kiehuvaan kumouksellisten joukkoon: niin, minä sanon vain —". Kun toiset olivat jääneet seisomaan Ratskellerin edustalle, niin Diederich kohotti äänensä. "Jos silloin keisari olisi antanut sotaväen sulkea kadut ja ampua meidän joukkoomme, aina vain ankarammin, minä sanon…"

"Niin Te olisitte huutaneet hurraata", lopetti Heuteufel.

"Te ette kenties?" kysyi Diederich ja koetti salamoida. "Minä toivon kuitenkin, että meillä kaikilla olisi kansallistunnetta!"

Tehtailija Lauer aikoi jo varomattomasti vastata, mutta hänet pidätettiin. Hänen asemastaan Cohn sanoi:

"Sitä minullakin on, mutta kustannammeko me armeijamme sellaisia kujeita varten?" Diederich mittasi häntä katseellaan.

"Teidän armeijanne, sanoitteko niin? Herra tavaratalonomistaja
Colinilla on armeija! Kuulitteko Te herrat?" Hän sanoi ylevästi:
"Tähän asti minä olen tiennyt vain Hänen Majesteetillaan keisarilla
olevan armeijan!"

Tohtori Heuteufel lausui jotakin kansan oikeuksista, mutta Diederich esitti tärkeästi kannattavalla äänellä, ett'ei toivonut mitään varjokeisaria. Kansa, joka menetti ankaran kurin, oli tuomittu kuolemaan… Sillä välin he olivat saapuneet ravintolaan, Lauer ja hänen ystävänsä istuivat jo. "No niin, ettekö istuudu pöytäämme?" kysyi Heuteufel Diederichiltä. "Loppujen lopuksihan me kaikki olemme vapaamielisiä miehiä." Silloin Diederich lausui lujasti: "Vapaamielisiä tietystikin. Mutta suurissa kansallisissa kysymyksissä minä ajattelen kokonaisuutta. Minun mielestäni on vain kaksi puoluetta, jotka Hänen Majesteettinsa on itse maininnut: toinen joka häntä puolustaa, ja toinen, joka häntä vastustaa. Ja silloin minusta näyttää, että minulla ei ole mitään paikkaa herrain pöydässä."

Hän teki virheettömän kumarruksen ja meni tyhjän pöydän luokse. Jadassohn ja pastori Zillich seurasivat häntä. Lähellä istuvat vieraat katsahtivat ympärilleen; syntyi yleinen hiljaisuus. Eletyn hetken humalassa Diederich sai päähänsä tilata shampanjaa. Ylempänä kuiskailtiin, sitten joku siirsi tuoliansa, se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche. Hän jätteli hyvästi, tuli Diederichin pöydän luo puristamaan hänen, Jadassohnin ja Zillichin kättä ja poistui.

"Sitä olisinkin neuvonut häntä tekemään", huomautti Jadassohn. "Hän tunsi kuitenkin aikanaan asemansa kestämättömyyden." Diederich sanoi: "Puhdas ero oli parempi. Sen, jolla kansallisessa suhteessa on puhdas omatunto, ei tarvitse tosiaankaan pelätä näitä ihmisiä." Mutta pastori Zillich oli tyrmistynyt. "Oikeamielisen täytyy paljon kärsiä", hän sanoi. "Te ette vielä tiedä, millainen rettelöitsijä tohtori Heuteufel on. Huomenna hän kertoo meistä, jumalaties, millaisia kauhistavia juttuja." Silloin Diederich lyhistyi kokoon. Tohtori Heuteufel tunsi tuon hänen elämäänsä ikuisiksi ajoiksi synkentävän kohdan, kun hän tahtoi päästä suorittamasta asevelvollisuuttaan! Hän oli kieltänyt häneltä, pilkallisessa kirjeessä, sairaustodistuksen! Hän piti häntä kädessään, saattoi tuhota hänet! Hirveässä pelossaan Diederich pelkäsi kouluaikaisiakin paljastuksia, jolloin Heuteufel oli pensselöinyt hänen kaulaansa ja syyttänyt häntä arkuudesta. Hiki nousi hänen pinnalleen. Sitä äänekkäämmin hän tilasi hummeria ja shampanjaa.

Toisaalla, vapaamuurarien keskuudessa, olivat mielet uudestaan kiihdyksissä tuon nuoren työmiehen väkivaltaisen kuoleman johdosta. Mitähän sotilaat, joita junkkarit käskivät, oikein kuvittelivatkaan! Hehän käyttäytyivät kuin valloitetussa maassa! Ja kun päät olivat käyneet kyllin punaisiksi, niin herrat nousivat niin korkealle, että vaativat myöskin porvaristolle, joka tosiasiallisesti suoritti kaiken työn, osuutta valtion johdossa. Herra Lauer tahtoi tietää, missä suhteessa hallitseva luokka oikeastaan oli muiden edellä. "Ei edes rotuun nähden", hän väitti: "Sillä hehän ovat kaikki juutalaistuneita, ruhtinassukuja myöten." Ja hän lisäsi: "Tällä minä en tahdo loukata ystävääni Cohnia."

Oli aika astua väliin; Diederich tunsi sen. Nopeasti nielasi hän vielä yhden lasin, nousi ylös, astui painavasti keskelle lattiata, goottilaisen kattokruunun alle ja sanoi terävästi:

"Herra tehtailija Lauer, sallikaa minun kysyä, luetteko Te niihin ruhtinassukuihin, jotka Teidän persoonallisen mielipiteenne mukaan ovat juutalaistuneita, myöskin saksalaisia ruhtinassukuja."

Lauer vastasi rauhallisesti, melkein ystävällisesti: "Tottahan toki."

"Niinkö", sanoi Diederich, hengittäen syvään, toipuakseen saamastaan iskusta. Koko yleisön tarkatessa häntä hän kysyi:

"Ja niihin juutalaistuneisiin saksalaisiin ruhtinassukuihin Te luette myöskin sen, jota minun ei tarvitse tässä edes mainita?" Riemuiten sanoi Diederich tämän ja täysin varmana, että hänen vastustajansa sekaantuisi, menettäisi puhelahjansa ja vaipuisi pöydän alle. Mutta tämä muuttui odottamatta kyynilliseksi.

"No, no niin", sanoi Lauer.

Nyt oli Diederichin vuoro menettää ryhtinsä suuttumuksesta. Hän katsahti ympärilleen: oliko hän sitten kuullut oikein. Ihmisten kasvot saivat hänet siitä vakuutetuksi. Silloin hän mainitsi, että kyllä vielä tultiin näkemään, mitä seurauksia sellaisesta lausunnosta tuli olemaan herra tehtailijalle, ja vetäytyi mukiinmenevässä järjestyksessä ystävälliseen leiriin. Samaan aikaan sukeltautui Jadassohnkin esiin, oltuaan kadonneena jossakin tiettymättömissä.

"Minä en ole ollut sattuneessa tapauksessa läsnä", hän sanoi heti. "Minä sanon tämän nimenomaan, koska sillä saattaa olla merkitystä asian jatkuvalle kehittymiselle." Ja sitten hän antoi esittää sen itselleen juurta jaksain. Diederich teki sen kiihkeästi; hän piti sitä erityisenä ansionaan, että oli katkaissut viholliselta tien. "Nyt hän on käsissämme!"

"Kyllä" vahvisti Jadassohn, joka oli tehnyt muistiinpanoja.

Sisäänkäytävästä saapui paikalle jäykin askelin vanhemmanpuoleinen herra tuiman näköisenä. Hän kumarteli kummallekin puolelle ja valmistautui menemään kumouksen edustajain luokse. Mutta Jadassohn sai hänet pidätetyksi. "Herra majuri Kunze! Vain yksi sana!" Hän puhui hänelle puoliääneen ja viittaili samalla silmillään oikealle ja vasemmalle. Majuri näytti epäröivän. "Vakuutatteko kunniasanallanne, herra asessori, että sitä on tosiaankin väitetty?" hän kysyi. Kun Jadassohn paraikaa sitä vakuutti, niin herra Buckin veli astui esiin, solakkana ja sirosti puettuna, ja lupasi antaa herra majurille tyydyttävän selityksen. Mutta majuri valitti; sellaista puhetta ei yksinkertaisesti voitu selittää; ja hänen ilmeensä kävi pelottavan synkäksi. Siitä huolimatta hän loi valittavan, katuvan katseen vanhaan toveripöytäänsä. Silloin, ratkaisevalla hetkellä, Diederich kohotti shampanjapullon astiasta. Majuri huomasi sen ja seurasi velvollisuudentuntoaan. Jadassohn esitti: "Herra tehtailija tohtori Hessling."

Diederich ja majuri puristivat lujasti toistensa kättä. Kiinteästi ja vilpittömästi he katsoivat toistensa silmiin. "Herra tohtori", sanoi majuri, "Te olette osoittautunut saksalaiseksi mieheksi!" Tömisteltiin jaloilla, asetettiin tuoleja paikoilleen, esitettiin maljoja, ja sitten piti juoda. Diederich tilasi heti uuden pullon. Majuri tyhjensi lasinsa niin usein kuin se täytettiin, ja ryyppyjensä välissä hän vakuutti olevansa mies paikallaan, mikäli saksalainen uskollisuus oli kysymyksessä. "Joskin minun kuninkaani onkin jo vapauttanut minut vakinaisesta palveluksesta —"

"Herra majuri", selitti Jadassohn, "oli viimeksi täkäläisessä aluekomennuskunnassa."

— "minulla on vielä vanha sotilaansydän" - hän koputti sormellaan sydäntään — — "ja epäisänmaallisia pyrkimyksiä minä tulen aina vastustamaan. Tulella ja miekalla!" hän huusi ja löi nyrkillään pöytään. Samassa silmänräpäyksessä tavaratalon omistaja Colin painoi hattunsa syvään päähänsä ja poistui kiireesti. Herra Buckin veli pyörähti ensin käymälässä, jotta hänen katoamisensa ei olisi näyttänyt niin pakomaiselta. "Ahaa!" sanoi Jadassohn sitä äänekkäämmin. "Herra majuri, vihollinen on hävinnyt." Pastori Zillich oli yhä vielä levoton.

"Heuteufel on jäänyt. Minä en luota häneen."

Mutta Diederich, joka tilasi kolmannen pullon, katsahti pilkallisesti Laueriin ja Heuteufeliin, jotka kahdenkesken jääneinä tuijottivat häpeissään olutlaseihinsa.

"Meillä on valta", hän sanoi, "ja nuo herrat tuolla tietävät sen. He eivät enää kapinoi, kun vahtisotilas ampui. He näyttävät siltä kuin pelkäisivät itse joutuvansa kiikkiin. Ja he joutuvatkin!" Diederich selitti, että hän tuli noiden äskeisten lausuntojen vuoksi tekemään ilmoituksen yleisellesyyttäjistölle herra Laueria vastaan. "Ja minä tulen pitämään siitä huolen", vakuutti Jadassohn, "että tuo kantelu otetaan huomioon. Minä tulen itse esiintymään pääkäsittelyssä. Herrat tietävät, että minä en tule todistajana kysymykseen, koska en ollut läsnä itse tapauksessa."

"Me tulemme täällä kuivaamaan suon", sanoi Diederich ja alkoi puhua sotilasyhdistyksestä, johon kaikkien uskollisten saksalaisten ja keisarillismielisten miesten piti turvautua. Majuri sai kasvoilleen virkamiehen ilmeen. Totta kaiketi, hän kuului sotilasyhdistyksen johtokuntaan ja palveli yhä vielä kuningastaan niin hyvin kuin voi. Hän oli myöskin valmis ehdottamaan Diederichiä jäseneksi, jotta kansalliset ainekset olisivat vahvistuneet. Sillä tähän asti, sitä oli mahdoton kieltää, kiusalliset demokraatit olivat vielä enemmistönä. Majurin mielestä viranomaiset ottivat liiaksi huomioon Netzigissä vallitsevat olosuhteet. Hän itse tulisi, jos joutuisi nimitetyksi aluepäällikön virkaan, pitämään silmällä herrojen reserviupseerien valintaa, sen hän takasi. "Mutta kun minun kuninkaani valitettavasti on ottanut minulta mahdollisuuden —" Diederich täytti hänen lasinsa lohduttaakseen häntä. Majurin juodessa Jadassohn kumartui Diederichin puoleen ja kuiskasi: "Älkää usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo! Hän on luppakorva koira ja ryömii vanhan Buckin edessä. Meidän täytyy vaikuttaa häneen."

Diederich teki sen heti: "Minä olen nimittäin jo hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa tehnyt muodollisen sopimuksen." Ja kun majurin silmät suurenivat:

"Ensi vuonna meillä on, herra majuri, valtiopäivämiesvaalit. Sitten on meillä oikeamielisillä oleva raskas työ tehtävänä. Taistelu alkaa jo."

"Työhön käsiksi!" sanoi majuri katkerasti. "Kippis!"

"Kippis!" sanoi Diederich. "Mutta, hyvät herrat, olivatpa kumoukselliset pyrkimykset maassa miten vahvat tahansa, me olemme vahvempia, sillä meillä on agitaattori, joka vastustajilta puuttuu, ja se on Hänen Majesteettinsa."

"Hyvä!"

"Hänen Majesteettinsa on asettanut valtakuntansa kaikille osille, siis myöskin Netzigille, sen vaatimuksen, että kansalaisten pitää lopultakin herätä! Ja sen mekin tahdomme tehdä!"

Jadassohn, majuri ja pastori Zillich ilmaisivat valveillaolonsa siten, että löivät pöytään, huusivat hyväksymistään ja joivat toistensa maljoja. Majuri huusi: "Meille upseereille on Hänen Majesteettinsa sanonut: Tässä ne herrat, joihin minä voin luottaa!"

"Ja meille hän on sanonut", huusi pastori Zillich, "että jos kirkko tulee tarvitsemaan ruhtinaita —"

Ei tarvinnut enää mistään välittää, sillä ravintola oli jo aikoja sitten tyhjentynyt, Lauer ja Heuteufel olivat poistuneet huomaamatta ja valot oli sammutettu takimmaisissa kaariholveissa.

"Hän on myöskin sanonut —" Diederich pullisti poskensa, viiksenkäret ulottuivat silmiin asti, mutta hän salamoi kuitenkin peloittavasti. "Me elämme liikkeen merkeissä! Ja niin se onkin! Hänen ylevän johtonsa alaisina me olemme lujasti päättäneet harjottaa liiketoimintaa!"

"Ja nousta virkauralla!" kähisi Jadassohn. "Hänen Majesteettinsa on sanonut, että ne, jotka tahtovat auttaa häntä, ovat tervetulleita. Luuleeko kenties joku, että tämä ei koskisi minua myöskin?" kysyi Jadassohn taisteluunvaativasti, samalla kun hänen korvansa olivat veripunaiset ja kiiltävät. Majuri mylvi taas:

"Ja minun kuninkaani voi totta totisesti luottaa minuun. Hän päästi minut palveluksesta liian aikaisin, sen minä sanon hänelle rehellisenä saksalaisena vasten naamaa. Hän tulee minua vielä kipeästi kaipaamaan, jos leikki alkaa. Minä en aio loppua ikääni vain paukkukaramellejä heitellä yhdistyksen tanssiaisissa. Minä olin Sedanissa!"

"Herrjemersch, ja minä kanss'!" lausui ohut, kirkuva ääni jostakin näkymättömästä syvyydestä, ja holvien varjoista astui esiin pieni ukko valkeine, liehuvine hiuksineen. Hän hoiperteli esiin, hänen silmälasinsa kipinöivät, hänen poskensa hehkuivat, ja hän huusi: "Herra majuri Kunze! No niin! Vanha sotatoveri, Te jaksatte yhtä hyvin kuin silloin Ranskassa. Minä sanon sen aina: hyvin eletty ja kernaasti sitä olisi eletty pari vuotta kauemmin!" hän sanoi murtaen ja katkonaisesti. Majuri esitti hänet. "Gymnaasinopettaja, herra professori Kühnchen." Mistä johtui, että hänet oli jätetty sinne pimeään, hän koetti selittää ja lausui siitä mitä eloisimpia arveluita. Aikaisemmin hän oli ollut eräässä seurassa. "Niin, minun on kaikesta päättäen täytynyt hieman nukahtaa, ja sitten nuo kirotut koiranleuat ovat minut jättäneet", hän sanoi, murtaen vielä pahemmin. Uni ei ollut yhtään vähentänyt hänen humalaansa, hän muistutti majurille, kerskaavaisesti kirkuen, heidän yhteisiä töitään tuona rautaisena vuotena. "Ranskan vapaaehtoiset!" hän huudahti, ja hänen hampaattomasta, poimuisesta suustaan huokui kosteutta. "Oli sekin joukkoa! Kuten herrat näkevät, on minulla tässä jäykkä sormi, siihen puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä aioin sapelillani hieman leikata sen kurkkua. Sellainen lurjus miehekseen!" hän sanoi, murtaen entistä enemmän. Hän näytteli sormeaan pöydän ympärillä ja sai aikaan ihmettelyhuutoja. Diederichin innostuneisiin tunteisiin sekaantui tosin pelkoa, hänen täytyi ajatella olevansa tuon ranskalaisen asemassa: tuo pieni kiihkeä ukko lankesi hänen rinnalleen ja pani miekan lappeen hänen kaulalleen. Hän oli pakotettu poistumaan hetkeksi.

Kun hän palasi, niin majuri ja professori kuvasi, huutaen toistaan paremmin, erästä villiä taistelua. Kummankaan puhetta ei voinut ymmärtää. Mutta Kühnchen kimitti yhä terävämmin majurin mylvinän läpi, kunnes sai tämän vaikenemaan ja saattoi esteettömästi lörpötellä. "Niin, vanha ystävä, heillä mahtaa olla sukkela pää. Kun he suistuvat portaista, niin he eivät jätä astumatta millekään portaalle. Mutta sen tulen silloin siihen rakennukseen, missä ranskalaiset istuivat, sen sytytti Kühnchen, eikä siitä jäänyt mitään jälelle. Minä käytin kuitenkin sotajuonta ja tekeydyin kuolleeksi, eikä nuo raadot huomanneet mitään. Ja kun se sitten paloi, niin, ymmärrettävästi kyllä, heillä ei ollut mitään halua puolustaa isänmaata, vaan pyrkivät ulos, minkä taisivat! Mutta silloin heidän olisi pitänyt olla katsomassa meitä saksalaisia. Muurilta me ammuimme, kun he tahtoivat kontata portaita alas! Ilmahyppyjä he tekivät kuin kaniinit!"

Kühnchenin täytyi keskeyttää keksintönsä, hän hihitti kovasti, samalla kun pöydän ympärys nauroi jymisevästi.

Kühnchen tointui. "Nuo väärät raadot saivat meidät myöskin salakavaloiksi! Ja entäs naiset! Niin, hyvät herrat, jotakin niin pahanilkistä kuin ranskalaiset naiset, ei ole ylipäänsä enää olemassa. Kuumaa vettä ne valoivat meidän päähämme. Nyt minä kysyn Teiltä, tekeekö sellaista jokin nainen? Kun oli tulipalo, niin he heittivät lapsensa ikkunasta ja tahtoivat, että meidän olisi pitänyt ottaa ne vastaan. Se ei ole mitään somaa, vaan tyhmää! Paineteillamme me otimme nuo pienet raadot vastaan. Mutta nuo naiset!" Kühnchen piti luuvaloista sormeaan käyränä, aivan kuin kiväärin liipasimessa ja katseli samalla ylös, ikäänkuin siellä olisi ollut jokin vartaaseen pistettävä. Hänen silmälasinsa kipinöivät, hän valehteli edelleen. "Lopuksi tuli hyvin paksu nainen, joka ei päässyt etuperin ikkunasta ja koetti sentähden takaperin. Silloin hän ei ollut ottanut Kühncheniä lukuun. Minä en ollut mikään hullu, minä kiipesin kahden toverin olkapäille ja kutitin painetillani hänen paksua ranskalaista —"

Enempää ei voitu kuulla, hyväksymyshuudot olivat liian äänekkäitä. Professori sanoi vielä: "Jokaiselle Sedanissa olleelle minä kerron tämän jutun luokkani jaloja sanoja käyttäen. Nuorten pitää tietää, millaisia sankari-isiä heillä on ollut."

Oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä saattoi nuoren polven kansallistuntoa kehittää, ja kilistettiin Kühnchenin kanssa. Haltioituneita kun olivat, niin kukaan ei ollut huomannut, että uusi vieras oli ilmestynyt pöytään. Jadassohn näki äkisti tuon vaatimattoman, harmaan miehen, jolla oli hohenzollern-viitta päällä, ja iski hänelle silmää suosiollisesti. "No niin, osutaan aina paikalle, herra Nothgroschen!" Diederich tiuskasi hänelle ylevästi: "Kukas Te sitten olette?"

Vieras kumarteli.

"Nothgroschen, Netziger Zeitungin toimittaja."

"Siis nälkäkandidaatti", sanoi Diederich ja salamoi. "Rappiolle joutuneet gymnasistit, ylioppilaskokelasproletaarit merkitsevät meille vaaraa!"

Kaikki nauroivat; toimittaja hymyili nöyrästi.

"Hänen Majesteettinsa on pannut Teidät merkille", sanoi Diederich.
"No niin, istuutukaa!"

Hän kaatoi hänelle shampanjaa, ja Nothgroschen joi kiitollisen ryhdikkäästi. Selvänä ja hämillään hän katseli ympärilleen tässä seurassa, jonka itsetuntoa monet tyhjät, lattialla seisovat pullot olivat kovasti kohottaneet. Hänet unhoitettiin jälleen pian. Hän odotti kärsivällisenä, kunnes joku kysyi häneltä, miten hän sitten oli keskellä yötä päässyt siihen tuiskahtamaan. "Minun täytyi toki laittaa lehti valmiiksi", selitti hän siihen, tärkeänä kuten pikku virkamies. "Herrat saavat aamulla aikaisin lukea, miten tuo työmiehen ampuminen oikein tapahtui."

"Sen me tiedämme paremmin kuin Te", huusi Diederich. "Te hankitte tietonne vain omista nälkäisistä käpälistänne!"

Toimittaja hymyili anteeksipyytävästi ja kuunteli mukautuvasti, miten kaikki sekaisin kuvasivat hänelle illan tapahtumia. Kun melu asettui, niin hän sanoi: "Tuo herra tuolla —"

"Tohtori Hessling", sanoi Diederich terävästi.

"Nothgroschen", mutisi toimittaja. "Koska Te äsken mainitsitte keisarin nimen, niin Teitä tulee huvittamaan se seikka, että taas on annettu julistus."

"Pyydän päästä kaikesta moitiskelusta!" vaati Diederich. Toimittaja kumarsi ja laski käden sydämelleen. "Kysymys on keisarin kirjeestä."

"Se on taas joutunut Teidän pöydällenne jonkin ilkeän petoksen kautta?" kysyi Diederich. Nothgroscher, ojensi kätensä vakuuttavasti. "Sen on keisari itse määrännyt julkaistavaksi. Huomenna varhain saatte lukea sen lehdestä. Tässä on korrehtuurivedos!"

"Hellittäkää, tohtori", pyysi majuri. Diederich huusi: "Miten niin, tohtori? Oletteko Te tohtori?" Mutta vain kirje kiinnitti läsnäolijain huomiota, ja paperiliuska siepattiin toimittajan kädestä. "Hyvä!" huusi Jadassohn, joka vielä joltisenkin vaivattomasti pystyi lukemaan. "Hänen Majesteettinsa tunnustaa positiivista kristinuskoa." Pastori Zillich ilakoitsi niin perinpohjaisesti, että häntä alkoi nikottaa. "Siinä on jotakin Heuteufelille! Lopultakin sellainen julkea luonnontieteilijä, huk, saa, mitä hänelle kuuluu. He käyvät ilmestyskysymyksen kimppuun. Tuskin sitä minäkään ymmärrän, huk, ja minä olen tutkinut jumaluusoppia!" Professori Kühnchen heilutteli paperiliuskoja ilmassa. "Hyvät herrat, jollen minä luetuta tätä kirjettä luokalla ja anna kirjoittaa siitä ainetta, niin minun nimeni ei ole enää Kühnchen!" hän sanoi pahasti murtaen.

Diederich oli syvästi vakava. "Niin juuri, Hammurabi oli Jumalan ase! Minä tahtoisin kerta nähdä jonkun, joka sen kieltää!" Ja hän salamoi ympärilleen. Nothgroschen koukisti olkapäitään. "Niin, ja keisari Wilhelm Suuri!" jatkoi Diederich. "Hänestä minä väitän sitä aivan pontevasti! Jos hän ei ollut Jumalan ase, niin silloin Jumala ei ylipäänsä tiedä, mikä ase on!"

"Olen aivan samaa mieltä", vakuutti majuri. Onneksi kukaan ei väittänyt vastaan, sillä Diederich oli valmis mihin tahansa. Pitäen pöydästä kiinni hän ponnistautui ylös tuoliltaan. "Mutta meidän jalo, nuori keisarimme?" kysyi hän uhkaavasti. Kaikilta puolin vastattiin: "Persoonallisuus… impulsiivinen… monipuolinen… omintakeinen ajattelija." Mutta Diederich ei ollut tyytyväinen.

"Minä vaadin, että hän myöskin on ase!"

Se myönnettiin.

"Ja minä vaadin edelleen, että me saatamme tämän päätöksemme sähkösanomalla Hänen Majesteettinsa tietoon!"

"Minä kannatan ehdotusta!" mylvi majuri. Diederich totesi: "Yksimielinen, haltioitunut hyväksyminen!" ja putosi jälleen istuimelleen. Kühnchen ja Jadassohn ryhtyivät yhdessä laatimaan sähkösanomaa. He lukivat julki, niin pian kuin olivat jotakin keksineet.

"Eräs Netzigin Ratskelleriin kokoontunut seurue —"

"Kokous", vaati Diederich. He jatkoivat:

"Kokous, jonka muodostivat kansallismieliset miehet —"

"Kansallismieliset, huk, ja kristilliset", lisäsi pastori Zillich.

"Mutta tahtovatko sitten herrat todellakin?" kysyi Nothgroschen, hiljaa rukoillen. "Minä luulin, että se oli pila."

Silloin Diederich suuttui.

"Me emme tee pilaa kaikkeinpyhimmistä asioista! Pitääkö minun osoittaa se Teille, epäonnistunut ylioppilaskokelas, oikein kouriintuntuvasti?"

Kun Nothgroschenin kädet vakuuttivat täydellistä antautumista, niin
Diederich rauhoittui heti ja sanoi: "Kippis!" Sen vastineeksi majuri
huusi, aivan kuin olisi halennut: "Me olemme ne herrat, joihin Hänen
Majesteettinsa saa luottaa!" Jadassohn pyysi hiljaisuutta ja luki.

"Netzigin Ratskelleriin kokoontunut kansallis- ja kristillismielisten miesten kokous ilmaisee Teidän Majesteetillenne yksimielisen, haltioituneen uskollisuuden osoituksensa Teidän Majesteettinne kohottavan, ilmestysuskon tunnustamisen johdosta. Me vakuutamme syvimmän kammomme kaikkea kumousta vastaan ja näemme tänään täällä Netzigissä sattuneessa, vahtisotilaan teossa, ilahduttavan todistuksen siitä, että Teidän Majesteettinne yhtä hyvin kuin Hammurabi ja keisari Wilhelm Suuri on Jumalan ase." Taputettiin käsiä ja Jadassohn hymyili hyvillään.

"Allekirjoitukset!" huusi majuri. "Tai onkos jollakin herroista vielä jotakin huomautettavana?" Nothgroschen ryki. "Vain yksi ainoa sana, mitä vaatimattomin."

"Minä tahtoisin päästä siitä vapaaksi", sanoi Diederich. Toimittaja oli juonut itselleen rohkeutta, hän keinutteli itseään istuimellaan ja hihitti ilman syytä.

"Minä en tahdo sanoa ollenkaan mitään vahtisotilasta vastaan, hyvät herrat. Minä olen pikemminkin aina ajatellut, että sotamiesten virkaan kuuluu juuri ampuminen."

"No mitäs sitten?"

"Niin, mutta tiedämmekö me, että keisari ajattelee samalla tavalla?"

"Se on itsestäänymmärrettävätä! Lückin tapaus!"

"Ennakkotapaukset — hihi — ovat sangen sopivia, mutta me tiedämme kuitenkin kaikki, että keisari on omintakeinen ajattelija — hihi — ja impulsiivinen. Hän ei anna kernaasti kenenkään mennä edelleen. Jos minä tahtoisin kirjoittaa lehteen, että Teistä, herra tohtori Hessling, pitäisi tehdä ministeri, silloin — hihi — Teistä ei sitä juuri tulisikaan."

"Juutalaista kieroilua!" huusi Jadassohn. Toimittaja suuttui. "Minä kirjoitan puolitoista palstaa herätystekstiä jokaista suurempaa kirkkojuhlaa varten. Mutta tuo vahtisotilas voi myöskin joutua syytteeseen murhasta. Silloin me olemme satimessa."

Seurasi hiljaisuus. Majuri laski miettivästi lyijykynänsä kädestään.
Diederich tarttui siihen. "Olemmeko me kansallismielisiä miehiä?"
Ja hän kirjoitti nimensä vihaisena sähkösanoman alle. Nothgroschen
tahtoi heti seurata hänen esimerkkiään.

"Lennätinkonttoriin!"

Diederich määräsi, että lasku piti esitettämän hänelle seuraavana päivänä, ja sitten sitä lähdettiin. Nothgroschen oli kerta kaikkiaan täynnä ylitsevuotavia toiveita. "Kun minä saan keisarillisen vastauksen, niin minä tulen…!"

Majuri mylvi: "Me tulemme kyllä näkemään, miten kauan minä vielä järjestän hyväntekeväisyysjuhlia!"

Pastori Zillich näki jo kirkossaan väkijoukon tukehtuvan ahtaudesta ja Heuteufelin kansan kivittämänä. Kühnchen uneksi jo verilöylyistä Netzigin kaduilla. Jadassohn kähisi: "Uskaltaakohan kukaan enää epäillä minun uskollisuuttani keisaria kohtaan?" Ja Diederich: "Vanha Buck pitäköön varansa! Myöskin Klüsing Gausenfeldissä! Me havahdumme unesta!"

Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan "Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi, mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden — mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta: keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään, löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!" Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi herrojen luokse.

Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä, ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä", erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko "sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen. "Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!… Te saatte sen lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon miehen asema kävisi uhatuksi."

Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin katsomatta:

"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi… Olkaa vakuutettu" — ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka salamoivat.

"Nyt minä melkein uskoin —" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin suuresti samannäköinen kuin — kuin —."