Alamainen: Romaani

by Heinrich Mann

IV.

Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin. Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa, ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta, jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme, mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta, jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen, sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä uutta kurssia, se on —" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä! Suurpiirteisyyttä!"

Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita. Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa mennä menojaan."

Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä — ja sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden, Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich kylmästi. Silloin Sötbier alkoi:

"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri…"

"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.

"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."

"Minulle ei."

Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi: "Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen, mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt, Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia, semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo. Kiitoksia, saatte mennä."

Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi: hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!" hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan, ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei, rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen pikaiseksi laajentamiseksi — joista minä en tänään vielä tahdo puhua mitään."

Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä", ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan, missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä — niinpä niin, ja keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."

"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi." Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan; miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei, ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua! "Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta, "antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" — "Sen, jonka minä kirjoitin Teille asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen lääkäri mietti.

"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä velvollisuuksianne!"

"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.

"Jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole enää Teidän kirjettänne."

"Minä vaadin siitä Teidän kunniasananne."

"Sitä minä en anna käskystä."

"Sitten minä kiinnitän Teidän huomionne lainvastaisen menettelynne seurauksiin. Jos Te vain minun kirjeeni avulla tahdotte jossakin tilaisuudessa tuottaa minulle ikävyyksiä, niin silloin tapahtuu ammattisalaisuuden ilmoittamisrikos. Silloin minä ilmiannan Teidät lääkäriyhdistykselle, haastan Teidät oikeuteen ja käytän kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni Teidät mahdottomaksi!" Mitä suurimman liikutuksen vallassa, melkein äänettömänä: "Te näette minut valmiina vaikka mihin! Meidän välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"

Tohtori Heuteufel katsahti häneen uteliaasti, hän ravisti päätänsä, hänen kiinalaisviiksensä keikkuivat, ja hän sanoi:

"Teillä on ähky."

Diederich peräytyi, hän änkytti: "Mitäs se Teitä liikuttaa?"

"Ei liikutakaan", sanoi Heuteufel. "Se huvittaa minua vain menneiltä päiviltä lähtien, koska minä aina olen sitä Teille ennustanut."

"Mitä sitten? Olkaa niin suosiollinen ja sanokaa." Mutta Heuteufel torjui pyynnön. Diederich katsoi häneen salamoiden. "Minun täytyy pontevasti vaatia Teitä täyttämään velvollisuutenne lääkärinä!"

Heuteufel vastasi, ett'ei ollut hänen lääkärinsä. Silloin Diederichin mahtava ilme hävisi ja hän tiedusteli valittavasti. "Usein minulla on kipuja kaulassa. Uskotteko sitten, että se tulee pahemmaksi? Onko minulla jotakin pelättävänä?"

"Minä neuvon Teitä kääntymään jonkun spesialistin puoleen."

"Te olette täällä kuitenkin ainoa asiantuntija! Jumalan tähden, herra tohtori, Te teette itsenne syntiin vikapääksi, sillä minulla on perhe ylläpidettävänä."

"Sitten Teidän pitäisi vähemmän polttaa, juoda myöskin vähemmän.
Eilisiltana sitä tuli liiaksi."

"Vai niin." Diederich suoristautui. "Te ette suo minulle shampanjaa.
Ja vain tuon uskollisuusadressin vuoksi."

"Jos Te oletatte minulla olevan kehnoja vaikuttimia, niin sitten
Teidän ei tarvitse kysyä minun neuvojani."

Mutta Diederich rukoili edelleen. "Sanokaapas minulle edes, voinko minä saada syöpätaudin."

Heuteufel pysyi lujana. "Niin Te olitte aina risa- ja riisitautinen.
Teidän olisi pitänyt vain palvella, silloin ette olisi noin paisunut."

Lopulta hän antautui toimittamaan tutkimuksen ja ryhtyi pensselöimään kurkunpäätä; Diederich tukehtui, pyöritti tuskallisesti silmiään ja takertui lääkärin käsivarteen. Heuteufel veti pois pensselinsä. "Sillä lailla minä en luonnollisesti pääse perille." Hän nauroi nenäänsä. "Te olette vielä sellainen kuin ennenkin."

Niin pian kun Diederich oli saanut ilmaa sisäänsä hän läksi tästä kauhujen kamarista. Talon edustalla, silmät vielä kyynelissä, hän törmäsi yhteen asessori Jadassohnin karissa. "No niin?" sanoi Jadassohn. "Eikö juominki soveltunutkaan Teille? Ja varta vasten menette Heuteufelille?"

Diederich vakuutti, että hänen terveytensä oli hyvä, loistava. "Mutta tuo mies sai minut kiihtymään! Minä menin hänen luokseen, koska pidin velvollisuutenani vaatia tyydyttävää selitystä tuon herra Lauerin eilisten lausuntojen johdosta. Ei ole minun kaltaiselleni miehelle, jolla on oikea mieliala, mitään houkuttelevata keskustella itse Lauerin kanssa."

Jadassohn ehdotti mentäväksi Klappschen oluttupaan.

"Minä menin siis sinne", jatkoi Diederich esitystään kapakan seinien sisällä, "siinä tarkoituksessa, että olisin sopinut koko jutun myöntämällä sen aiheutuneeksi päihtymyksestä, pahimmassa tapauksessa tilapäisestä mielenhäiriöstä. Mitäs luulette sen sijaan tapahtuneen? Heuteufel kävi hävyttömäksi. Esiintyy ylevämmyyttä osoittaen. Arvostelee kyynillisesti meidän uskollisuusadressiamme ja, tuskin voitte uskoa, Hänen Majesteettiinsa sähkösanomaakin."

"Niin, ja entäs sitten?" kysyi Jadassohn, jonka käsi kopeloi neiti
Klappschia.

"Minun mielestäni tässä ei tarvita enää mitään jatkoa. Minä olen kerta kaikkiaan katkaissut välini sellaisen herran kanssa!" huudahti Diederich, vaikka tiesikin kipeästi, että taas keskiviikkona oli pakotettu menemään pensselöitäväksi. Jadassohn lisäsi terävästi:

"Mutta minä en." Ja kun Diederich katsahti häneen: "On nimittäin olemassa eräs virkakunta, mikä nimittää itseään yleiseksisyyttäjäkunnaksi ja mistä sellaiset herrat kuin Lauer ja Heuteufel ovat hyvinkin mielenkiintoisia." Samalla hän päästi neiti Klappschin vapaaksi ja antoi hänelle merkin poistua.

"Mitäs te sillä tarkoitatte?" kysyi Diederich, kamalasti liikutettuna.

"Minä aion nostaa kanteen majesteettirikoksesta."

"Tekö?"

"Niin juuri, minä. Yleisellä syyttäjällä, Feiferillä, on sairaslomaa, minä olen hänen tilallaan. Ja, kuten minä heti eilisen tapauksen jälkeen todistajain läsnäollessa totesin, kun minä en ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, niin mikään ei voi minua estää edustamasta syyttäjäviranomaisia."

"Mutta jos kukaan ei tee ilmiantoa!"

Jadassohn hymyili julmasti. "Jumalankiitos, sitä ei tarvita… Muutoin minä muistutan Teitä siitä, että eilisiltana itse tarjouduitte meille todistajaksi."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Diederich nopeasti.

Jadassohn taputti häntä olkapäähän. "Te tulette vielä kaikki muistamaan, minä toivon, kun Teitä kuulustellaan valallisesti." Silloin Diederich suuttui. Hän kävi niin äänekkääksi, että Klappsch kurkisti salaa huoneeseen.

"Herra asessori, minun täytyy ihmetellä sitä, että Te yksityisiä lausuntoja minun puoleltani —. Teillä on ilmeisesti aikomuksena poliittisen jutun avulla tulla yleiseksi syyttäjäksi. Mutta minä tahtoisin tietää, mitä minua Teidän virkauranne liikuttaa."

"Niin, ja mitä minua Teidän uranne?" kysyi Jadassohn.

"Niin, sitten me olemme toistemme vastustajia?"

"Minä toivon, että se voidaan välttää." Ja Jadassohn selitti hänelle, että hänellä, Diederichillä, ei ollut mitään syytä pelätä oikeudenkäyntiä. Kaikki Ratskellerissä sattuneen tapauksen todistajat tulivat pakosta sanomaan samaa kuin hän itsekin, myöskin Lauerin ystävät. Diederich ei tullut mitenkään menemään liian pitkälle… Diederich vastasi, että oli jo valitettavasti sen tehnyt, sillä lopultakin hän oli ollut se, joka oli saanut aikaan tuon jupakan Lauerin kanssa. Mutta Jadassohn rauhoitti häntä. "Kukas sitä kysyy. Kysymys on siitä, lausuiko herra Lauer nuo soimaavat sanat. Te annatte todistuksenne, kuten muutkin herrat, varovaisesti, jos tahdotte."

"Suurella varovaisuudella!" vakuutti Diederich. Ja nähdessään Jadassohnin pirullisen ilmeen: "Miten minä saattaisin toimittaa Lauerin kaltaisen säädyllisen miehen vankilaan? Niin, säädyllisen miehen! Sillä poliittinen vakaumus ei ole minun mielestäni mikään häpeä!"

"Semminkään, kun on kysymyksessä vanhan herra Buckin lanko, Buckin, jota Te toistaiseksi vielä tarvitsette", lopetti Jadassohn — ja Diederichin pää painui alas. Tämä juutalainen kiipijä käytti häntä hävyttömästi hyväkseen, eikä hän voinut tehdä mitään! Piti sitten vielä uskoa ystävyyteen. Hän sanoi vielä kerran itselleen, että kaikki, jotka olivat häntä itseään raaempia ja väkevämpiä, menivät paremmin eteenpäin. Suuri kysymys oli: miten saattoi tulla energiseksi. Hän suoristautui ja salamoi. Enempään hän ei kernaasti ryhtynyt; herrasta, joka kuului yleiseensyyttäjäkuntaan, ei koskaan saattanut tietää… Muutoin Jadassohn johti keskustelun jonnekin muualle.

"Tiedättekö jo, että hallituksessa ja oikeusviranomaisten kesken kiertelee perin omituisia huhuja — Hänen Majesteettinsa rykmentinkomentajalle lähettämän sähkösanoman johdosta? Eversti kuuluu nimittäin väittävän, ettei ollut mitään sähkösanomaa saanutkaan."

Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."

"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja muljahutti silmiään.

"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen Majesteettinsa merkitys!"

"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin — ennen sen lähettämistä." "Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn myönsi: "Niin no… Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta Berlinistä — koska on mahdotonta mitään tietää."

Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi: "Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä, mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska tässä tapauksessa — tässä aivan erikoisessa tapauksessa" — sanoi Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."

Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa, hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on heikkoutensa — sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa… Diederich vetäytyi tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."

Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."

Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.

Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea täysin ja tosikansallisesti."

Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut. Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa. Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat… Tuossa! Hänen täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling. Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki! Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli, Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä —? Kaikkein kuulumattomimmat salaperäiset suhteet valtasivat hänet… Mutta peruutus saattoi vielä tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin" kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!… Diederich levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.

Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen. Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen. Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin, kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine partoineen: hillityn kumouksen henkenä… Nyt oli aika mennä tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.

Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von Brietzen tekee myöskin samalla lailla."

"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit! Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä kaikkialle on jo joku istuutunut'."

Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi. "Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun silkkipukuni."

"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa? Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin helppoa."

Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut, tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää, vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan… Niinpä niin", hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi hämmästyneeksi.

"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."

"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla näyttelijättärellä tarkoititte?"

Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä: "Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia —. Minä tahdoin vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä? Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.

"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko, ett'en sitä tietäisi?" — ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia ja silmissä olevia kyyneleitä — mutta kävikö se sitten päinsä? Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni. Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.

Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava hanhi, — ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki! Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa —. Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa, joka kokonaan oli Diederichin puolella.

Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia; ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta. Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!… Diederich katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze ilmestyi.

"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä ei saa kuulla enää mitään."

"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä, viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään ihmisiä!"

"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" — uskalsi Diederich sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."

Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut häväistysjuttuunne?"

"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää paperinne!"

Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään, matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut? Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta…"

"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme… Tuokaa laskuni!"

"Muutoin minä olisin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich äkkinäisellä äänellä. "Minä olin sotilas sielultani ja ruumiiltani, sen minun esimieheni todistavat."

"Hyväs…" Majurilla oli jo viitta harteilla. "Minä tahdon vielä vain sanoa Teille, herra: sillä, joka ei ole palvellut, ei piru vieköön ole mitään tekemistä muiden ihmisten majesteettirikosten kanssa. Majesteetti ei pane mitään arvoa sellaiselle herrasväelle, joka ei ole palvellut… Grützmacher", hän sanoi isännälle, "Teidän pitäisi paremmin pitää silmällä yleisöänne. Erään vieraanne vuoksi, joka täällä istuu liiaksi, on nyt herra Lauer melkein niinkuin pidätetty ja minun täytyy kankealla jalallani mennä oikeuteen todistajaksi ja turmella se kaikkien ihmisten kanssa. Sopusoinnun tanssiaiset on peruutettu, minä olen vailla tointa, ja kun minä tulen tänne" — hän loi taas katseen erämaahan — "niin täällä ei ole ketään. Paitsi, luonnollisesti, tuo ilmiantaja!" hän huusi vielä portailla.

"Kunniasanani, herra majuri" — Diederich juoksi alas, "minä en ole tehnyt mitään ilmiantoa, kaikki on pelkkää väärinkäsitystä." Majuri oli jo kadulla, Diederich huusi hänen jälkeensä: "Ainakin minä pyydän Teitä olemaan hienotunteinen!"

Hän pyyhki otsaansa. "Herra Grützmacher, Teidän täytyy toki ymmärtää" — hän sanoi kyynelöivällä äänellä. Kun hän tilasi viiniä, niin isäntä ymmärsi kaikki.

Diederich joi ja ravisti surullisesti päätään. Hän ei käsittänyt näitä hairauksia. Hänen aikomuksensa olivat olleet puhtaat, vain hänen vihollisensa juonet pimittivät ne… Silloin ilmestyi maakunnanoikeusneuvos, tohtori Fritzsche, katsahti epäröiden ympärilleen, — ja nähtyään Diederichin aivan yksinään, tuli hänen luokseen. "Herra tohtori Hessling", hän sanoi ja ojensi kätensä, "Tehän näytätte sellaiselta, jonka laihon rakeet ovat tuhonneet." Suuressa liikkeessä, mutisi Diederich, oli aina vastuksia. Mutta kun hän näki toisen osanottavan katseen, niin hän heltyi kokonaan. "Teille minä voin sen sanoa, herra maakunnanoikeusneuvos, herra Lauerin asia on minusta kirotun vastenmielinen."

"Hänestä itsestään vielä vastenmielisempi", sanoi Fritzsche, eikä hänen äänestään puuttunut ankaruutta. "Jos ei oltaisi varmoja siitä, että hän ei yritä paeta, niin meidän olisi pitänyt heti tänään pidättää hänet." Hän näki Diederichin kalpenevan ja lisäsi: "Mikä meistä tuomareistakin olisi ollut tuskallista. Lopultahan me olemme ihmisiä ja elämme ihmisten keskuudessa. Mutta luonnollisesti —." Hän korjasi silmälasejaan ja kävi kuivakiskoiseksi. "Lakia on noudatettava. Jos Lauer tuona sanottuna iltana — minä itse olin silloin jo poistunut — tosiaankin teki itsensä syypääksi sellaiseen majesteettirikokseen, josta häntä syytetään ja jonka päätodistajaksi Teidät on ilmoitettu —."

"Minut?" Diederich jatkoi epäröivästi: "Minä en ole kuullut mitään!
En sanaakaan!"

"Toista puhuu Teidän lausuntonne, jonka annoitte tutkintotuomarille."

Diederich sekaantui. "Ihmisen on niin vaikea heti tietää, mitä pitäisi sanoa. Mutta kun minä nyt ajattelen tuota kysymyksessä olevaa tapahtumaa, niin minusta tuntuu, kuin me kaikki olisimme olleet huomattavasti humalassa. Semminkin minä sitä olin."

"Semminkin Te", toisti Fritzsche.

"Niin, ja sitten minä kylläkin tein ärsyttäviä kysymyksiä herra Lauerille. Mitä hän minulle sitten vastasi, sitä en voisi mennä vannomaan. Tuo kaikkihan oli ylipäänsä vain pilaa."

"Niinpä niin: pilaa." Fritzsche hengitti syvään. "Niin, mutta mikä estää Teitä sitten sanomasta tätä yksinkertaisesti tuomarille?" Hän kohotti sormensa. "Minä en sano tätä vaikuttaakseni millään lailla Teidän todistukseenne."

Diederich kohotti äänensä. "Jadassohnille minä en anna anteeksi tätä kepposta!" Ja hän teki selkoa tämän herran tekosista, joka tahallaan poistui kohtauksen ajaksi, jottei olisi voinut tulla todistajana kysymykseen, ja sitten heti keräsi aineksia kannetta varten, väärinkäyttäen läsnäolijain syyntakeetonta tilaa ja määräten kullekin etukäteen, miten hänen piti todistaa. "Herra Lauer ja minä, me pidämme toisiamme kunnian miehinä. Miten sellainen juutalainen osaakin meitä kiihoittaa!"

Fritzsche selitti vakavana, että tässä ei tullut kysymykseen Jadassohnin persoonallisuus, vaan ainoastaan yleisensyyttäjistön menettely. Tosin oli myönnettävä, että Jadassohn oli kenties liiaksi intoileva. Hillityllä äänellä hän lisäsi: "Nähkääs, juuri siinä se syy, minkä vuoksi me emme kernaasti työskentele tuon juutalaisen herran kanssa. Sellainen herra ei kysy itseltään, minkä vaikutuksen asia on tekevä kansaan, jos sivistynyt mies, työnantaja, tuomitaan majesteettirikoksesta. Hänen radikalisminsa jättää huomioonottamatta asiallisen aprikoimisen."

"Hänen juutalainen radikalisminsa", täydensi Diederich.

"Hän saattaa itsensä arvelematta etualalle — millä minä en mitenkään tahdo sanoa sitä, että hän ei uskoisi myöskin ottavansa huomioon virallisia ja kansallisia etuja."

"Miten niin sitten?" huudahti Diederich. "Alhainen kiipijä, joka keinottelee meidän pyhimmillä arvoillamme!"

"Jos tahdomme käyttää ankarata kieltä —." Fritzsche hymyili tyytyväisesti. Hän tuli lähemmäksi. "Olettakaammepas, että minä olisin tutkintatuomari: on tapauksia, jolloin on tavallaan syytä jättää virkansa."

"Te olette Lauerin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa", sanoi Diederich ja nyökkäsi merkitsevästi, Fritzsche katsahti häneen maailmanmiehen tavallaan. "Mutta Tehän käsitätte, että minä sillä nimenomaan vahvistaisin tiettyjä huhuja."

"Se ei sovellu", sanoi Diederich. "Se sotisi sopivaisuutta vastaan."

"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni, rauhallisesti ja asiallisesti."

"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.

"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua." Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.

Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen "Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille, yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään 130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä. Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" — "Minä uhraan itseni Teidän hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa ketään irti."

Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi, ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan. Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut värikkäämmäksi.

Viimeisenä adventtisunnuntaina — maakunnanoikeus oli juuri päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi — pastori Zillich saarnasi Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen. "Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.

Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista, ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat meidät vihatuiksi." — "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi korvapuustia!" — "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"

"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi johdosta!"

"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni? Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni, huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.

Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja, jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta, työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista, vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain, jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla… Sotilasyhdistys oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään, ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty, väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä. Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti, hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä. Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät. Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja, hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert, notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys… Kaikki kävi hiljaiseksi, eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut — ennenkuin seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen toiset.

Holländerin tuottama suru synkensi koko juhla-ajan. Kuusituhatta markkaa uuden Maier-systemisen patenttiholländerin vuoksi! Rahaa ei ollut, ja olosuhteiden ollessa sellaisia kuin olivat, sitä ei ollut saatavissa. Tämä käsittämätön, kova kohtalo, tämä ihmisten ja asiain aiheuttama vastarinta sai Diederichin elämän karvaaksi. Kun Sötbier ei ollut saapuvilla, niin hän löi pöydänkantta ja heitteli kirjeenjärjestäjää nurkasta nurkkaan. Tälle uudelle herralle, joka oli ottanut ohjakset omiin käsiinsä, piti ilman muuta ilmetä uusia yrityksiä, hänen piti menestyä, tapausten piti sopeutua hänen persoonallisuutensa mukaisiksi!… Vihaa seurasi masennus, Diederich mietti keinoja onnettomuuden varalle. Hän oli suopea Sötbierille: kenties tuo vanhus saattoi vielä kerran auttaa. Hän nöyrtyi myöskin pastori Zillichin edessä ja pyysi häntä sanomaan ihmisille, ett'ei ollut sillä saarnallaan, josta kaikki puhuivat, tarkoittanut häntä. Pastori lupasi sen myöskin tehdä, siveellisesti katuen ja tuntien puolisonsa rankaisevan katseen, puolisonsa, joka vahvisti hänen lupauksensa. Sitten vanhemmat jättivät Käthchenin kahden kesken Diederichin kanssa, ja viimeksimainittu oli tästä heille niin kiitollinen, että oli vähällä kosia. Käthchenin suostumus, joka odotti hänen rakkailla, paksuilla huulillaan, olisi kuitenkin ollut yksi menestys, olisi tuottanut hänelle liittolaisen sodassaan vihamielistä maailmaa vastaan. Mutta tuo maksamatta jäävä Holländer! Se tulisi nielemään neljänneksen myötäjäisistä… Diederich huokasi, hänen täytyi rientää liikkeeseen, ja Käthchen puri huulensa yhteen tarvitsematta antaa suostumustaan.

Jokin päätös oli tehtävä, sillä holländerin saapuminen oli tulossa. Diederich sanoi Sötbierille: "Minä kehoitan noita ihmisiä toimittamaan sen päivälleen ja tunnilleen, tai muuten minä annan sen heille armotta takaisin". Mutta Sötbier huomautti tavanmukaisesta oikeudesta, joka myönsi tehtaille muutaman päivän viivytyksen. Diederichin kuvastumisesta huolimatta hän pysyi kannallaan. Muutoin kone saapui aikoinaan. Se ei ollut vielä purettu, kun Diederich jo kiroili. "Se on liian suuri! Nuo ihmiset vakuuttivat minulle, että sen piti olla pienempi kuin vanhan järjestelmän kone. Miksi minä sen sitten ostan, jollen minä sillä voi säästää tilaa!" Ja hän kulki, niin pian kuin se oli asetettu paikoilleen, sen ympäri metrimitta kädessä. "Se on liian suuri! Minä en anna petkuttaa itseäni. Todistakaa Tekin, Sötbier, että se on liian suuri!" Mutta Sötbier osoitti erehtymättömällä suoruudella Diederichin mittauksessa sattuneen virheen. Puhkuen vetäytyi Diederich pois, keksiäkseen uuden hyökkäyssuunnitelman. Hän huusi Napoleon Fischerin esiin. "Missä on sitten koneen pystyttäjä? Eivätkö ne olekaan lähettäneet mitään monttööriä?" Ja sitten hän suuttui. "Minä tilasin sen kuitenkin!" hän valehteli. "Ihmiset näyttävät ymmärtävän asiansa. Minua ei ihmetytä, jos minun täytyy päivittäin maksaa tuolle miehelle kaksitoista markkaa, ja hän loistaa poissaolollaan. Kuka panee nyt pystyyn tuon onnettoman?"

Konemestari vakuutti osaavansa sen tehdä: Diederich osoitti hänelle äkisti suurta hyväntahtoisuutta. "Voitte uskoa: minä maksan Teille kernaammin ylitunneista kuin heitän rahani ventovieraalle. Loppujen lopuksi Te olette vanha työkumppani." Napoleon Fischer kohautti kulmakarvojaan, mutt'ei sanonut mitään. Diederich kosketti häntä olkapäähän. "Nähkääs, hyvä ystävä", hän sanoi puoliääneen, "minä olen nimittäin tuon holländerin suhteen pettynyt. Hintaluettelossa olleessa kuvassa se näytti toisenlaiselta. Veitsitelan piti toki olla leveämpi, missä on sitten se suurempi työkyky, jonka nuo ihmiset takasivat meille. Vai mitäs Te tuumitte? Pidättekö sen kulkua hyvänä? Minä pelkään, että aine jää paikoilleen." Napoleon Fischer katsahti Diederichiin tutkivasti, mutta jo ymmärtävästi. Siitä täytyi ottaa selvä, hän mainitsi epäröiden. Diederich vältti hänen katseensa ja oli tutkivinaan konetta. Samalla hän sanoi riemastuen: "Siis sillä lailla. Te panette koneen pystyyn, ja minä maksan Teille ylitunneista kahdenkymmenen viiden prosentin koroituksen, ja sitten Te panette Jumalan nimessä heti tavaraa menemään sen läpi. Sittenhän me saamme nähdä, millä lailla se leikkaa."

"Se saattaa leikata säntillisestikin", sanoi konemestari ilmeisen suopeasti. Diederich tarttui, ennenkuin sitä itsekään tiesi, hänen käsivarteensa, Napoleon Fischer oli ystävä, oli pelastaja! "Tulkaapas, ystäväni" — hänen äänensä oli liikutettu. Hän vei Napolen Fischerin asuinrakennukseen, rouva Hesslingin täytyi kaataa hänelle lasin viiniä, ja Diederich pisti, eteensä katsomatta, viisikymmentä markkaa hänen käteensä. "Minä luotan Teihin, Fischer", hän sanoi. "Jos Teitä ei olisi, niin tehdas saattaisi minut mahdollisesti pulaan. Kaksituhatta markkaa minä olen jo heittänyt niiden ihmisten kitaan."

"Ne heidän täytyy antaa takaisin", sanoi konemestari suosiollisesti.
Diederich kysyi hartaasti: "Niinkös Tekin sitten luulette?"

Ja jo seuraavana päivänä, päivällisloman jälkeen, jonka Napoleon Fischer oli käyttänyt Holländerin koettelemiseen, hän ilmoitti työnantajalleen, että uusi laitos ei kelvannut mihinkään. Raaka-aine jäi paikoilleen, sitä täytyi lavasimella auttaa, kuten kaikissa vanhemmissa holländereissa. "Siis ilmeistä petkutusta!" huudahti Diederich. Tuo holländer tarvitsi myöskin enemmän kuin kaksikymmentä hevosvoimaa. "Se on sopimuksen vastaista! Pitääkö meidän tyytyä siihen, Fischer?"

"Siihen ei meidän tarvitse tyytyä", päätti konemestari ja silitti kyhmyisellä kädellään mustapartaista leukaansa. Diederich katsahti häneen ensi kertaa kiinteästi.

"Te voitte silloin todistaa, että holländer ei täytä tilattaessa sovittuja ehtoja?"

Napoleon Fischerin harvaan partaan ilmestyi hymy. "Voinhan minä", hän sanoi. Diederich näki tämän hymyn. Sitä piukemmin hän kääntyi ympäri. "No niin, sitten saavat ihmiset oppia minut tuntemaan!" Heti hän kirjoitti pontevan kirjeen Büschli & Cielle Eschweileriin. Vastaus saapui ensi postissa. Hänen väitteitään ei ymmärretty, useammat paperitehtaat, joiden luettelo seurasi mukana, olivat jo ottaneet käytäntöön Maierin järjestelmän uuden patenttiholländerin ja huomanneet sen kelvolliseksi. Mikään palauttaminen ja vielä vähemmin mikään maksetun 2,000 markan takaisinsuorittaminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään, pikemmin oli loput sovitusta kauppasummasta heti suoritettava. Diederich kirjoitti tämän jälkeen vielä päättäväisemmin ja uhkasi nostaa oikeusjutun. Büschli & Cie koetti nyt rauhoittaa häntä kehoittamalla tekemään uusia kokeita. "He pelkäävät", sanoi Napoleon Fischer, jolle Diederich näytti kirjettä, ja irvisti. "Mitään kannetta he eivät voi nostaa, sillä heidän holländerinsa ei ole vielä tullut riittävästi tunnetuksi." "Hyvä", sanoi Diederich. "Ne herrat ovat meidän käsissämme!" Ja katkeran voitonvarmasti hän hylkäsi kaikki sovinnonhieromiset ja tarjotut hinnanvähennykset. Kun sitten useampaan päivään ei kuulunut enää mitään, niin hän tuli levottomaksi. Kenties he nyt odottivat hänen haastettaan? Kenties he ryhtyivät itse käräjöimään! Epävarmana tavoitteli hän useampia kertoja päivässä Napoleon Fischerin katsetta, joka vastasi hänelle altapäin. He eivät puhuneet enää keskenään. Mutta kun Diederich eräänä aamupäivänä kello yksitoista oli toisella aamiaisella, niin palvelustyttö toi käyntikortin: Friedrich Kienast, Büschli & Cien prokuristi, Eschweiler; ja sillä aikaa kun Diederich sitä katseli ja käänteli, vieras astui jo sisään, jääden ovensuuhun seisomaan. "Anteeksi", hän sanoi, "tässä täytyy olla erehdys. Minut neuvottiin tänne, mutta minä kuljen vain liikeasioissa."

Diederich oli tointunut. "Sen voin hyvin ymmärtää, mutta se ei tee mitään, astukaa vain lähemmäksi, olkaa hyvä. Minä olen tohtori Hessling, tässä on minun äitini ja sisareni Emmi ja Magda."

Herra astui lähemmäksi ja kumarsi naisille. "Friedrich Kienast", hän mutisi. Hän oli suuri, vaaleapartainen, ja hänen päällään oli ruskea, villainen kävelytakki. Kaikki kolme naista hymyili suosiollisesti. "Saanko asettaa herrallekin lautasen ja veitset?" kysyi rouva Hessling. Ja Diederich: "Luonnollisesti. Herra Kienast syö toki kanssamme aamiaista?"

"Minulla ei ole syytä kieltäytyä", vastasi Büschli & Cien edustaja ja hieroi käsiään. Magda pani hänen eteensä savustettua silliä, jota vieras kiitti jo silloin, kun palanen siitä oli hänen haarukassaan.

Diederich sanoi hänelle, harmittomasti nauraen: "Ettehän suinkaan tee kernaasti afäärejä selvällä päällä?" Herra Kienast nauroi myöskin. "Afäärejä minä teen aina selvällä päällä." Diederich muhoili. "No niin, sitten me tulemme hyvin sopimaan." "Saamme nähdä, miten" — ja Magdaan suunnattu katse seurasi näitä Kienastin veitikkamaisen uhkamielisiä sanoja. Tyttö punastui.

Diederich kaatoi vieraalle olutta. "Teillä on muutoin jotain muutakin toimitettavana täällä Netzigissä?" Johon Kienast vastasi pidättyvästi: "Mahdotonta koskaan tietää."

Koetteeksi sanoi Diederich: "Klüsingillä Gausenfeldissä ei Teillä tule olemaan mitään tehtävätä, hänellä on laimea aika." Ja kun toinen vaikeni, niin Diederich ajatteli: "He ovat lähettäneet hänet vain tuon holländerin vuoksi, he eivät voi käyttää hyväkseen oikeusjuttua!" Silloin hän huomasi, että Magda ja Büschli & Cien edustaja joivat yhtä aikaa ja katsoivat toistensa silmiin lasiensa ylitse. Emmi ja rouva Hessling istuivat jäykkinä siinä vieressä. Diederich kumartui ähkyen lautasensa ylitse; — mutta äkkiä hän alkoi ylistää perhe-elämää. "Te tulitte onnelliseen aikaan, hyvä herra Kienast, sillä toisen aamiaisen aika on meidän hauskin hetkemme. Kun vain keskeltä työtä tulee tänne ylös, niin huomaa toki kerran taas olevansa niinsanoaksemme ihminen. Niin, ja sitä me kaipaamme."

Kienast vakuutti, että sitä kaivattiin. Rouva Hesslingin kysymykseen, oliko hän jo naimisissa, hän vastasi kieltävästi, katsoen samalla Magdan päälakeen, sillä tämä oli painanut päänsä alas.

Diederich nousi ylös ja löi kantapäänsä yhteen. "Herra Kienast", hän sanoi värisevällä äänellä, "olen käytettävissänne."

"Sikaarin herra Kienast ottaa vielä," pyysi Magda. Kienast antoi tytön sytyttää sikaarinsa ja toivoi vielä kerran saavansa tervehtiä naisia, — hymyillen samalla lupaavasti Magdalle. Mutta ulkona pihalla hän muutti täydellisesti äänensävyään. "No niin, nämähän ovat vanhoja, ahtaita paikkoja", hän huomautti kylmästi ja alentavasti. "Teidän pitäisi kerta nähdä meidän laitoksemme."

"Sellaisessa pesässä kuin Eschweilerissa", vastasi Diederich yhtä halveksivasti, "ei voi olla mitään taideteosta." Ja sitten hän huusi mitä käskevimmällä äänellä konemestaria, jotta tämä olisi pannut uuden holländerin käymään. Kun Napoleon Fischer ei heti ilmestynyt, niin Diederich raivosi. "Onkos teidän korvanne lukossa, herra?" Mutta niin pian kuin hän seisoi häntä vastapäätä, niin hänen huutonsa taukosi; hiljaisella, lentävällä äänellä, silmät auki reväistyinä, hän sanoi: "Fischer, minä olen miettinyt asiata, minä olen Teihin tyytyväinen, minä korotan Teidän palkkanne sataankahdeksaankymmeneen markkaan." Napoleon Fischer nyökkäsi siihen lyhyesti ja ymmärtäväisesti, ja he erkanivat. Heti kohta Diederich alkoi jälleen huutaa. Väki oli tupakoinut! Väki väitti, että se oli hänen oma sikaarinsa, jonka hän haistoi. Büschli & Cien edustajalle hän sanoi: "Muutoin minun liikkeeni on vakuutettu, mutta kuri pitää olla olemassa. Moitteeton liike, eikö niin?"

"Vanhentunut koneisto", vastasi herra Kienast, katsahtaen armottomasti koneisiin. Diederich lisäsi pilkallisesti: "Sen minä toki tiedän. Mutta aivan niin hyvä kuin Teidän holländerinne." Huolimatta Kienastin vastalauseista hän moitti kotimaisen teollisuuden työkykyä. Laitostensa uudistamisen hän tuli lykkäämään siihen asti, kun ennätti käydä Englannissa. Hän menetteli suurpiirteisesti. Siitä saakka kun hän itse oli liikkeen johdossa, liike oli alkanut mahtavasti paisua. "Ja se on yhä vieläkin laajentumiskykyinen." Hän koetti keksiä jotakin. "Nyt minulla on sopimukset kahdenkymmenen maaseutulehden kanssa. Berliniläiset kauppahuoneet saavat minut ylipäänsä mielettömäksi…" Kienast keskeytti hänet terävästi:

"Sitten Te olette nähtävästi antaneet pois kaikkenne, sillä minä en näe missään valmista tavaraa."

Diederich suuttui. "Hyvä herra, pitääkö minun sanoa Teille jotakin? Vasta eilen minä lähetin kiertokirjeen kaikille pienemmille liiketuttavilleni: ennen uutisrakennusteni valmistumista en voi enää toimittaa mitään lisätavaraa."

Konemestari haki herrat. Uusi patenttiholländer oli puoleksi täytetty, mutta raaka-aineen liikunta pysyi vielä hyvin heikkona, työmies sai auttaa sitä lavasimella. "No niin, Te väitätte, että Teidän holländerinne aina tarvitsee yhtä kiertoa varten kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sekuntiin: minä olen jo päässyt viiteenkymmeneen… Konemestari, jättäkää sikseen… Mikäs siinä sitten on, sehän kestää ikuisesti!"

Kienast oli kumartunut astian yli. Hän nousi ylös ja hymyili viekkaasti. "Niin, kun vetoreiät ovat tukitut…" Ja katsahtaen terävästi Diederichin silmiin, jotka eivät pitäneet puoliaan: "Mitä muuta tälle holländerille on vielä tehty, en voi tässä kiireessä nähdä." Diederich ponnahti pystyyn, äkkiä ja kovin punastuen. "Tahdotteko Te kenties vihjata, että minä konemestarini kanssa —?"

"Minä en ole mitään sanonut", huomautti Kienast lujasti.

"Siitä minä myöskin pyydän pontevasti päästä." Diederich salamoi. Kienastiin se ei näyttänyt millään lailla vaikuttavan, hänen katseensa pysyi kylmänä ja hänen virnistyksensä yhtä piintyneenä kuin ennenkin. Jos hän olisi ajanut partansa ja kääntänyt viiksiensä kärjet silmiä kohden, niin hän olisi tullut Diederichin näköiseksi! Hän oli eräs voima! Sitä uhkaavammin Diederich esiintyi: "Minun konemestarini on sosialidemokraatti: on naurettavaa olettaa, että hän tekisi minulle mieliksi. Muutoin minä reserviupseerina kiinnitän Teidän huomionne lausuntojenne seurauksiin!"

Kienast astui ulos pihalle. "Jättäkää se, herra tohtori", hän sanoi kylmästi. "Liikeasioissa minä kuljen selvällä päällä, senhän minä jo sanoin Teille aamiaispöydässä. Nyt tarvitsee minun vain toistaa Teille, että me olemme toimittaneet Teille holländerin moitteettomassa kunnossa ja että me emme ajattele ottaa sitä takaisin." — Se saatiin nähdä, vastasi Diederich. Büschli & Cie piti kai oikeusjuttua erittäin sopivana keinona uuden tuotteensa esittelemiseen? "Minä tulen ammattilehdissä antamaan vielä aivan erikoisen suosituksen!" Siihen vastasi Kienast, ett'ei tullut myöntymään mihinkään pakotusyrityksiin. Siihen huomautti Diederich, että hyvitykseen kykenemätön moukka potkittiin yksinkertaisesti pois. — Silloin ilmestyi Magda talon ovelle.

Hänellä oli päällään joulunaikainen turkkitakki, ja hän hymyili ruusunpunaisena. "Herrat eivät ole vielä saaneet asioitaan valmiiksi?" hän kysyi veitikkamaisesti. "Ilma on niin kaunis, että täytyy toki mennä hieman ulos ennen päivällistä. A propos", hän sanoi kerkeästi. "Äiti pyysi kysymään, tuleeko herra Kienast illallisille." Kun Kienast selitti, että hänen täytyi valitettavasti kiittää, niin Magda hymyili kiihkeämmin. "Ja minun pyyntööni olisitte myöskin suostumatta?" Kienast nauroi katkerasti. "Minä en olisi, neiti. Mutta tiedänkö minä sitten, mitä Teidän veljenne —?" Diederich läähätti, Magda katsoi häneen rukoilevasti. "Herra Kienast", sanoi Diederich. "Se on tuottava minulle iloa. Kenties tapahtuu niinkin, että saamme asiamme sovituksi." Kienast sanoi toivovansa sitä, minkä jälkeen hän pyysi, maailmanmiehen tavalla, saada hieman saattaa neitiä. "Jos minun veljelläni ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Magda siveästi ja iroonisesti. Diederich salli vielä tämänkin; — ja sitten katseli hän hämillään sisarensa jälkeen, miten tämä poistui Büschli & Cien prokuristin kanssa. Mihin kaikkeen Magda pystyikään!

Kun hän palasi päivällisille, niin hän kuuli sisartensa puhuvan terävällä äänellä asuinhuoneessa. Emmi syytti Magdaa siitä, että tämä käyttäytyi häpeämättömästi. "Sillä lailla ei sentään menetellä." — "Ei!" huusi Magda. "Minä tulen pyytämään sinulta luvan."

— "Siitä ei olisi ollenkaan vahinkoa. Ylipäänsä minun vuoroni on ensiksi!" — "Oletko muuten huolissasikin?"

— Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain riitoihin.

Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä. Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei voinut enää pidättää itseään.

"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"

"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi; hän tiuskasi Emmille:

"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät rauhaan."

Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin Diederich sanoi:

"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat minä päätän yksinäni."

"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.

"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään tutunomaisesti.

"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."

Diederich käsitti. Hän lupasi: "Te tulette sen löytämään." Kienast sanoi asiallisesti.

"Hyvittääksenne meitä Te tietysti sitoudutte vastaisuudessa tilaamaan kaikki koneenne vain meiltä. Odottakaahan hieman!" hän pyysi, kun Diederich hypähti pystyyn. "Sitä paitsi Te korvaatte meidän turhat kulumme ja minun matkani viidelläsadalla markalla, minkä me vähennämme Teidän etumaksustanne."

"Mutta kuulkaahan, se on kiskomista!" Diederichin oikeudentunto kapinoi ääneen. Kienastkin kohotti jo taas äänensä: "Herra tohtori!…" Diederich hillitsi itsensä väkisin, hän laski kätensä prokuristin olalle. "Menkäämme nyt vain ylös, naiset odottavat." "Me ymmärrämme toisiamme jo vallan hyvin siihen asti", huomautti Kienast leppyneenä. "Tuo pieni erimielisyys on kyllä myöskin haihtuva", ennusti Diederich.

Ylhäällä oli juhlatuoksu. Rouva Hessling loisti mustassa atlaspuvussaan. Magdan pitsipuseron läpi häämötti enemmän kuin oli tavallista näin perheen piirissä. Vain Emmin puku ja ilme oli harmaa ja jokapäiväinen. Magda osoitti vieraalle hänen paikkansa ja istuutui hänen oikealle puolelleen; ja kun siinä sitten istuttiin ja vielä yskittiin, niin Magda sanoi, silmät kuumeisen eloisina: "Mutta nyt ovat herratkin saaneet nuo tyhmät asiat selvitetyiksi." Diederich vakuutti, että he olivat loistavasti saaneet ne sovituiksi. Büschli & Cie oli mukaantuvata väkeä.

"Meidän jättiläisliikkeessämme", selitti prokuristi. "Tuhatkaksisataa työmiestä ja virkailijaa, kokonainen kaupunki, missä on oma hotelli liiketuttavia varten." Hän kutsui Diederichin käymään siellä. "Tulkaapas vain, meillä Te saatte elää isoisten tavalla ja ilmaiseksi." Ja kun Magda hänen vieressään roikkui hänen huulillaan, niin hän kehui asemaansa, toimivaltaansa, sitä huvilaa, jonka toisessa päässä hän asui. "Jos minä menen naimisiin, niin minä saan haltuuni tuon toisenkin pään."

Diederich nauraa hetkotti. "Silloin olisi yksinkertaista naida. Niin, kippis!"

Magda loi katseensa alas, ja Kienast siirtyi puhumaan muista asioista. Tiesikö sitten Diederich, miksi hän oli niin helposti mukautunut? "Teistä, herra tohtori, minä näin heti, että Teidän kanssanne voi myöhemmin tehdä suuria afäärejä, — joskin täällä vielä olosuhteet ovat pieniä", lisäsi hän sitten rukoilevasti. Diederich tahtoi vakuuttaa suurpiirteisyyttään ja yrityksensä laajenemismahdollisuuksia, mutta Kienast ei antanut katkaista ajatustensa juoksua. Ihmistuntemus oli nimittäin hänen erikoisalansa. Liiketuttavaa oli ennen kaikkea käytävä katsomassa myöskin hänen kotonaan. "Jos siellä kaikki on niin hyvin järjestettyä kuin täällä —"

Juuri tällä hetkellä alettiin tarjota tuoksuavaa hanhea, jota rouva Hessling jo useasti oli salaa silmäillyt. Nopeasti hän otti sellaisen ilmeen, kuin hanhi olisi ollut heillä aivan tavallinen ilmiö. Herra Kienast otti siitä huolimatta kunnioittavan loman. Rouva Hessling kysyi itseltään, kohdistuiko hänen katseensa todellakin hanheen, vaiko sen suloisen tuoksun taakse Magdan reikäiseen puseroon. Nyt Kienast tempautui irti kaikesta muusta ja tarttui lasiinsa. "Ja sentähden Hesslingin perheen, arvoisan äidillisen rouvan ja hänen kukoistavien tyttäriensä malja!" Magda kohotti rintaansa saadakseen tuon kukoistuksen huomattavammaksi, ja sitä litteämmältä Emmi näytti. Herra Kienast kilisti myöskin ensiksi Magdan kanssa.

Diederich vastasi hänen maljanesitykseensä. "Me olemme saksalainen perhe. Sen, jonka me kutsumme taloomme, me otamme myöskin sydämellisesti vastaan." Hänen silmissään oli kyyneliä, kun Magda sen sijaan uudestaan punastui. "Ja joskin tämä meidän talomme onkin vaatimaton, niin sydämet ovat uskollisia." Hän toivotti vieraille menestystä ja pitkää ikää, ja vieras vastasi puolestaan, että oli aina pitänyt vaatimattomuudesta "semminkin perheissä, missä on nuoria tyttöjä."

Rouva Hessling puuttui puheeseen. "Eikö totta? Mistä muusta sitten nuoren miehen pitäisi saada luottamusta —? Minun tyttäreni ompelevat itse kaikki." Tästä sai herra Kienast aiheen kumartua Magdan puseron yli voidakseen arvostella sitä lähemmin.

Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille, seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi omassa itsessämme."

Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda, kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään, yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen —"

Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi, johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti, tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst." Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista, kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?

Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä", selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli, kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."

Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan. "Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan, sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän sihisi, — ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana. "Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä, näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan. Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä; Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä — sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.

Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä — todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä — ja yhdessä Emmin kanssa neljäsosa tehdasta. — "Siis vain kahdeksas osa", totesi Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen hiljaisuus.

Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich —"

Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä, että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta. Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos, liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt, että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä viettelevämmäksi kuin eilen —"aivan kuin olisi tiennyt, että kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan. Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.

Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois, mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta, ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli ollut menestystä.

Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin, oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin! Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta, jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin päähän?

Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan, sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti, että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi. Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä; korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni, herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän, sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." — "Jokos Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin." Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.

Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin, mitäs arvelet?" — mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään. "Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.

Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se ole —?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi: se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä, muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan totta!"

"Siinäpäs Te olette" — nuori Buck ravisti Diederichin kättä. "Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich, huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä." —"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta — oli niin innostava."

Diederich huomasi sen nyt siksi — vaikkakin silloin se oli vain suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi. "Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte, mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään elämänsä täällä" — ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa, näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten. Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."

"Vai niin —" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan Hänen Majesteettinsa puolella."

Buck teki torjuvan liikkeen. "Jättäkää, jättäkää, minä tunnen hänet."

"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän tulevaisuuteemme."

"Meidän tulevaisuuteemme — siksi, että joku silmä on salamoinut." Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin tullut Lasalle tai Bismarck."

"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin hänkin —. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."

Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."

Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä —"

"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen jakamista, jota ansaitaan."

"Ohoo!" huudahti Diederich.

"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen kuletettavana: voiko sitä sietää?… Sisimmässään rajoittamaton! — ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme, olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on kuvitellut, todellakin puhkeaisi."

"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään lujina ja uskollisina keisarille!"

"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista elämälle."

Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta —?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi. Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi tyypiksi?"

"Keisarin!" sanoi Diederich.

"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."

Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.

"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse kuulutte siihen?"

Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."

"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."

"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut puolustaakseni lankoani Laueria."

"Te olette —? Lauerin jutussa —?" Diederichin henkeä ahdisti, hän pysähtyi.

"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"

"Minä näen Teidän isänne harvoin… Minä liikun vähän ulkona. Minun ammattivelvollisuuteni… Tämä kihlaus…" Diederich sekaantui ja änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein —. Asutteko kenties jo kokonaan täällä?"

"Vain toistaiseksi — niin luulen."

Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä — mutta niin vähään se ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin toisen puolen läpi."

Buck vilkutti hänelle silmää. "Vaikka minä huomenna olenkin puolustajana ja Te päätodistajana, niin sehän on vain sattuma. Osat voisivat olla toisinkin jaettuina."

"Pyydän anteeksi!" Diederich suuttui. "Jokainen seisoo paikallaan.
Jos Te ette ollenkaan kunnioita ammattianne —"

"Kunnioittaa ammattiaan? Mitäs se merkitsee? Minua huvittaa puolustaminen, sitä en kiellä. Minä tulen alkamaan, jotakin täytyy kokea. Teille, herra tohtori, minulla tulee olemaan vastenmielisiä asioita sanottavana; toivottavasti ette pane mitään pahaksenne, se kuuluu minun virkaani."

Diederichiä alkoi pelottaa. "Sallikaa minun kysyä, herra asianajaja, tunnetteko Te sitten minun todistukseni? Se ei ole Lauerille niinkään epäedullinen."

"Jättäkää se asia minun huolekseni." Buckin ilme kävi kiusoittavan ivalliseksi.

Ja niin he olivat saapuneet Meisestrasselle. "Tuo juttu!" ajatteli Diederich läähättäen. Viime päivien kuohunnassa hän oli sen unhoittanut, nyt tuntui siltä, kuin tulisi häneltä huomenna leikattavaksi molemmat jalat poikki. Guste, tuo petollinen vintiö, ei ollut sanonut hänelle mitään sulhasestaan, viime hetkessä hänen, Diederichin, piti joutua pelon valtaan!…Diederich jätti hyvästi Buckille, ennenkuin olivat tulleet kotiin. Kunpa vain Kienast ei mitään huomaisi! Buck esitti mentäväksi vielä jonnekin. "Teillä ei ole mitään erikoista vetovoimaa morsiantanne kohtaa?" kysyi Diederich. — "Tällä hetkellä konjakki viehättää minua enemmän." — Diederich nauroi pilkallisesti. "Se näyttää Teitä aina viehättävän." Jotta Kienast ei olisi mitään huomannut, hän kääntyi vielä kerran ympäri Buckin kanssa. "Nähkääs", alkoi Buck odottamatta, "minun morsiameni: hän kuuluu myöskin minun kohtaloani koskeviin kysymyksiini." Ja kun Diederich kysyi "miten niin": "Jos minä nimittäin tosiaankin olen Netzigissä oikeusapulaisena, silloin on Guste minulle täysin paikallaan. Mutta tiedänkö minä sitä? Sillä — toisten tapausten varalta, joita minun elämässäni saattaisi sattua, minulla on Berlinissä vielä toinen suhde…"

"Olen kuullut: joku näyttelijätär." Diederich punastui Buckin puolesta, joka sen niin kyynillisesti tunnusti. "Tällä", hän änkytti, "minä en tahdo kuitenkaan mitään sanoa."

"Te siis tiedätte", lopetti Buck. "Nyt on asianlaita sellainen, että minä toistaiseksi olen sinne sidottu enkä voi pitää Gustesta sitä huolta kuin pitäisi. Ettekö Te sitten voi ottaa tuota hyvää tyttöä hieman niinkuin hoivataksenne?" kysyi hän huolettomasti ja tyynesti.

"Minun pitäisi —"

"Niin sanoaksemme sekottaa hieman silloin tällöin pataa, jossa minun on pidettävä makkara ja kaali tulella — sillä välillä kun minä olen ulkona toimessa. Mehän olemme myötätuntoisia toisillemme."

"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen seisomaan.

Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna minua vastaan sanottavana?"

Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."

Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin, että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi, paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa? Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte itsellenne…"

Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös, meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!" Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen, mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen. Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!" Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana. Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi oli ohitse.

* * * * *

Yöllä hän oli tehnyt lujan päätöksen tulla oikeudenistuntoon hieman myöhästyneenä ja näyttää siten koko esiintymisellään, miten vähän koko asia häntä koski. Mutta hän ei kestänyt; kun hän astui siihen huoneeseen, joka oli määrätty istuntosaliksi, niin siellä oli vielä kokonaan toisia asioita esillä. Jadassohn, joka mustassa takissaan näytti aivan tavattoman uhkaavalta, oli keskellä virantoimitustaan, vaatimassa eräälle puolikasvuiselle kansanmiehelle kahden vuoden pakkotyötä. Oikeus myöntyi vain yhteen, mutta tuo nuori tuomionsaanut purskahti sellaiseen itkuun, että Diederich, joka oli itse tuskaisen tunteen vallassa, säälistä alkoi voida pahoin. Hän läksi ulos ja poikkesi erääseen käymälään, vaikka sen ovelle olikin kirjoitettu: Vain herroille tuomareille! Heti hänen jälkeensä ilmestyi sinne Jadassohnkin. Nähdessään Diederichin hän tahtoi vetäytyä takaisin, mutta Diederich kysyi heti, mitä tuollainen pakkotyö oikein merkitsi ja mitä tuollainen suojatti siellä oikein teki. Jadassohn selitti: "Pitäisikö meidän olla vielä siitäkin huolissamme!" ja poistui samalla. Diederich lyyhistyi kokoon sisimmässään sen kauhuaherättävän kuilun edessä, jonka hän tunsi olevan oman itsensä ja Jadassohnin välillä, joka edusti täällä valtaa, valtaa, jonka rataslaitoksia hän oli uskaltanut liiaksi lähestyä. Hän oli tehnyt sen hyvässä aikomuksessa, liiallisessa vallan jumaloimisessa: yhtäkaikki, nyt oli esiinnyttävä järkevästi, jotta se ei olisi tarttunut erääseen toiseen ja murskannut häntä, nyt oli mukauduttava asianhaaroihin ja esiinnyttävä vähäpätöisenä, kunnes siitä kerta kenties saattoi päästä vapaaksi. Onnellinen se, joka saattoi elää yksityiselämää! Diederich lupasi itselleen elävänsä vastaisuudessa kokonaan pienen, mutta hyvinymmärretyn etunsa mukaisesti.

Ulkona käytävissä oli nyt väkeä: keskinkertaista ja parasta yleisöä. Buckin viisi tytärtä, ylen koreiksi pukeutuneina, ikäänkuin heidän lankonsa juttu olisi ollut mitä suurin kunnia perheelle, jaaritteli eräässä ryhmässä Käthchen Zillichin, hänen äitinsä ja pormestari Scheffelweisin rouvan kanssa. Anoppi sen sijaan ei jättänyt pormestaria rauhaan, ja niistä silmäyksistä, joita hän singahdutteli herra Buckin veljeä ja hänen ystäviään Cohnia ja Heuteufelia vastaan, saatettiin nähdä, että hän asettui asiassa Buckeja vastaan. Majuri Kunze, joka oli uniformussa, seisoi siinä vieressä, kasvoilla synkkä ilme, puhumatta mitään. Samassa ilmestyi siihen pastori Zillich professori Kühnchenin kanssa; mutta nähdessään lukuisan väkijoukon he jäivät erään pylvään taakse. Toimittaja Nothgroschen kulki puolestaan harmaana ja kenenkään huomaamatta toisen luota toisen luokse. Turhaan etsi Diederich jotakuta, johon olisi voinut turvautua. Nyt katui hän sitä, että oli kieltänyt omaisiaan saapumasta. Hän pysyi pimeässä, käytävän mutkassa ja kurkotti varovasti ulos päällään. Äkkiä hän vetäytyi taaksepäin: Guste Daimchen äiteineen! Buckin tyttäret ympäröivät hänet heti, kuten arvokkaan vahvistuksen, jonka heidän puolueensa hänestä sai. Samaan aikaan avautui taustalla eräs ovi, ja Wolfgang Buck astui esiin, baretissa ja mustassa takissa, jalassa kiiltonahkakengät, joiden kärjet kääntyivät käydessä sisäänpäin. Hän hymyili juhlallisesti, kuten jossakin vastaanotossa, kätteli kaikkia, suuteli morsiantaan. Hän ennusti, että jutusta tuli hyvä juttu; virallinen syyttäjä oli hyvällä tuulella, hän itse myöskin. Sitten hän meni kutsumiensa todistajien luokse kuiskaillakseen heidän kanssaan. Tällä hetkellä syntyi hiljaisuus, sillä portaiden päähän ilmestyi syytetty herra Lauer rouvineen. Pormestarinna karkasi viimeksimainitun kaulaan ja ihmetteli, miten urhoollinen tämä oli! "Mikäs nyt on sitten hätänä?" hän vastasi syvällä, sointuvalla äänellä. "Meillä ei ole mitään moittimisen syytä, vai miten, Karl?" Lauer sanoi: "Totisesti ei, Judith." Mutta juuri silloin maakunnanoikeusneuvos Fritzsche meni siitä ohitse. Syntyi hiljaisuus; iskettiin silmää sen johdosta, miten hän ja vanhan Buckin tytär tervehtivät toisiaan, ja pormestarin anoppi teki erään huomautuksen, puoliääneen, mutta se saatiin lukea hänen silmistään.

Wolfgang Buck keksi Diederichin hänen varjoisesta paikastaan. Buck veti hänet esiin ja vei sisarensa luokse. "Rakas Judith, minä en tiedä, tunnetko sinä vielä meidän arvoisaa vihollistamme, herra tohtori Hesslingiä. Tänään hän tulee tuhoamaan meidät." Mutta rouva Lauer ei nauranut eikä liioin vastannut Diederichin tervehdykseen, vaan katsahti häneen ainoastaan välinpitämättömän uteliaasti. Oli vaikeata kestää tätä katsetta ja vielä vaikeampi sen vuoksi, että rouva Lauer oli niin kaunis. Diederich tunsi, miten veri nousi hänen kasvoilleen, miten hänen silmänsä harhailivat, ja hän änkytti: "Herra oikeusapulainen laskee hyvää pilaa. Tässä asiassa täytyy olla joku erehdys…" Silloin noissa valkeissa kasvoissa kulmakarvat vetäytyivät kokoon, suupielet laskeutuivat ilmehikkäästi, ja Judith Lauer käänsi Diederichille selkänsä.

Eräs oikeudenpalvelija ilmestyi; Wolfgang Buck meni, lankonsa kanssa, istuntosaliin; ja kun ovea ei avattu aivan anteliaasti, niin kaikki hyökkäsivät kiireesti sisään, jolloin paras yleisö voitti keskinkertaisen. Buckin viiden tyttären takit kahisivat kovasti tuossa taistelussa. Diederich pääsi viimeisenä sisään, ja hänen täytyi istuutua todistajain penkille majuri Kunzen viereen, joka heti vetäytyi hieman syrjään. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius, joka näytti vanhalta madonsyömältä korppikotkalta, julisti tuolta ylhäältä istunnon avatuksi ja kutsui todistajat esiin teroittaakseen heille valan vakavuutta — jolloin Diederich heti sai saman ilmeen kuin ennen uskonnontunnilla. Maakunnanoikeusneuvos Harnisch järjesti asiakirjat ja haki silmillään tytärtään yleisön joukosta. Maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, joka oli saapunut sairashuoneesta ja istuutunut puheenjohtajan oikealle puolelle, herätti enemmän kunnioitusta. Hän näytti huonolta, ja pormestarin anoppi tahtoi tietää, tuliko hän luopumaan virastaan — ja minne hänen suuret rahansa joutuivat hänen kuoltuaan. Todistajain joukossa pastori Zillich lausui sen toivomuksen, että hän tuli määräämään miljoonansa jonkun kirkon rakentamiseen; mutta professori Kühnchen epäili sitä läpitunkevalla kuiskausäänellään. "Se mies ei anna kuolemansa jälkeen mitään, se on aina ajatellut, että oma on saatava haalituksi kasaan ja mikäli mahdollista myöskin toisen oma…" Sitten puheenjohtaja päästi todistajat ulos istuntosalista.

Kun mitään todistajain huonetta ei ollut, niin he joutuivat taas käytävään. Herrat Heuteufel, Colin ja Buck junior vetäytyivät erääseen ikkunakomeroon; majurin julman katseen alaisena Diederich ajatteli tuskaisesti: "Nyt kuulustellaan syytettyä. Jospa tietäisin, mitä hän sanoo. Minä tahtoisin päästää hänet syytöksestä yhtä hyvin kuin tekin!" Turhaan yritti hän pastori Zillichille vakuuttaa lauhaa luonnonlaatuaan: hän oli aina sanonut, että asia oli tehty suotta liian suureksi. Zillich kääntyi pois nolona, ja Kühnchen vihelsi, poisjuostessaan, hampaittensa välistä: "Odota vain, naskali, saat tästä paljon tekemistä." Yleinen paheksinta suuntautui mykkänä Diederichiin. Viimein ilmestyi oikeudenpalvelija: "Herra tohtori Hessling!"

Diederich kokosi voimansa voidakseen kulkea katselijain ohi asiaankuuluvassa ryhdissä. Hän katsoi suonenvedontapaisesti suoraan eteensä; rouva Lauerin katse tarkasti häntä juuri nyt! Hän läähätti ja huojui hieman. Kynsiään tarkastelevan oikeudenjäsenen vasemmalla puolella Jadassohn seisoi uhkaavan suorana. Ikkunasta tuleva valo näkyi hänen ulkonevien korviensa läpi, ja hänen ilmeensä vaati Diederichiltä sellaista kuolonomaista suostuvaisuutta, että Diederichin katse väisti. Syytetyn oikealla puolella, hieman syvemmällä, hän huomasi Wolfgang Buckin istuvan, huolimattomana, nyrkit reisillä, joilta takinliepeet riippuivat, ja niin viisaan ja hilpeän näköisenä, ikäänkuin olisi ollut valonhengen edustajana. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius lausui Diederichille valankaavan, kaksin sanoin kerrallaan, alentuvaisesti. Diederich vannoi tottelevaisesti; sitten hänen piti esittää tapausten kulku tuona iltana Ratskellerissä. Hän alotti.

"Meitä oli muutamia innostuneita miehiä, ylempänä pöydässä istuivat myöskin herrat…"

Kun hän jo takertui, niin yleisön joukossa naurettiin. Sprezius pikastui, nytkytteli korppikotkannokkaansa ja uhkasi antaa tyhjentää koko salin. "Mitään muuta Te ette tiedä?" hän kysyi äreästi. Diederich antoi ymmärtää, että tapaukset olivat liike- ja muiden huolien vuoksi hänen muistissaan jonkun verran hämmentyneet. "Sitten minä tulen lukemaan Teidän muistinne verestämiseksi sen, mitä tutkintatuomarille olette lausunut —" ja puheenjohtaja antoi ojentaa itselleen pöytäkirjan. Siitä sai Diederich kiusalliseksi hämmästyksekseen huomata, että oli tutkintatuomarille, maakunnanoikeusneuvos Fritzschelle tehnyt varman ilmoituksen siitä, että syytetyn puolelta oli tapahtunut raskas majesteettirikos. Mitä oli hänellä nyt sen johdosta sanottavana. "Saattaa niin olla", hän änkytti, "mutta siinä oli paljon herroja. Oliko se nyt sitten syytetty, joka sen sanoi…" Sprezius kumartui oikeuspöydän yli. "Ajatelkaa, että olette tehnyt valan. Muut todistajat tulevat vakuuttamaan, että Te aivan yksinänne astuitte syytetyn luo ja kyseissä olevan keskustelun suorititte hänen kanssaan." — "Minäkös se olin?" kysyi Diederich lentäen punaiseksi. Koko sali nauroi silloin avoimesti; vieläpä Jadassohnkin veti naamansa halveksivaan hymyyn. Sprezius avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, mutta Wolfgang Buck nousi ylös. Hänen pehmeät kasvonsa muuttuivat silminnähtävästä nykäyksestä ponteviksi, ja hän kysyi Diederichiltä: "Ettekö Te ollutkin sinä iltana hyvässä humalassa?" Heti karkasi yleinensyyttäjä ja puheenjohtaja hänen kimppuunsa. "Minä vaadin, että kysymystä ei sallita!" huusi Jadassohn terävästi. "Herra puolustusasianajaja", kohisi Sprezius, "Te saatte kääntyä kysymyksillänne vain minun puoleeni; minun asiani on sitten, suuntaanko sen sitten todistajalle!" Mutta he molemmat olivat saaneet, sen Diederich näki hämmästyksellä, päättäväisen vastustajan. Wolfgang Buck seisoi siinä ja väitti sointuvalla puhujanäänellä, että puheenjohtajan menettely loukkasi puolustusoikeutta, ja vaati oikeudenpäätöstä siitä, kuuluiko hänelle oikeudenkäymisjärjestyksen mukaan oikeus kääntyä suoraan todistajain puoleen. Sprezius nytkytteli suotta nokkaansa, ei auttanut muu kuin vetäytyä neljän muun tuomarin kanssa neuvotteluhuoneeseen. Buck katseli riemuiten ympärilleen; hänen serkkunsa liikuttelivat käsiään aivan kuin suosionosoitukseksi; mutta hänen isänsä oli myöskin sillä välin ilmestynyt, ja nähtiin, miten hän antoi pojalleen paheksimisen merkin. Syytetty puolestaan, vihastunut liikutus halpautuneilla kasvoillaan, ravisti puolustajansa kättä. Diederich, johon kaikkien katseet kohdistuivat, suoristi ryhtinsä ja piti kaikkia silmällä. Mutta voi, Guste Daimchen vältti häntä! Vain vanha Buck viittasi hyväntahtoisesti: Diederichin todistus oli häntä miellyttänyt. Vieläpä hän vaivautui sen verran, että tunkeutui esiin ojentaakseen Diederichille pehmeän, valkean kätensä. "Kiitän Teitä, hyvä ystävä", hän sanoi. "Te olette käsitellyt asiata sillä lailla kuin se ansaitsee." Ja hyljättyneisyydessään Diederich sai silmänsä kosteiksi tuon suuren miehen hyvyyden vuoksi. Vasta sitten kun herra Buck oli mennyt takaisin paikalleen, Diederichin päähän pälkähti, että hän, Buck, oli koettanut hänen kauttaan vaikuttaa jutun menoon! Eikä hänen poikansa, Wolfgang, ollut suinkaan niin veltto kuin hän, Diederich, oli ajatellut. Nuo poliittiset keskustelunsakin hän oli silminnähtävästi pannut alkuun vain siinä mielessä, että olisi voinut käyttää niitä täällä häntä vastaan. Uskollisuutta, oikeata saksalaista uskollisuutta ei ollut koko maailmassa, kehenkään ei voinut luottaa. "Pitääkö minun tässä vielä kauan kiusaantua kaikkien vuoksi?"

Onneksi oikeusto palasi. Vanha Kühlemann vaihtoi vanhan Buckin kanssa säälivän katseen, ja Sprezius julisti, huomattavan hillitysti, päätöksen. Oliko puolustajalla oikeus suoraan kysymystentekoon, jäi ratkaisematta, koska itse kysymys: oliko todistaja silloin ollut humalassa? asiaankuulumattomana torjuttiin. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyi, oliko yleiselläsyyttäjällä vielä jotakin kysyttävätä todistajalta. "Toistaiseksi ei", sanoi Jadassohn ylenkatseellisesti, "mutta minä vaadin, että todistajaa ei vielä lasketa menemään." Ja Diederich sai istuutua. Jadassohn kohotti äänensä. "Sitäpaitsi minä vaadin, että tutkintotuomari, tohtori Fritzsche kutsutaan heti oikeuden eteen, todistamaan, millainen mieliala tohtori Hesslingillä aikaisemmin on ollut syytettyä kohtaan." Diederich pelästyi — mutta yleisön osastossa käännyttiin Judith Laueriin päin: vieläpä molemmat tuomarinpöydän ääressä olevat asessoritkin katsahtivat sinne… Jadassohnille myönnettiin se, mitä oli tahtonutkin.

Sitten kutsuttiin pastori Zillich esille, vannotettiin ja kehotettiin omasta puolestaan esittämään, mitä tuona kriitillisenä yönä oli tapahtunut. Hän selitti, että vaikutelmat tulivat silloin yllätyksinä ja vaivasivat kovasti hänen kristillistä omaatuntoaan, sillä juuri samana iltana Netzigin kaduilla oli vuotanut verta, vaikkakin isänmaallisessa tarkoituksessa. "Se ei kuulu tähän!" päätti Sprezius — ja juuri silloin astui sisään hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, metsästyspuvussa, suurissa, likaisissa saappaissa. Kaikki katsoivat ympärilleen, oikeuden puheenjohtaja kumarsi istuimeltaan, pastori Zillich vapisi. Puheenjohtaja ja yleinensyyttäjä kävivät vuoron perään hänen kimppuunsa, sanoipa Jadassohn hirvittävän väijyvällä äänellä: "Herra pastori, minun ei tarvitse erikoisesti teroittaa Teidän, hengenmiehen, mieleen sen valan pyhyyttä, jonka Te olette tehnyt." Silloin Zillich taittui ja myönsi, että kyllä oli kuullut sen lausunnon, josta asianomaista syytettiin. Syytetty nousi ylös, löi nyrkillään penkkiin. "Minä en ollenkaan maininnut keisarin nimeä! Minä varoin sitä!" Hänen puolustajansa rauhoitti häntä viittauksella ja sanoi: "Me tulemme myöhemmin todistamaan, että vain todistajan, tohtori Hesslingin provokatoorinen tarkoitus sai syytetyn lausumaan sen, mikä täällä on väärin toistettuna esitetty." Toistaiseksi hän pyysi puheenjohtajaa kysymään todistaja Zillichiltä, eikö tämä ollut pitänyt saarnaa, joka nimenomaan oli ollut tähdättynä todistaja Hesslingin usuttelua vastaan. Pastori Zillich änkytti, että oli vain ylipäänsä kehoittanut rauhaan ja siten tehnyt velvollisuutensa uskonnon edustajana. Buck tahtoi nyt tietää jotakin muuta. "Eikö todistaja Zillichille ole nykyään edullista olla hyvissä väleissä päätodistajan, tohtori Hesslingin kanssa, koska nimittäin hänen tyttärensä —." Jadassohn ehätti jo väliin, hän pani vastalauseen kysymyksen esittämistä vastaan. Sprezius selitti sen luvattomaksi, ja kuulijakunnan joukosta kuului naisäänten paheksivaa nurinaa. Hallintoneuvoston presidentti kumartui vanhan Buckin puoleen ja sanoi selvästi: "Teidän poikannehan tekee siivoja huomautuksia!"

Sillä välin oli todistaja Kühnchen kutsuttu esille. Tuo pikku-ukko ryntäsi saliin, hänen silmälasinsa kipinöivät; jo ovelta hän huusi nimensä ja tittelinsä ja valansa hän teki sujuvasti, antamatta sitä sanella itselleen. Mutta sitten häntä ei saatu mitään muuta sanomaan, kuin että sinä iltana kansallisen innostuksen aallot olivat käyneet korkeina. Ensiksikin vahtisotilaan loistava teko! Sitten Hänen Majesteettinsa ihana kirje, missä hän ilmoitti tunnustavansa positiivista kristinuskoa! "Miten tuo selkkaus sattui syytetyn kanssa? Niin, herrat tuomarit, siitä minä en tiedä mitään. Sillä silloin minä hieman nukahdin." — "Mutta jälestäpäin puhuttiin kuitenkin tuosta asiasta!" vastasi puheenjohtaja. "En ainakaan minä!" huusi Kühnchen. "Minä puhuin vain seitsemänkymmenen vuoden loistavista teoistamme. Ranskan vapaaehtoiset! minä sanoin, olivat aika joukkoa. Minun kankeasta sormestani, siitä puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä tahdoin sapelillani leikata pienen palan hänen kurkustaan! Sellainen lurjus miehekseen!" Ja Kühnchen tahtoi näytellä sormeaan tuomarin pöydässä. "Saatte mennä!" kähisi Sprezius; ja hän uhkasi uudestaan tyhjennyttää salin.

Majuri Kunze astui esiin: jäykkänä kuten pyörillä, ja valan hän teki sellaisella äänellä, kuin olisi syytänyt Spreziusta kohtaan raskaita solvauksia. Sitten hän selitti suoraa päätä, että hänellä ei ollut mitään tekemistä koko kiistan kanssa; hän oli vasta myöhemmin tullut Ratskelleriin. "Minä voin vain sanoa, että tohtori Hesslingin käyttäytyminen löyhkää minusta ilmiannolta."

Mutta jonkun aikaa oli salissa löyhkännyt joltakin muulta. Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, kuulijakunnan joukossa epäily kohdistui naapuriin, josta käännyttiin varovasti pois, nenäliina suulla. Puheenjohtaja nuuski ilmaa, ja vanha Kühlemann, jonka leuka jo kauan sitten oli levännyt hänen rinnallaan, liikahti unessaan.

Kun Sprezius muistutti hänelle, että herrat, jotka silloin hänelle kertoivat sattuneen tapauksen, olivat kuitenkin kansallismielisiä miehiä, niin majuri vastasi vain, että se oli hänestä sama, sillä tohtori Hesslingiä hän ei ollut ollenkaan tuntenut. Mutta silloin astui Jadassohn esiin; hänen kasvonsa säkenöivät, ja hyvin terävällä äänellä hän sanoi: "Herra todistaja, minä tahdon Teiltä kysyä, ettekö kenties tunne syytettyä sitä paremmin. Tahdotteko mainita, lainasiko hän Teille sata markkaa vielä kahdeksan päivää sitten." Pelosta tuli koko sali hiljaiseksi, ja kaikki tuijottivat uniformussa olevaan majuriin, joka seisoi siinä ja änkytti. Jadassohnin rohkeus teki vaikutuksensa. Viivyttelemättä hän käytti sitä hyväkseen ja sai majurin tunnustamaan, että kansallismielisten miesten suuttumus herra Lauerin lausunnon johdosta oli ollut todellista, myöskin hänen oma suuttumuksensa. Epäilemättä oli syytetty tarkoittanut Hänen Majesteettiaan. — Tässä Wolfgang Buck ei hillinnyt enää itseään. "Koska herra puheenjohtaja ei katso tarpeelliseksi huomauttaa, jos herra yleinensyyttäjä loukkaa omia todistajiaan, niin meistäkin se voi olla yhdentekevää!" Heti tokasi Sprezius hänelle. "Herra puolustaja! Se on minun asiani, mistä minä huomautan ja mistä en!" — "Juuri sen minä tahdonkin saada todetuksi", jatkoi Buck hämmentymättä. "Itse asiasta me väitämme nyt kuten aikaisemminkin ja tulemme sen todistajien avulla näyttämään toteen, että syytetty ei ollenkaan tarkoittanut keisaria." "Minä varoin sitä!" huusi syytetty siihen väliin. Buck jatkoi: "Jos tämä kuitenkin saataisiin todistetuksi, niin minä vaadin Gothan Almanakan julkaisijaa kuulusteltavaksi asiantuntijana siinä suhteessa, millä saksalaisilla ruhtinailla on suonissaan juutalaista verta." Samalla hän istuutui, tyytyväisenä siihen sensatsionin kohinaan, joka kävi salin läpi. Joku jymisevä basso sanoi: "Kuulumatonta!" Sprezius aikoi jo tiuskaista, mutta huomasi jo hyvissä ajoin, kuka se oli ollut: Wulckow! Kühlemannkin heräsi sen johdosta. Tuomarit löivät päänsä yhteen, sitten puheenjohtaja julisti, että puolustajan esitys hylättiin, koska todenperäisyystodistusta ei sallittu. Halveksunnan ilmaiseminen riitti jo sinänsä rikokseksi. Buck oli lyöty; hänen rasvaiset poskensa painuivat lapsenomaisessa surussa. Hihitettiin, pormestarin anoppi nauroi arastelematta. Todistajanpenkillään Diederich oli hänelle kiitollinen. Hän tunsi, tuskaisesti kuunnellen, miten yleinen mielipide kääntyi ja aivan hiljaa lähestyi niitä, jotka olivat taitavia ja joilla oli valtaa. Hän iski silmää Jadassohnin kanssa.

Toimittaja Nothgroschen oli esillä. Harmaana ja huomaamattomana hän oli ilmestynyt siihen ja hääräsi liukkaasti kuin kuulustelijaviranomainen. Jokainen, joka hänet tunsi, ihmetteli sitä: niin varmana hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän tiesi kaikki, syytti syytettyä mitä raskaimmin ja puhui sujuvasti, aivan kuin olisi lukenut jotakin pääkirjoitustaan; korkeintaan sattui, että puheenjohtaja eri jaksojen välissä antoi tunnustusta ilmaisevan viittauksen, kuten mallioppilaalle. Buck, joka oli tointunut, huomautti hänelle siitä kannasta, jonka "Netziger Zeitung" oli ottanut Lauerin hyväksi. Siihen vastasi toimittaja: "Meidän lehtemme on liberaalinen, siis puolueeton. Me ilmaisemme mielialan. Mutta jos nyt siellä ja täällä mieliala on syytetylle epäsuosiollinen —." Buck sanoi tähän ivallisesti, että toimittaja Nothgroschenin oli täytynyt saada tietonsa ulkona käytävässä! "Minä totean, että todistaja ilmaisee aivan kummallisen käsityksen valan velvoituksesta." Mutta Nothgroschenia ei saatu ujostelemaan. "Minä olen sanomalehtimies", hän selitti ja lisäsi: "Minä pyydän herra puheenjohtajaa suojelemaan minua puolustajan loukkauksilta." Sprezius ei antanut pyytää itseään; ja hän päästi toimittajan suosiollisesti menemään.

Kello löi kaksitoista; Jadassohn huomautti puheenjohtajalle, että tutkintatuomari, tohtori Fritzsche oli oikeuden käytettävissä. Hänet kutsuttiin sisään — ja tuskin hän oli astunut sisään, kun kaikkien silmät suuntautuivat häneen, hänestä rouva Laueriin ja takaisin. Judith Lauer oli käynyt vielä kalpeammaksi, tuo tumma katse, jonka hän kohdisti Fritzscheen, kun tämä nousi tuomarin tuolille, suureni vielä ja tuli jollakin tavalla mykän tunkeutuvaksi, mutta Fritzsche karttoi sitä. Hän itsekin näytti kehnolta, mutta hänen askeleensa ilmaisi päättäväisyyttä. Diederich totesi, että Fritzsche kahdesta naamastaan tätä tilaisuutta varten oli valinnut kuivan.

Minkä vaikutuksen hän oli esikuulustelussa saanut todistaja Hesslingistä? Todistaja oli antanut todistuksensa kokonaan vapaaehtoisesti ja itsenäisesti, tavalla, jossa tuntui vielä tuore elämys. Todistajan luotettavuus, jota Fritzsche oli saanut kuulustelun kuluessa tutkia, oli kaiken epäilyn yläpuolella. Että todistajalla ei nyt enää ollut selvää kuvaa tapahtumista, oli vain selitettävissä hetken kiihtymyksen avulla… "Entäs syytetty?" — Tässä saatiin huomata, että sali kuunteli tarkasti. Myöskin syytetty oli tehnyt häneen persoonallisesti pikemmin suotuisan vaikutuksen, monista raskauttavista seikoista huolimatta.

"Oletteko sitä mieltä, että, todistusten ollessa ristiriitaisia, syytetty on saattanut tehdä itsensä vikapääksi siihen, mistä häntä syytetään?" kysyi Sprezius.

Fritzsche vastasi: "Syytetty on sivistynyt mies; ilmeisesti loukkaavia sanoja hän on varonut käyttämästä."

"Sitä sanoo syytetty itsekin", huomautti puheenjohtaja ankarasti. Fritzsche puhui nopeammin. Syytetty oli porvarillisen toimintansa kautta tottunut yhdistämään arvovallan edistysmielisiin taipumuksiin. Hän piti itseään ilmeisesti useimpia muita ihmisiä taitavampana ja oikeutetumpana harjoittamaan arvostelua. Oli siis ajateltavissa, että hän kiihtyneessä mielentilassa — ja tuon työmiehen ampumisen johdosta hän oli tuntenut itsensä kiihtyneeksi — oli antanut poliittisille katsantokannoilleen sellaisen ilmaisun, josta, vaikka ulkonaisesti olikin moitteeton, saattoi kuultaa loukkaava tarkoitus.

Tässä nähtiin syyttäjän ja puheenjohtajan hengähtävän. Maakunnanoikeusneuvokset Harnisch ja Kühlemann silmäilivät yleisöä, jonka läpi kulki eloisa liikutus. Vasemmalla istuva asessori tarkasti nytkin kynsiään, mutta oikealla oleva, nuori, miettivän näköinen mies tarkasti syytettyä, joka oli aivan hänen edessään. Syytetyn kädet olivat suonenvedontapaisesti tarttuneet penkin rintanojaan ja silmät, nuo ulkonevat ruskeat silmät olivat suunnatut hänen rouvaansa. Mutta tämä katseli järkähtämättä Fritzscheen, ilmeellä, missä oli tuskaa, häpeää ja heikkoutta. Pormestarin anoppi lausui selvästi. "Ja kaksi lasta on hänellä kotonaan." Äkkiä näytti Lauer huomaavan kaiken kuiskutuksen ympärillään, kaikki ne katseet, jotka väistivät, kun hän niitä hipasi. Hän lyyhistyi kokoon, hänen vahvasti punehtuneista kasvoistaan kaikkosi kaikki veri niin perin pohjin, että tuo nuori asessori työntyi pelästyneenä taaksepäin tuolillaan.

Diederich, jonka olotila kävi yhä paremmaksi, oli todennäköisesti ainoa, joka vielä seurasi puheenjohtajan ja tutkintotuomarin välistä keskustelua. Tämä Fritzsche! Kenellekään ei asia alun pitäen voinut olla hyvällä syyllä kiusallisempi, ei edes Diederichille. Eikö hän ollut vaikuttanut Diederichiin todistajana tavalla, joka melkein soti hänen velvollisuuttaan vastaan? Ja Diederichin pöytäkirjaan pantu todistus oli sittenkin kovin raskauttava, ja Fritzschen oma todistus vallan kokonaan. Hän ei ollut esiintynyt vähemmän mistään välittämättä kuin Jadassohnkaan. Hänen läheiset ja erikoiset suhteensa Lauerin perheeseen eivät olleet voineet mitenkään vieroittaa häntä tehtävästään, vallan suojaamisesta. Mikään inhimillinen ei voinut sotia valtaa vastaan. Mikä opetus Diederichille… Myöskin Wolfgang Buck havaitsi sen, omalla tavallaan. Alhaaltapäin hän tarkasteli Fritzscheä sellaisella ilmeellä, kuin olisi ollut oksentamaisillaan.

Kun tutkintotuomari väkinäisiltä näyttävin käännähdyksin suuntasi kulkunsa ovea kohden, niin salissa kuiskailtiin äänekkäämmin. Pormestarin anoppi sanoi, viitaten lornetillaan syytetyn rouvaa kohden: "Siivoa väkeä!" Häntä ei vastustettu. Yleisö oli alkanut jättää Lauerit kohtalonsa varaan. Guste Daimchen puri huultaan, Käthchen Zillich loi kulmainsa alta nopean silmäyksen Diederichiin. Tohtori Scheffelweis kumartui Buckin perheen päämiehen puoleen, puristi hänen kättään ja sanoi suloisesti: "Rakas ystävä ja hyväntekijä, minä toivon, että kaikki käy vielä hyvin."

Puheenjohtaja huusi oikeudenpalvelijalle: "Kutsukaapas todistaja Cohn esille!" Vastaajan hyväksi todistavien vierasmiesten vuoro oli esiintyä! Puheenjohtaja nuuski ilmaa. "Mutta täälläpäs on paha löyhkä", hän huomautti. "Krecke, avatkaapas joku ikkuna siellä takana!" Ja hän tarkasti katseellaan keskinkertaista yleisöä, joka tuolla ylhäällä istui yhteen sulloutuneena. Alemmilla penkeillä oli sitävastoin tilaa, ja eniten sitä oli hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin ympärillä, hänen hikeentyneessä jahtitakissaan… Avattu ikkuna, minkä kautta virtasi sisään jäätävää ilmaa, aiheutti nurinaa vieraiden sanomalehtimiesten keskuudessa, jotka istuivat tuolla takana mitä suurimmassa ahtaudessa. Mutta Sprezius ojensi vain nokkaansa heitä kohden, ja he vetäytyivät takinkaulustensa sisään.

Jadassohn istui voitonvarmana vastapäätä todistajaa. Sprezius antoi hänen hetken aikaa puhua, silloin Jadassohn yskäsi, hänellä oli eräs asiapaperi kädessä. "Todistaja Cohn", hän aloitti, "Te olette ollut samannimisen tavaratalon omistajana vuodesta 1889 lähtien?" Ja heti sen jälkeen: "Myönnättekö, että juuri siihen aikaan eräs Teidän hankkijoistanne, joku Lehmann, päätti päivänsä ampumalla itsensä Teidän huoneustossanne?" Ja pirullisella tyydytyksellä hän katsahti Cohniin, sillä hänen sanojensa vaikutus oli ääretön. Cohn alkoi väännellä itseään ja huohottaa. "Tuo vanha panettelu!" kähisi hän. "Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan minun vuokseni! Hän oli onnettomassa avioliitossa! Tuolla jutulla ovat ihmiset minut jo kerran repineet, ja nyt tuo mies alkaa uudestaan!" Myöskin puolustaja pani vastalauseensa. Sprezius huomautti Cohnille, että herra yleinensyyttäjä ei ollut mikään "mies" ja että panettelusanan käyttämisestä häntä, Cohnia, tultiin sakottamaan viidelläkymmenellä markalla järjestysrikkomuksesta. Sillä oli Cohnista suoriuduttu. Herra Buckin veli kutsuttiin kuulusteltavaksi. Häneltä Jadassohn kysyi suoraa päätä: "Todistaja Buck, Teillä on tunnetusti huonosti tuottava liike, millä Te elätte?" Tässä syntyi sellainen nurina, että Sprezius tarttui nopeasti asiaan: "Herra yleinensyyttäjä, kuuluuko tämä tosiaankin asiaan?" Mutta Jadassohn pystyi mihin vain. "Herra puheenjohtaja, syyttäjäviranomaisilla on syytä saada todistetuksi, että todistaja on taloudellisesti riippuvainen sukulaisistaan, semminkin langostaan, syytetystä. Todistajan luotettavuus on sen mukaan mitattavissa." Pitkä, siro herra Buck seisoi siinä allapäin. "Se riittää", sanoi Jadassohn; ja Sprezius päästi tämän todistajan menemään. Hänen viisi tytärtään lyyhistyi kokoon penkillään joukon katseiden alaisena, kuten lammaslauma rajuilmalla. Ylempien tuolirivien keskinkertainen yleisö nauroi vihamielisesti. Sprezius pyysi hyväntahtoisesti yleisöä asettumaan ja, antoi kutsua todistaja Heuteufelin esille.

Kun nyt Heuteufel kohotti kätensä vannoakseen, niin Jadassohn paiskasi omansa sitä vastaan dramaattisella liikkeellä.

"Minä tahtoisin ensin kysyä todistajalta, myöntääkö hän noita lausuntoja, jotka sisälsivät majesteettirikoksen, hyväksymisellään suosineensa tai vielä vahvistaneensa niitä." Heuteufel vastasi: "Sitä minä en ollenkaan myönnä", — minkä johdosta Jadassohn asetti hänen todistuksen esikuulustelun alaiseksi. Korotetulla äänellä: "Minä vaadin oikeudenpäätöstä siitä, että tämän todistajan vannottaminen on jätettävä, koska häntä on epäiltävä osalliseksi rikokseen." Vielä terävämmin: "Todistajan mielialaa on pidettävä oikeudelle tunnettuna. Todistaja kuuluu niihin, joita Hänen Majesteettinsa keisari syystä nimittää isänmaattomiksi ihmisiksi. Sitä paitsi hän käy säännöllisesti kokouksissa, joita hän nimittää vapaiden ihmisten sunnuntaijutuiksi, ja levittää törkeintä ateismia, mikä ilman muuta määrää hänen suhtautumisensa kristilliseen monarkkiin nähden." Ja Jadassohnin korvat hehkuivat tulta, aivankuin olisivat ilmaisseet kokonaisen uskontunnustuksen. Wolfgang Buck nousi, hymyili skeptillisesti ja huomautti, että herra yleisensyyttäjän uskonnolliset vakaumukset näyttivät ilmeisesti olevan munkkimaisen ankaria ja että hän ei voinut pitää muita kuin kristittyjä todistajia uskottavina. Mutta oikeus oli oleva toista mieltä ja hylkäävä yleisensyyttäjän ehdotuksen. Silloin Jadassohn hyökkäsi ylös ja vaati persoonansa pilkkaamisesta puolustajaa sakotettavaksi järjestysrikkomuksesta sadalla markalla! Oikeus vetäytyi neuvottelemaan. Heti puhkesi salissa kiihkeä mielipiteiden vaihto. Tohtori Heuteufel työnsi kätensä housuntaskuihin ja mittasi pitkillä silmäyksillä Jadassohnia, joka, kun oli vailla oikeuden suojaa, joutui pelon valtaan ja vetäytyi seinää vastaan. Diederich tuli silloin hänen avukseen, sillä hänellä oli tehtävänä tärkeä ilmoitus hiljaa herra yleisellesyyttäjälle… Jo palasivat tuomaritkin. Todistaja Heuteufel määrättiin ensiksi vannotettavaksi. Puolustajaa sakotettiin herra yleisensyyttäjän persoonan pilkkaamisesta järjestysrikkomuksesta kahdeksallakymmenellä markalla.

Heuteufelin jatkuvassa kuulustelussa puolustaja puuttui puheeseen. Hän halusi saada kuulla, miten tämä syytetyn läheisenä tuttavana arvosteli hänen perhe-elämäänsä. Heuteufel liikahti, läpi salin kävi kohina: oli ymmärretty. Mutta salliko Sprezius tätä kysymystä? Hän oli jo avannut suunsa kieltääkseen sen, mutta ymmärsi ajoissa, ett'ei voinut riistää yleisöltä sensatsioonia — minkä jälkeen Heuteufel ylisti Lauerin kotona vallitsevia mallikelpoisia olosuhteita. Jadassohn ahmi todistajan sanat kärsimättömyydestä vapisten. Lopulta sai hän esitetyksi kysymyksensä sanomaton riemu äänessään. "Tahtooko todistaja mainita, mitä laatua ne naiset ovat, joiden tuttavuudesta hän persoonallisesti ammentaa tietonsa perhe elämästä, ja seurusteleeko hän eräässä tietyssä talossa, mitä kansa nimittää Pikku-Berliniksi?" Ja vielä puhuessaan hän sai varman vakuutuksen siitä, että yleisön joukossa olevat naiset ja heidän tavallaan tuomarit saivat syvästi loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. Syytetyn päätodistaja oli tehty mitättömäksi! Heuteufel koetti vielä vastata: "Herra yleinensyyttäjä on sen tietävä. Mehän olemme kohdanneet siellä toisemme." Mutta tämä vaikutti vain sen, että Sprezius saattoi sakottaa häntä järjestysrikkomuksesta viidelläkymmenellä markalla. "Todistajan on jäätävä istuntosaliin", päätti puheenjohtaja lopulta. "Oikeus tarvitsee häntä vielä asianhaarain lisäselvittelyyn." Heuteufel lausui: "Minä puolestani olen jo saanut selvän asiainkäsittelystä täällä ja pitäisin parempana jättää tämän huoneuston." Viisikymmentä markkaa muuttui heti sadaksi.

Wolfgang Buck katsahti levottomasti ympärilleen. Hänen huulensa näyttivät maistavan salissa vallitsevan mielialan, ne vääntyivät, aivan kuin tuo mieliala olisi ilmennyt siinä hajussa, joka ikkunan suljettua oli jälleen asettunut saliin. Buck näki sen myötätunnon, joka oli häntä seurannut tähän asti, hälvenneen ja hajaantuneen ja huomasi taisteluvälineensä hukkaankäytetyiksi; eikä nälän venyttämien kasvojen haukottelu ja kelloa kurkistelevien tuomarien kärsimättömyys luvannut hänelle mitään hyvää. Hän nousi ylös, oli pelastettava, mitä pelastettavissa oli! Ja hän teki äänensä pontevaksi vaatiakseen kutsuttavaksi lisätodistajia iltapäiväistuntoon. "Koska kerta herra yleinensyyttäjä on ottanut järjestelmällisesti epäilläkseen meidän todistajiemme luotettavuutta, niin me olemme valmiit Netzigin ensimäisten miesten todistusten avulla osoittamaan, että syytetyllä on hyvä maine. Niin huomattava mies kuin herra pormestari, tohtori Scheffelweis on todistava oikeudelle syytetyn ansiot kansalaisena. Hallintoneuvoston presidentti herra von Wulckow ei voi olla vahvistamatta hänen valtiolle ystävällistä ja keisarille uskollista mielialaansa."

"No — noo", sanoi kumajava basso hänen takanaan. Buck jännitti ääntään.

"Mutta syytetyn yhteiskunnalliset hyveet tulevat kaikki hänen työmiehensä takaamaan."

Ja Buck istuutui kuultavasti köhien. Jadassohn huomautti kylmästi: "Herra puolustaja vaatii kansanäänestystä." Tuomarit keskustelivat keskenään kuiskaten, ja Sprezius julisti, että oikeus myöntyi vain siihen puolustajan esitykseen, mikä koski pormestarin, tohtori Scheffelweisin kuulustelemista. Koska pormestari oli salissa, niin hänet kutsuttiin heti esille.

Hän raivasi itselleen tien. Rouva ja anoppi pitelivät häntä lujasti ja esittivät hänelle kiireesti vaatimuksia, joiden täytyi olla ristiriitaisia, sillä pormestari saapui oikeuspöydän luo silminnähtävästi hämmentyneenä. Millaista mielialaa syytetty osoitti julkisessa elämässä? Tohtori Scheffelweis tiesi kertoa siitä hyvää. Niinpä oli syytetty kaupungin virastoissa kannattanut kuuluisan pappilan korjausta, pappilan, missä säilytettiin niitä karvoja, jotka tohtori Martti Luther oli tunnetusti kiskonut pirun hännästä. Tosin hän oli myöskin tukenut "Vapaan seurakunnan" salinrakennusta ja siten kieltämättä herättänyt paljon pahennusta. Liike-elämässä sitten syytetty nautti yleistä kunnioitusta; niitä yhteiskunnallisia uudistuksia, jotka hän oli pannut toimeen tehtaassaan, ihailtiin suuresti — joskin kyllä toiselta puolen väitettiin, että ne kohottivat työläisten vaatimukset suunnattomiksi ja sitten olivat kenties omiaan edistämään kumousta. "Pitäisikö herra todistaja mahdollisena", kysyi puolustaja, "että syytetty olisi saattanut tehdä tuon hänen tekemäkseen väitetyn rikoksen?" — "Toiselta puolen", vastasi Scheffelweis, "varmastikaan en pidä —." "Mutta toiselta puolen?" kysyi yleinensyyttäjä. Todistaja vastasi: "Toiselta puolen varmastikin pidän."

Tämän vastauksen jälkeen sai pormestari vetäytyä takaisin paikalleen; hänen molemmat naisensa ottivat hänet vastaan yhtä tyytymättöminä kumpikin; ja puheenjohtaja valmistautui keskeyttämään istunnon, mutta Jadassohn yskäsi. Hän vaati uudestaan kuultavaksi todistaja tohtori Hesslingiä, joka tahtoi täydentää todistustaan. Sprezius räpytti pahantuulisesti silmiään, yleisö, joka jo oli lähtövalmiina, murisi äänekkäästi; — mutta Diederich oli jo astunut esiin varmoin askelin ja alkanut puhua kirkkaalla äänellä. Kypsemmän harkinnan jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että saattoi valmistavassa kuulustelussa antamansa todistuksen vakuuttaa täysin oikeaksi; ja hän toisti sen, mutta kiristetyssä ja laajemmassa muodossa. Hän alkoi tuon työmiehen ampumisesta ja esitti uudestaan herrojen Lauerin ja Heuteufelin arvostelevat huomautukset. Kuulijat, jotka olivat unhoittaneet poislähdön, seurasivat mielialain välistä taistelua verentahrimaa Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin aina Ratskelleriin asti, näkivät siellä vihollisrivien järjestyvän ratkaisevaan otteluun, Diederichin ryntäävän esiin, miekkaa heiluttaen, gootilaisen kattokruunun alle ja vaativan syytettyä taisteluun elämästä ja kuolemasta.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta, vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin, niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa, meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta…" Diederich jatkoi sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään. Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä, Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä, jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus! Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme", huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän persoonan…"

Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.

Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa, jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" — hän salamoi Laueria kohden — "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"

Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet, täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään: syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin, Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan, katsoi surullisesti hänen jälkeensä.

Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan. Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen. Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen kulkea ohitse.

Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen, hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin, Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala. Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli vallannut oikeussalin.

Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän, kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.

Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina, sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!" Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" — ja hän nyökäytti lasiinsa — "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä, mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi! Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!

Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään. Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!" ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva, istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon… Oikeusto oli astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron herra yleisellesyyttäjälle.

Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi! Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."

Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla —. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä, eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä, toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.

Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta todistaja Hesslingille, — jota hän piti erään paljon korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä miehekkääksi ja vahvaksi.

"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."

Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja, minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet! Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian tila muuttui."

Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä kansallismielisen miehen halveksittavaksi — ja kenen hän antoi sen tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!… Hänessä alkoi kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä Diederichille oli ominaista!

"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys, luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu, puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää, paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti…" toisti Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana. Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät, panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys. Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä, mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista silmiinpistävistä tytöistä.

"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan, ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset. Minä tahdon nimittää keisaria — eikä herra puheenjohtaja tule minua siinä keskeyttämään — suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa… Juuri siksi ei pitäisi olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida, häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita porvarillista todellisuuttaan…"

Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas, kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.

"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen pilkan johdosta.

"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan, jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin todistaja Hesslingin kautta… Ja taiteellisen tason mukana, herrat tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."

Buck oli tehnyt äänensä ankaraksi. Ensi kertaa hän kohotti sen aina paatokseen asti.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en rajoitu tuohon mekanistiseen oppiin, joka niinsanotulle kumouspuolueelle on niin kallis. Suuren miehen esimerkki tuottaa enemmän muutosta maailmaan kuin kaikki talouslait. Ja voi, jos tämä esimerkki ymmärretään väärin! Silloin voi sattua, että koko maahan leviää uusi tyyppi, joka ei ymmärrä ankaruudessa ja alistumisessa surullista siirtokautta, josta johdutaan inhimillisimpiin olosuhteisiin, vaan itse elämän tarkoituksen. Luonnoltaan heikkona ja rauhallisena se pyrkii näyttämään rautaiselta, koska Bismarck on sen mielikuvituksessa. Ja oikeudettomalla vetoamisella johonkin vielä korkeampaan se muuttuu meluavaksi ja paheelliseksi. Ei mitään epäilyä: hänen turhamaisuutensa voitoilla tulee olemaan seurauksensa liike-elämässä. Ensiksi hänen mielialansa aiheuttama komedia vie majesteettirikoksentekijän linnaan. Myöhemmin katsotaan, mitä siitä voidaan ansaita. Herrat tuomarit!"

Buck levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vaippaansa koko maailman, hänellä oli johtajan ilme kasvoillaan. Ja hän veti esiin kaiken, mitä hänellä oli.

"Te olette itsevaltiaita; ja Teidän itsevaltiutenne on ensimäinen ja vahvin. Teidän käsissänne on yksityisen kohtalo. Te voitte laskea hänet elämään, tai tappaa hänet siveellisesti — mitä mikään ruhtinas ei voi tehdä. Mutta niiden yksilöiden laatu, jotka Te joko hyväksytte tai hylkäätte, muodostaa suvun. Ja niin on tulevaisuus Teidän vallassanne. Te olette rajattomassa määrässä vastuunalaisia siitä, täyttääkö vastaisuudessa syytetyn kaltaiset miehet vankilat ja tuleeko todistaja Hesslingin kaltaiset olennot olemaan vallitsevana osana kansaa. Valitkaa jompikumpi näistä kahdesta! Valitkaa joko kiipeäminen tai rohkea työ, komedia tai todellisuus! Valitkaa joko sellainen, joka eteenpäin päästäkseen vaatii uhreja, tai sellainen, joka uhrautuu, jotta ihmiset voisivat paremmin elää! Syytetty on tehnyt sellaista, mihin vain harvat ovat pystyneet: hän on luopunut herruudestaan, on myöntänyt alaisilleen samat oikeudet, on tuottanut heille mielihyvää ja toivon riemua. Ja voisiko kukaan, joka lähimmäisessään niin kovin kunnioittaa omaa itseään, käyttää halveksivaa kieltä keisarin persoonasta?"

Kuulijat hengittivät. Uusin tuntein katseltiin syytettyä, joka nojasi otsaansa käsiinsä, hänen rouvaansa, joka jäykkänä katseli eteensä. Useat nyyhkyttivät. Vieläpä puheenjohtajalla oli nolostunut ilme kasvoillaan. Hän ei räpytellyt enää silmiään, vaan katseli pyörein silmin, aivan kuin Buck olisi hänet vanginnut. Vanha Kühlemann nyökäytti päätään kunnioittavasti, ja Jadassohnissa nähtiin vastentahtoista nytkähtelyä.

Mutta Buck käytti väärin menestystään, hän viehättyi liiaksi.
"Kansalaisten herääminen!" hän huusi, "Oikea kansallinen mieliala!
Lauerin kaltaisen miehen hiljainen työ tekee enemmän sen hyväksi kuin
sata raikuvaa kruunatunkin taiteilijan monoloogia!"

Heti räpytteli Sprezius jälleen silmiään, ja hänestä nähtiin, että taas oivalsi asiain oikean laidan ja lupasi olla menemättä toista kertaa ansaan. Jadassohn hymyili itsekseen; ja salissa tunsivat useimmat, että puolustaja oli pilannut asiansa. Yleisen levottomuuden vallitessa puheenjohtaja antoi hänen lopettaa syytettyä ylistävän puheensa.

Kun Buck sitten istuutui, niin näyttelijät tahtoivat taputtaa käsiään; mutta Sprezius ei puuttunut asiaan, vaan loi vain ikävystyneen katseen eteensä ja kysyi, tahtoiko herra yleinensyyttäjä vielä jotakin sanoa. Jadassohn antoi kieltävän, halveksivan vastauksen, ja oikeusto vetäytyi nopeasti pois. "Tuomio tullaan pian keksimään", sanoi Diederich olkapäitään kohauttaen, vaikka hänen mielensä olikin vielä raskas Buckin puheen johdosta. "Jumalankiitos!" sanoi pormestarin anoppi. "Ei voisi uskoa, että nuo ihmiset vielä viisi minuuttia sitten olivat voiton puolella." Hän viittasi Laueriin, joka pyyhki kasvojaan, ja Buckiin, jota näyttelijät todella onnittelivat.

Tuomarit palasivat jo, ja Sprezius julisti tuomion: kuusi kuukautta vankeutta — mikä kaikista tuntui luonnollisimmalta ratkaisulta. Edelleen syytetty selitettiin menettäneeksi kaikki julkiset toimensa.

Puheenjohtaja perusteli tuomiota sillä, että loukkaavaa tarkoitusta ei kaivattu rikoksen tekemiseen. Siihen ei myöskään vaikuttanut kysymys, oliko syytettyä provoseerattu vai ei. Päinvastoin: että hän oli uskaltanut puhua sillä lailla kansallismielisten miesten kuullen, oli raskauttava asian haara. Syytetyn väite, että hän ei ollut maininnut keisarin nimeä, ei oikeuden mielestä merkinnyt mitään. "Niissä, jotka puheen kuulivat, täytyi syntyä ajatus — kun nimittäin otetaan huomioon puolueryhmitys ja syytetyn antimonarkistinen suunta — että hänen lausuntonsa tarkoitti keisaria. Kun syytetty hokee sitä, että oli varonut tekemästä majesteettirikosta, niin ei hän sillä ollut tahtonut välttää majesteettirikosta, vaan ainoastaan sen rikosoikeudelliset seuraukset."

Tämä oli kaikista selvä, se ymmärrettiin Lauerin kannalta luonnolliseksi, mutta petolliseksi menettelyksi. Tuomittu vangittiin heti; kun yleisö oli vielä tässäkin ollut mukana, niin se hajaantui tehden huomautuksia, jotka eivät olleet Lauerille suosiollisia. No nyt oli Lauer mennyttä miestä, sillä mitä piti tulla hänen liikkeestään niinä kuutena kuukautena, jotka hän sai istua! Tuomion johdosta hän ei ollut enää valtuusmieskään. Hän ei voinut vastaisuudessa hyödyttää eikä vahingoittaa ketään! Se sopikin parhaiksi niin ylvästelevälle Buckien väelle! Yleisö kääntyi ympäri nähdäkseen pahantekijän rouvan; mutta hän oli kadonnut. "Ei edes kättä antanut miehelleen! Siivoja suhteita!"

* * * * *

Mutta seuraavina päivinä sattui asioita, jotka antoivat aihetta vielä karvaampiin arvosteluihin. Judith Lauer oli heti pannut matkalaukkunsa kuntoon ja matkustanut etelään. Etelään! — sillä välin kun hänen miehensä istui tyrmässä, vahdit ristikkoikkunan takana. Ja — silmiinpistävä yhteensattuma!

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche otti äkkiä virkalomaa. Hänen Genuasta lähettämänsä kortti tuli Heuteufelille, joka näytteli sitä muille: todennäköisesti siksi, että hänen oma käyttäytymisensä olisi joutunut unhoituksiin. Tuskin oli enää tarpeellista udella mitään Lauerin palvelijoilta tai köyhiltä hyljätyiltä lapsilta: asiasta oltiin selvillä! Häväistys oli niin suuri, että "Netziger Zeitung" puuttui asiaan ja kirjoitti kymmenelle tuhannelle, varoittaen näitä hillittömyydellään edistämästä kumouksellisia pyrkimyksiä. Eräässä toisessa artikkelissa Nothgroschen esitti, että oli väärin kehua Lauerin liikkeessä toimeenpantuja uudistuksia. Sillä mitä hyötyivät työmiehet tuosta voitonjaosta? Keskimäärin, Lauerin oman ilmoituksen mukaan, ei kahdeksaakaankymmentä markkaa vuodessa. Tämä voitiin jakaa heille joululahjainkin muodossa! Mutta silloin ei kylläkään tapahtunut mitään mielenosoitusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan! Silloin ei myöskään herra tehtailijan oikeuden toteama antimonarkistinen mieliala voittanut mitään! Ja jos herra Lauer oli ajatellut saavansa työmiestensä kiitoksen, niin nyt hän saattoi saada paremman tiedon asiasta: edellyttämällä, lisäsi tähän Nothgroschen, että hän linnassa ollessaan sai lukea sosialidemokraattista lehteä. Sillä tämä syytti häntä siitä, että oli kevytmielisellä majesteettirikoksellaan tuottanut useille sadoille työläisperheille vahinkoa.

"Netziger Zeitung" otti huomioonsa muuttuneen asiaintilan vielä toisella, hyvin merkittävällä tavalla. Sen taloudenhoitaja Tietz kääntyi Hesslingin liikkeen puoleen tilatakseen siltä osan tarvitsemastaan paperista. Painos oli kohonnut, niin hän ilmoitti, ja Gausenfeldillä sillä kertaa liiaksi työtä. Diederich sanot heti itselleen, että kaiken tämän takana oli itse vanha Klüsing. Hän oli lehden osakkaita, eikä mitään siinä tapahtunut ilman häntä. Kun tämä mies päästi jotakin käsistään, niin tapahtui se siksi, että pelkäsi menettävänsä vielä enemmän. Nuo maaseutulehdet! Hallituksen hankinnat! Pelko Wulckowin vuoksi, sitä se oli. Että Diederich todistuksellaan oli vetänyt presidentin huomion puoleensa, tuo vanhus oli pakostakin saanut kuulla — vaikka hän ei enää juuri käynytkään kaupungissa. Tuo vanha paperilukki tuolla takana verkossaan, joka ulottui yli koko maakunnan ja vielä kauemmaksikin, vainusi vaaran ja kävi levottomaksi. "Hän tahtoisi syödä minut tieltään Netziger Zeitungin mukana! Mutta niin helpolla me emme vain hellitä. Tänä vakavana aikana! Onkohan hänellä aavistustakaan minun suurpiirteisyydestäni? Kun Wulckow on vain ensin minun puolellani: — minä perin hänet yksinkertaisesti!" sanoi Diederich ääneen ja löi samalla pöydän kanteen, niin että Sötbier pelästyi. "Välttäkää kiihtymystä!" ivasi Diederich. "Teidän iällänne, Sötbier! Minä myönnän, että aikaisemmin Te olette tehnyt paljon hyvää liikkeelle. Mutta tuo holländerin juttu oli huono; silloin Te hävititte minun rohkeuteni, ja nyt minä tarvitsisin tuota konetta 'Netziger Zeitungin' vuoksi. Teidän pitäisi vetäytyä — lepäämään, Te ette jaksa enää."

Niihin seurauksiin, joita tuolla oikeusjutulla oli, kuului myöskin eräs majuri Kunzen kirje. Tämä halusi poistaa erään valitettavan väärinkäsityksen ja ilmoitti, ett'ei ollut olemassa enää mitään, mikä olisi voinut estää ottamasta hyvinansioitunutta herra tohtoria sotilasyhdistyksen jäseneksi. Diederich olisi, riemunsa liikuttamana, heti kohta tahtonut puristaa tuon vanhan sotilaan kättä. Onneksi hän tiedusteli asiata ja sai kuulla, että tuon kirjeen lähettämiseen oli perimmäisenä syynä ollut itse herra von Wulckow. Hallintoneuvoston presidentti oli kunnioittanut käynnillään sotilasyhdistystä ja ihmetellyt sitä, ett'ei ollut tavannut siellä tohtori Hesslingiä. Silloin Diederich huomasi, millainen voima hän oli. Hän toimi sen mukaisesti. Hän vastasi majurin yksityiseen ilmoitukseen virallisella, yhdistykselle osoitetulla kirjeellä ja vaati sen johtokunnan kahden jäsenen, herrojen majuri Kunzen ja professori Kühnchenin mieskohtaista käyntiä luonaan. He tulivat myöskin; Diederich otti heidät vastaan konttorissaan, liiketuttavien käyntien välissä, jotka hän tahallaan oli järjestänyt täksi ajaksi, ja saneli heille adressin, jonka esittämisestä hän teki heidän kunniakkaan tarjouksensa hyväksymisen riippuvaksi. Siinä hän antoi vakuuttaa itselleen, että oli loistavalla pelottomuudella ja kaikkea panettelua uhmaten todistanut rehellisen saksalaisen ja keisarille uskollisen mielialansa, että hänen vaikutuksestaan oli onnistuttu antamaan Netzigin isänmaattomille aineksille kipeä isku ja että hän oli tuosta mitä suurimpia mieskohtaisia uhrauksia kysyvästä taistelusta suoriutunut entistä puhtaampana, ehompana saksalaisena.

Vastaanottojuhlassa Kunze luki tuon adressin, ja Diederich, kyyneliä silmissä, tunnusti itsensä arvottomaksi vastaanottamaan niin suurta kiitosta. Jos Netzigissä kansallinen asia edistyi, niin siitä oli lähinnä Jumalaa kiitettävä erästä korkeampaa, jonka yleviä ohjeita hän puolestaan iloisella tottelevaisuudella seurasi… Kaikki, Kunze ja Kühnchenkin, olivat liikutettuja. Siitä tuli suuri ilta. Diederich esitti maljan — ja hän piti puheen, missä hän kosketteli niitä vaikeuksia, joita uusi sotilaslaki kohtasi valtiopäivillä. "Vain meidän terävä miekkamme", huusi Diederich, "takaa meidän asemamme maailmassa, ja sen terävänäpitäminen on Hänen Majesteettinsa keisarin kutsumus! Kun keisari kutsuu, niin se lentää ulos huotrasta! Varokoot valtiopäivämiehet, jotka mukisevat vastaan, ett'ei se vain satu heihin ensiksi! Hänen Majesteettinsa kanssa ei ole leikiteltävä, sen minä vain voin sanoa Teille." Diederich salamoi, ja hän nyökkäsi raskaasti heiluen, ikäänkuin olisi tiennyt paljon. Samassa hän sai päähänpiston. "Äskettäin, Brandenburgin maapäivillä, teki keisari tämän valtiopäiville selväksi. Hän sanoi: 'Jos nuo miehet eivät myönnä minulle minun sotamiehiäni, niin minä tyhjennän koko hökkelin!'" — Tämä sana herätti innostusta; ja kun Diederich oli kilistänyt kaikkien kanssa, niin hän ei olisi enää osannut sanoa, oliko hän tuon keksinyt itse, vai oliko se sittenkin lähtenyt keisarin suusta. Vallanväristys virtasi häneen tuosta sanasta, aivan kuin se olisi ollut väärentämätön… Seuraavana päivänä se oli painettuna "Netziger Zeitungissa" ja vielä samana iltana "Lokal-Anzeigerissa". Väärämieliset lehdet vaativat peruutusta, mutta sitä ei kuulunut.