I.

Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinä tuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulosti korvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirta vyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivat yhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassa sumumeressä.

Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarat tihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaat käsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonka kattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisista ikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujen hillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni ja täysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukon mukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten ja hajaantui puistikon teille.

Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensa olivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunut piirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanut lupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut ja kuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensä oli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelematta hän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänen sydämessään oli vallinnut hiljainen rauha.

Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä järkeä tyydyttävämpien tieltä. — —

Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hän kirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuon voimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollut sointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpään bassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa, kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeasti valittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeen tunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua ja nostatti kylmänväreitä selkää karmimaan.

Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla. Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koetti syrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikka hän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihat kätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koetteli kuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat, niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoi olla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskin voittamaan. Sen ilmaisi hänelle äänen syvä sävy.

Mutta äkkiä hänen omat hajanaiset ajatuksensa pysähtyivät ja mielikuvat haihtuivat. Hän oli vain korvana, sittenkin kun sanat, jotka olivat hänen huomionsa herättäneet, olivat vaienneet. Ukkosen jyrinänä ne olivat vyöryneet papin avonaisilta huulilta ja kaikuna kajahtaneet takaisin kirkon seinämiltä.

"Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa ja sairaita parantakaat, spitalisia puhdistakaat, kuolleita herättäkäät. Lahjaksi te saitte, niin myös lahjaksi antakaat."

Hertan pää painui alas. Tuskallinen vavistus sai vallan hänessä. Koskisivatko nuo sanat häntäkin, olisivatko ne hänellekin aiotut? Pitäisikö hänenkin mennä ja opettaa ja parantaa — vaan ketä? Eikö hänellä olisikaan oikeutta elää vain omaa itseänsä varten, omien pienten harrastustensa puolesta? Olisiko tässä vastaus siihen kaihoon, jota hän sydämessään oli salannut, siihen sisälliseen ääneen, jota hän ei ollut saanut vaikenemaan?

Vaan tätäkö hän olisi kaihonnut? Eikö se ollut jotain valoisampaa, kirkkaampaa, jotain joka käsin kosketellessa oli vaaransa murtua ja hajota tyhjiin? Jotain niin vienoa ja sanoin selittämätöntä… Ei niin raskasta ja painostavaa kuin nuo papin sanat.

Ja kuitenkaan hän ei saanut ajatuksiaan irti niistä. Ne avasivat äkkiä kuin uuden maailman hänen eteensä, maailman kaukana, kaukana hänen silmänkannattamastaan. Mutta mitä kauemmin hän sinne silmäsi, sitä kirkkaammaksi ja lämmittävämmäksi se muuttui ja sitä lähemmäksi se läheni.

Kuin unessa hän oli seurannut toisia ulos kirkosta ja sivuilleen vilkaisematta hän astui kotiansa kohti. Hienona vihmana sumu laskeutui maahan ja kostutti hänen vaatteitansa ja kasvojansa. Mutta hän ei huomannut sitä. Epämääräisenä hänen korvaansa tunkeutui melu vilkasliikkeisiltä kaduilta, se kuulosti niin kaukaiselta ja vieraalta. Hän kiirehdytti askeleitansa. Puolijuoksussa hän astui portaita ylös ja riensi huoneesensa. Hän laski virsikirjan peilipöydälle ja vetäisi hansikkaat käsistään. Peilistä kuva katsahti häneen, tuskallinen piirre väreili suun ympärillä, syvä ryppy oli laskeutunut silmien väliin ja katse oli himmeä ja epävarma.

Hertta heittäytyi nojatuoliin. Kylmän väristys kävi hänen ruumiissansa. Kosteus oli tarttunut hänen hameensa liepeihin ja tukkaansa. Hän raotti kyökkiin johtavaa ovea ja pyysi tulta uuniin.

— Täällä on niin kylmä, Anna.

Kyökistä kuului kopinaa ja nuori tyttö astui sisään kantaen halkoja sylissään.

— Vai on neiti jo kotona. Kapteeni käski sanoa, että hän tulee illaksi kotiin.

Tyttö oli polvillaan uunin edessä.

— Sanoi tuovansa vieraita tullessansa.

Tyttö katsoi olkansa yli ja iski silmää Hertalle.

Hertta oli ääneti.

— Miksi neiti on niin surullisen näköinen? Ei edes kysy keitä tulee.

Hertta ei vastannut mitään.

— Kyllä neidin pitäisi mennä naimisiin, kun on niin nuori ja korea.
Tyttö nousi lattialta ja lähenteli Herttaa tuttavallisesti. —
Kerronkos, mitä herra Väisänen sanoi? Niin, niin, hän se tänne lupasi
illalla tulla uudestaan, kun kapteenin kanssa ulos läksi.

Hertta katsahti tyttöön.

— Tahtoisitko sinä mennä naimisiin, Anna?

— Tahtoisin kyllä, kun olisi poika, jota oikein rakastaisin.

— Sinäpä sen sanoit, Anna.

— Kyllä se rakkaus tulee, neiti, ennenkuin arvaakaan. Ja hätäkös teillä, kun on kosijoita vaikka joka sormelle. Toista se on tällaisen kuin minun — —

Hertta laski kätensä tytön olkapäälle ja hymyili. — —

Tuli räiskien loimuili uunissa. Hertta nosti matalan jakkaran uunin eteen, kävi istumaan ja nojasi päänsä käsien varaan. Hänen ajatuksensa harhailivat hillittömästi sinne tänne, ja kaivautuivat kauaksi menneihin aikoihin.

Varhaisimmasta lapsuudestansa hän muisti illan, jolloin hänet oli kannettu suureen, kylmään vuoteesen. Vieraat kasvot olivat kumartuneet hänen ylitsensä ja hyväilleet hänen poskeansa. Joku oli käärinyt peiton lujemmin hänen ympärillensä ja jättänyt hänet yksin pimeään huoneesen. Hän oli huutanut äitiä, nimittänyt häntä hellimmillä lempinimillänsä, pyytänyt ja rukoillut, häntä tulemaan, mutta ovi ei auennut, eikä kukaan hänen luoksensa kiiruhtanut. Hän ei uskaltanut nousta vuoteestaan, oven suussa hän oli näkevinään valkoisen peikon, joka tavoitteli häntä laihoilla käsivarsillaan. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui jotain outoa ja kummaa, — hän oli nähnyt äidin liikkumatta makaavan aivan uudessa kapeassa vuoteessa, hän oli nukkunut niin raskaasti, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli nimeltä huudettu ja hän muisti jonkun sanoneen että äiti oli kuollut.

Mitä se merkitsi, sitä hän ei voinut ymmärtää, mutta varmaan äiti oli lähtenyt jonnekin hyvin kauaksi, koska hän antoi Hertan maata yksin, ilman iltasiunausta ja ilman suudelmaa. Peloissaan Hertta oli painanut kasvonsa tyynyyn ja vihdoin nukahtanut nyyhkytyksiinsä.

Seurasi sitten aika, joka oli harmaatakin harmaampi. Ei pienintäkään vaihtelua tuossa pitkässä loppumattomassa päivien jonossa. Matka kouluun ja koulusta kotiin, siinä kaikki, mikä hänen mieleensä oli painunut. Vanha täti, joka joskus kuulusteli häneltä läksyjä ja nuhteli häntä, jos hän maitolasin kaatoi puhtaalle pöytäliinalle. Ja isä, tuo ahavoitunut, suippopartainen mies, joka joskus palasi pitkiltä merimatkoiltansa kotiin tuoden mukanansa eriskummallisia esineitä kaukaisista, vieraista maista. Mutta selvimmin hänen mieleensä oli painunut pitkät, pimeät illat, jolloin hän unettomana makasi vuoteellansa ja lakkaamatta tuumiskeli, miksikä hän oli heitetty niin yksin maailmaan, ilman kotia, vanhempia ja sisaruksia.

Hän muisti sitten päivän eräänä keväänä. Kepein askelin hän oli astunut kotiin koulusta päästötodistus kädessänsä. Hän oli niin iloinen ja vapaa mielestänsä, hän näki elämän ensi kertaa hymyilevän edessänsä ja kaikki raskaat ajatukset olivat kadonneet. Isä oli palannut kotiin pitkältä matkaltansa ja aikoi nyt asettua kaupunkiin asumaan. Tuota aikaa oli Hertta kauan ikävöinyt, sillä oma koti oli väikkynyt hänen mielessänsä kuin ihana unelma. Yhä uudelleen hän oli mielessään luonut kuvan tuosta kodista, jossa hänelläkin isän huoneen vieressä olisi oma pieni soppensa. Hän asettelisi hienoja uutimia ikkunoihin ja kukkivia kasveja joka pöydälle, äidin kuvan ympärille hän kietoisi köynnöskasvin, joka ei koskaan saisi kuihtua ja kellastua. Ja kun kaikki olisi valmiina, hiipisi hän hiljaa isän huoneesen, käsipuolesta taluttaisi hänet äidin kuvan eteen ja kuuntelisi, mitä hän hänestä kertoisi.

Ja talvi-iltoina, kun isä syvässä nojatuolissansa istuisi takkavalkean ääressä, vetäisi hän matalan jakkaran hänen jalkojensa juureen. Hän uskoisi hänelle huolensa, ja isä lohduttaisi ja hyväilisi häntä. Ja he eläisivät pienessä kodissansa vain toinen toisellensa.

Mutta todellisuus ei ollut vastannut Hertan mielikuvia. Jo ensi hetkessä oli isä tuntunut hänestä vieraalta. Hänen olennossaan oli jotain karkeata, merikarhun tapaista, johon Hertta ei ollut edeltäpäin valmistunut. Hänen hyväilynsä ei lämmittänyt häntä, eivätkä hänen sanansa herättäneet vastakaikua hänen rinnassansa.

Vaistomaisesti hän oli myös tuntenut isän pettyneen hänen suhteensa. Hänessä ei ollut sitä hilpeyttä ja reippautta, jota isä varmaan olisi toivonut ja joka helpommin olisi lähentänyt heidät toisiinsa. Ja kahdeksan pitkää vuotta he olivat nyt yhdessä eläneet. Eläneet yhdessä, ja kuitenkin erillänsä.

Hertta huokasi syvään. Mitä nuo vuodet olivat hänelle antaneet? Nuo vuodet, jotka kuitenkin muodostivat hänen elämänsä parhaan nuoruudenajan. Hertta kohenteli tulta uunissa, puut olivat palaneet suuriksi kekäleiksi ja niitä liikutellessa loimuava liekki yltyi. Se kohosi terävänä tulikielenä luoden valoa ja lämpöä pimeään huoneesen, mutta samalla ahmien ja niellen kaikki ympärillänsä. Hän näki äkkiä omassa elämässäänkin tuollaisen liekin, joka hetkeksi oli valaissut ja lämmittänyt hänen sydänkammiotansa, mutta samalla myös polttanut ja tuhonnut hänessä kaikki. Hän oli rakastanut ja luullut myös olleensa rakastettu, mutta pettymys oli tullut liiankin pian. Ja jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys ja katkeruus, epäilys ihmisiä ja omaa itseäkin kohtaan.

Siitä saakka hän oli hapuillut kuin eksynyt, löytämättä oikeata tietä. Jossain kaukana hänelle häämöitti epäselvä päämäärä, jonka edestä elää ja työtä tehdä, mutta aina kun hän luuli askeleen sitä lähestyneensä, katosikin se uudelleen. Ja tuossa alituisessa hapuilemisessa hänen mielensä muuttui yhä raskaammaksi ja alakuloisemmaksi.

Hertta nousi ylös. Kova ääni kuului eteisestä hänen korviinsa ja äänekäs nauru. Se uudistui jälleen ja raskaita askeleita kajahteli viereisestä huoneesta. Hertta sulki huoneensa oven. Hän tahtoi olla yksin. Ei mistään hinnasta hän halunnut nyt vieraiden joukkoon. Hän otti kirjahyllyltänsä pienen kirjan, sen lehdet olivat kellastuneet, ja kannet kuluneet, ja hän selaili sitä, etsien ja etsien yhä kiihkeämmin. Vihdoin hän pysähtyi. Niin, tuossa se oli, Matheuksen evankeliumissa — — "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa" — —. Hieno lyijykynän merkki marginaalissa, — varmaan äitivainajan vetämä, — tässä siis ei ollutkaan pelkän sattuman oikkua, vaan korkeampaa johtoa ja tarkoitusta. Hertta painoi päänsä käteen. Hän oli kuulevinaan äidin äänen, sanat olivat vain niin epäselvät ja vieraat. Mutta johonkin hän Herttaa tahtoi, johonkin suureen, joka vaatisi uhrausta ja itsensä kieltämistä. Ovelta kuului koputus.

— Neiti, tee on nyt pöydässä.

Hertta siveli otsaa kädellänsä. Hetkeksi hän jäi seisomaan ja hänen katseensa oli synkkä ja surumielinen. Mutta äkkiä hänen silmissään välähti ja jotain kirkasta levisi hänen kasvoillensa. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Kun hän kääntyi mennäksensä, oli välke jo kadonnut ja kasvon piirteet saaneet entisen jäykkyytensä.

Viereisessä huoneessa seisoi kapteeni Ek vieraineen teepöydän ääressä.
Hertta ojensi kätensä herra Väisäselle.

— Mikä ilo nähdä teitä, neiti Ek, sanoi Väisänen mielistelevästi ja hänen silmänsä saivat omituisen kiillon. — Miksi te aina olette niin näkymätön? Jospa te tietäisitte minkä onnen teidän läsnäolonne minulle tuottaa — — —

— No, no, veli hopea, paina puuta, kuka noista naisista viisastuu.
Parasta on heittää rauhaan. Kapteeni nauroi kovaäänisesti.

Hertta istui ääneti ja katsoi eteensä. Hän tunsi Väisäsen katselevan häntä, hänen katseensa oli tungetteleva ja hänen imelä hymynsä vastenmielinen. Mutta tahtomattaankin hänen huomionsa kiintyi Väisäsen moitteettoman hienoon pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, jonka neula kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja hänen katseensa kohosi hänen vasta ajelluille poskillensa ja rasvatuille hiuksillensa, joista levisi hajuveden väkevä haju huoneesen.

— Kippis, veikkonen, sanoi kapteeni ja tarjosi vieraalleen ryypyn. — Häh, häh, hyvää se tekee. Kapteeni tyhjensi yhdellä siemauksella lasinsa ja siveli kädellään partaansa. Se oli harva ja harmaja. Hänen kasvojensa väri oli tumma, melkein kupariin vivahtava. Monivuotinen ahavoituminen ja meren suolainen karaisu ei ollut mannermaallakaan hävinnyt. Puhuessaan hän alituisesti kilotti silmillään, ikäänkuin aurinko olisi häntä häikäissyt.

— Kolmekymmentä vuotta sitten, alkoi kapteeni kertoa, — tuhat tulimaista, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, ja kuitenkin muistan sen kerran ikään kuin se olisi eilen ollut, — purjehdin Indian merellä. Hirmuinen myrsky nousi illan suussa ja — —

— Ja te hukuitte kaikki, lisäsi Väisänen iskien silmää Hertalle.

— Älä saakelissa — —

— Niinhän veli eilen illalla kertoi.

Hertta tunsi punan kohoavan poskillensa. Isän karkea puhetapa loukkasi häntä ja hänen meriseikkailunsa, joita hän niin mielellänsä kertoi jokaiselle, joka vain malttoi niitä kuunnella, ikävystyttivät häntä. Sillä hän oli jo kuullut ne monen monta kertaa.

Hetken aikaa kaikki kolme olivat vaiti.

— Oliko neiti vermisellissä viime lauvantaina? kysyi Väisänen saadakseen keskustelun aikaan.

Hertta katsoi kysyvästi häneen.

— En tiedä, en ole kuullut mistään sellaisesta.

— Sehän oli sääli, se olisi varmaan teitä suuresti intreseerannut. Jos olisin tiennyt, niin olisin kutsunut teidät sinne. Yleisö aivan kilvan tunkeili laulajattaremme muotokuvan ympärillä ja konserveerasi sen johdosta.

— Ah, te tarkoitatte taiteilijanäyttelyn avajaisia! sanoi Hertta pilkallisesti.

Väisänen tunsi jotain ilmassa. Olisiko hän taaskin erehtynyt noiden vieraskielisten sanojen suhteen, joiden käyttäminen oli milt'ei kunnia-asiaksi hänelle muuttunut. Hän kadehti kaikkia niitä, jotka saattoivat kevyesti puhallella niitä ilmaan kuin saippuapalloja. Tosin hän ei ollut saanut korkeampaa koulusivistystä, juoksupojasta hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja sittemmin konttoristiksi, mutta luontaista kykyä ja sukkeluutta häneltä ei puuttunut. Ja alotettuaan oman liikkeensä, välittämällä asioita, hankkimalla lainoja, ostamalla ja myömällä arvopapereita, hän oli saavuttanut jonkunlaisen varmuuden ja asemankin yhteiskunnassa. Hyvät raha-ajat olivat häntä suosineet ja täsmällisyydellään ja uutteruudellaan hän oli voittanut luottamusta.

Mutta hän olikin äärettömän arka arvostansa. Hän ei kärsinyt pienintäkään pilaa ja hän pelkäsi alituisesti että toisetkin huomaisivat entisen juoksupojan, joka tuon tuostakin pisti päänsä esiin hienon ulkokuoren alta.

Hertta huomasi hänen epävarmuutensa. Hänen kävi äkkiä häntä sääli. Ja ikäänkuin hyvitelläkseen häntä hän sanoi:

— Se on suurenmoinen tuo muotokuva. Niin häikäisevän kaunis ja henkevä — —

— Ja niin mainiosti blaseerattukin! Aivan ovea vastapäätä — —

Hertta painoi päänsä alas. Koko säälin tunne oli kuin poispuhallettu. Hän tunsi vain inhoa, koko hänen ympäristönsä kiusoitti häntä. Hän olisi tahtonut nousta ylös ja paeta huoneesensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja jäi äänettömänä paikoilleen.

Kapteenilta oli keskustelu jäänyt huomaamatta. Hän oli kokonaan kiintynyt lautaseensa ja pureskeli hartaasti lihapaloja. Äänettömyys sai hänet heräämään ajatuksistansa. Hän katsahti Väisäseen, puna oli noussut tälle korviin saakka ja hämillään hän kilisteli kahveliansa.

— Millä matkoilla veli viime viikolla oli? kysyi kapteeni, pyyhkien rasvaa viiksistänsä.

— Kävin metsäkauppoja hieromassa. Väisänen tunsi taas seisovansa vakavalla maapohjalla. — Metsän hinta on alenemassa; huono vuodentulo ennustaa kovaa talvea ja rahat ovat vähissä.

— Omissa asioissako sinä kävit?

— Sekä omissa että "Vesa" yhtiön asioissa. Tuolla idän puolella myövät aivan polkuhinnasta.

— Ja teillä olisi sydäntä ostaa polkuhinnasta, herra Väisänen? sanoi
Hertta ihmeissään.

— Asia kuin asia. Ostajia on vähän näinä huonoina aikoina. Ei kannata rahoja kiinnittää tavaraan, joka ehkä ei kaupaksi kävisi. Mutta kansan hyväksi sopii jotain uhratakin.

— Kyllä sinä ostaa osaat, myhäili kapteeni. — Taskumatti toisessa kädessä ja rahat toisessa. Kuka siihen ansaan ei tarttuisi.

— Älä joutavia. Pitäähän liikemiehenkin saada palkkansa. Ei puulla metsässä arvoa ole, hänen käsissäänhän se vasta arvoon nousee. Sitä paitsi kilvanhan nuo käyvät kaupittelemassa. Ja kun eivät osaa puitansa lukea, niin oma syynsä, jos kaupassa kadottavat.

Väisänen hieroi tyytyväisenä käsiään. Hertta katsoi halveksivasti häneen.

— Hyi teitä, kun iloitsette toisen vahingosta!

— Oma suu propsimus!

Hertta kävi yhä alakuloisemmaksi. Että saattoikin kerskailla uhrautuvansa kansan hyväksi vaikka kaikella toimella oli itsekäs tarkoitus. Olisipa kerrankin ollut näkemässä niitä, jotka todellakin kansan hyväksi työskentelivät.

Ja hän alkoi kertoa kansalaiskokouksesta, joka oli kutsuttu kokoon avun hankkimista varten hädänalaisille seuduille, ja kenraali Löfbergistä, joka oli asettunut homman etupäähän.

— Ei kenraali Löfberg tunne kansaa, sanoi Väisänen pilkallisesti.

— Hän on ainakin kansanmielinen, intti Hertta vastaan, — eikä etsi omaa etuansa.

— Onhan hän ottanut vävypojakseenkin kansan miehen, naureskeli Väisänen. — Kukapa olisi uskonut että Hammarin Antti kelpaisi kenraalin taloon.

Kapteeni Ek näytti olevan omissa ajatuksissansa. Hän katsahti rauhattomasti Väisäseen ja sanoi huolestuneella äänellä:

— Kato tulee tietenkin vaikuttamaan koko maan taloudelliseen tilaan.
Yksityiset yhtiötkin — —

Väisänen keskeytti häntä.

— Ei veljen pidä turhia huolehtia. Osinkomaksut korkeintaan voivat pienentyä, mutta ne jotka kerran seisovat vankalla pohjalla, niinkuin "Vesa" yhtiökin, ne eivät vähällä horjahda.

— Niin sinä aina vakuutat, sanoi kapteeni epäilevästi, — ja sen nojalla minä "Vesa" yhtiöönkin kiinnitin niin suuret summat. Mutta jos se sortuu, niin minäkin menen sen mukana.

— No, no, eihän sitä vielä niin pitkällä olla. Voit täydellisesti luottaa minuun.

— Hertta, sanoi kapteeni, kun hän pöydästä noustua saattoi vieraansa huoneesensa, — lähetä meille kahvia ja konjakkia. — —

Oli jo myöhäinen ilta, kun Hertta yhä istui huoneessansa mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi niin omituista liikutusta. Hänen sydämensä sykki rajusti, jokin valtava tunne pyrki irti hänen rinnastansa. Hän pysytteli liikkumatta, ikäänkuin odottaen jotakin ja kuunnellen sisällistä ääntä. Hänen silmissään syttyi outo välke. Entäs jos hänkin voisi työskennellä kansan hyväksi? Jos milloin niin nyt, hädän sitä uhatessa, se tarvitsi apua, ja ehkä pappi kirkossa juuri tätä oli tarkoittanutkin. Entistä voimakkaampina nuo sanat nyt astuivat hänen eteensä. Hän luuli ne nyt täydellisesti ymmärtävänsä. Ne kutsuivat häntä työhön, ne viittasivat hänelle tien, jota hänen tuli kulkea. Ja kaukana Pohjan perillä hän näki edessään laajan työkentän, tuhansia tarvitsevia veljiä, jotka odottivat vain hänen apuansa ja lohdutustansa.

Mutta kesken innostustansa hän tunsi lamauksen ruumiissansa. Mitäpä hän, heikko nainen, voisi saada aikaan? Kahdella tyhjällä kädellänsä? Jos hän lähtisikin hätää lieventämään, niin voisiko hän muuta kuin nähdä nälkää yhdessä heidän kanssansa?

Hänen silmänsä kostuivat. Miksikä kaikki mihin hän yritti tarttua, muuttui hänen käsissään naurettavaksi?

Hertta säpsähti. Hän kuuli ääniä isän huoneesta. Miten usein tuo nauru oli herättänyt hänet kesken uniensa ja tunkeutunut hänen luoksensa yön hiljaisuudessa. Hän inhosi noita pitkiä yöistuntoja konjakkilasien ääressä, joiden jälkeen isä koko aamupäiviksi sulkeutui huoneesensa. Hän inhosi silloin koko kotiansa, johon hän oli kytketty kiinni, ja olisi halunnut katkaista kaikki vastenmieliset siteet.

Ei, hänen täytyi saada elämälleen tarkoitus, ilman sitä hän ei jaksanut elää.

Hän lähtisi sittenkin hätämaille, hän ponnistelisi ja taistelisi, siksi kuin hän voittaisi, ja hänen täytyi voittaa. Ja kaukana pimeydessä hän näki häämöittävän valonsäteen, joka antoi hänelle toivoa ja rohkeutta.