II.
Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa.
Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului hiljainen soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä huomiotaan mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun salin pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi sydämensä vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli tunkeutunut häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille.
Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa oli hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti syvältä henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan.
Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän oli esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan ihmisjoukon mukanansa.
Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä, hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat.
Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.
Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin, heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?
Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.
Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua. Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat — ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen, puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.
Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.
Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen suhde.
Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin sisäpuolelle.
Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita, joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi, pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia. Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar, joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon?
Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain kotiansa kohti.
Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi, katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.
Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa. Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.
— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar, pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän tarvitsee innokkaita auttajia.
Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.
— Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä kuin viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama.
Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme vaihtui ja jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui Antin käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan hyväilemään pientä hansikoittua kättä.
Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin Hertan rintaan.