IV.
Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli varta vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä riveissä pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit nostetut toisiin huoneihin.
Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet kemut näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista kasvoistaan ja sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli hänen tyttärensä syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli ollut hyvin vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä ja lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat kasvaneet yhdessä nuorten kanssa.
Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen lihavuutensa salli, miehensä luo.
— Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän sanoo tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä.
Senaattori Taube näytti kärsimättömältä.
— Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa.
Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha, kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa olivat kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli repaleinen ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät.
— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun
Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.
— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he vieläkään ole käyneet.
— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.
Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen. Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle, hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään, mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli ennättänyt mitään tehdä.
— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.
Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.
Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.
Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön. Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen, jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan.
Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää.
Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika, luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin pyörteesen.
Iltaa oli kappale kulunut, kun Hertta Ek astui salin ovelle. Hänen silmänsä etsi emäntää, mutta kun hän ei häntä mistään keksinyt, niin hän jäi arasti ovenpieleen seisomaan. Hän seisoi siinä silmät maahan luotuina, omiin mietteihinsä vaipuneena. Hänen yksinkertainen tumma pukunsa erosi niin jyrkästi koko hänen ympäristöstänsä, samoin kuin hänen kasvojensa vakava ilme ei ollut sopusoinnussa toisten ilosta hehkuvien kasvojen kanssa.
— Neiti Ek, kuuli hän äänen vieressänsä. — Ettekö tanssi? No sallikaa sitten että vien teidät rauhallisempaan paikkaan.
Antti Hammar tarjosi käsivartensa Hertalle ja he astuivat Elsan huoneesen, joka oli aivan tyhjä.
— Te olette tänään ollut niin näkymätön, sanoi Hertta, heidän istuessaan matalalle sohvalle.
— Olen ollut kovassa työssä koko päivän. En olisi oikeastaan tännekään ehtinyt.
Melkein joka päivä he olivat tavanneet toisensa kenraali Löfbergin luona. Ensi alussa Antti oli vain pikimältään pistäytynyt kenraalin huoneesen, jossa Hertta pöytänsä ääressä työskenteli, mutta päivä päivältä hän oli viipynyt yhä kauemmin. Hän innostui yhä enemmän toimikunnan työhön, hän tiedusteli mitä kulloinkin oli tekeillä ja otti osaa neuvotteluihinkin. Vähitellen Hertta tottuikin hänen puoleensa kääntymään, kun hän tarvitsi apua työssänsä. Ja siten heidän välilleen oli syntynyt tuttavallinen suhde, kuin kahden toverin, joita yhteinen asia innostaa ja joille se tarjoo loppumattomia keskustelun aiheita.
— Mitä teillä tänään oli esillä? kyseli Antti Hertalta. — Onko tullut uusia tietoja hätämailta?
— Sisar Cecilia kirjoitti Vaaralammelta. Teidän pitää lukea se kirje. Hän kertoo keittiössä käyvän neljä- jopa viisikymmentä ruokavierasta päivittäin, sekä aikuisia että lapsia. Suureksi siunaukseksi nuo kansankeittiöt näyttävät olevan, kun varat vain myöntäisivät useampia perustamaan.
— Se olikin suurenmoinen lahjoitus, jonka hätäaputoimikunta sai rouva Aberlingiltä. Täytyy oikein ihmetellä että ulkomaalainen osoittaa niin paljon myötätuntoisuutta kansalle, johon hän vain kesäisenä aikana on tutustunut.
— Niin, hän se kokonaan kustantaa Vaaralammen kansankeittiön. Me lähetimme sinne vaatteita ennen joulua. Sisar Cecilia sanoo jaelleensa jo kaikki, ja tarvitsevansa vieläkin enemmän. Hän kuvailee kurjuutta aivan sydäntäsärkevällä tavalla.
— Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä paljon hyvää.
— Sitä kenraali Löfbergkin sanoo. Mutta kaikki eivät ole yhtä voimakkaat luonteeltaan ja rohkeat kuin neiti Fährling.
— Ei siihen tarvita kuin hiukan hyvää tahtoa ja rakkautta. Mutta sitä ei jokaisella ole.
Hertta vaipui mietteihinsä. Olihan hänkin tuollaista työalaa haaveillut, eikä mikään olisi häntä lähtemästäkään estänyt. Ei kukaan häntä täällä tarvinnut eikä kaivannut. Ja kuitenkin hän epäröi, eikä voinut lopullista päätöstä tehdä. Puuttuiko häneltä ehkä rohkeutta, vai eikö hänen harrastuksensa asiaan olisi ollut todellinen?
— Te näytätte niin väsyneeltä, neiti Ek. Te olette liian ahkera ja innokas työssänne.
— En minä ole väsynyt. Harvoin olen tuntenut sellaista työintoa kuin nyt. Mutta tämä työ ei yksin tyydytä minua, vaikka nuo tunnit kenraali Löfbergin luona ovatkin minulle oikeita juhlahetkiä. Minä tahtoisin vieläkin tuntuvammin tarttua työhön.
— Mutta onhan teillä kotinnekin. Tarvitaanhan sielläkin teidän voimianne.
— Oi, älkää puhuko minulle kodistani. Minä olen siellä enemmän yksin kuin ulkona maailmassa, jossa ainakin joskus voi tavata ymmärtävän sielun.
— Ajatelkaa kotia, sanoi Hertta hetken kuluttua, — ilman mitään lämmittävää tunnetta, ilman äidin ohjaavaa kättä. Kun minä katselen noita nuoria tyttöjä, niin minun käy heitä niin äärettömän kateeksi. Heille elämä aina hymyilee, jota vastoin minulle — mitä iloa minulla voisi olla — —
— Te olette katkera, neiti Ek. Ettekö usko että moni on saanut viettää vieläkin valottomampaa nuoruutta kuin te? On saanut taistella toimeentulonsa puolesta, ja saanut kärsiä hairahdusten vuoksi, joihin itse on ollut aivan syytön.
— Uskon sen kyllä. Mutta sen sijaan voi lohdutus olla kahta kalliimpi, kun sen vihdoin on saanut. Onhan esimerkiksi teilläkin Elli, joka pienellä kädellään poistaa kaikki teidän huolenne.
— Te olette niin ivallinen. Jos te tietäisitte mikä rakkaus on, niin te myös puhuisitte toisin.
— Rakkausko? Se on utukuva, jota kaikki ihmiset ajavat takaa, mutta saavutettuaan sen, se haihtuu heiltä käsiin.
— Te herätätte ihmetystäni, neiti Ek.
— Ihmetyttääkö se teitä, että nuorelta naiselta elämä jo on ehtinyt riistää kaikki unelmat? Uneksinhan minäkin kerran, mutta siitä on jo niin pitkä aika. Sanokaa itse, tohtori Hammar, mitä jää jäljelle, jos ihminen kadottaa kaiken sen, mikä hänelle on ollut kallista ja pyhää? Ja juuri sen tähden, etten usko persoonalliseen onneen, tahtoisin saada jotain muuta, joka täyttäisi tyhjyyden omassa itsessäni, tahtoisin antaa ja uhrata jotain kansalleni.
— Mutta ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan.
Soitto salissa oli la'annut. Useita nuoria tyttöjä astui huoneesen. Heidän poskensa hohtivat ja viuhkoillaan he löyhyttelivät itseään. He kerääntyivät Elsan ympärille ja hyväilivät häntä.
— Voi Elsa kulta, kuinka hieno hän on, ja kuinka hyvin hän tanssii.
Luulisi ilmassa lentävänsä.
Elsa naurahti.
— Serkkuniko? No, tanssiihan hän.
— Ja sen sinä sanot noin välinpitämättömästi, vaikka hän on niin fiksu.
Elsa nojautui vallattomasti nojatuolin selkämystä vasten ja heilutteli kenkänsä kärkeä.
— Kuinka kaunis sinä olet, Elsa. Etkö todellakaan ole kähertänyt hiuksiasi? Sinullahan on oikea glooria otsasi ympärillä.
Elsa kohautti vain olkapäitään.
— Tiedättehän tytöt, etten käherrä, ääni oli hiukan kopea. — Ei, mennään takaisin saliin; nyt aloitamme masurkan.
Elsa kiiruhti masurkka-askelin toisten edellä saliin.
— Ettekö tahdo tulla tanssimaan, kysyi Antti Hertalta, joka oli jäänyt paikoilleen istumaan.
— Kiitos, ei minua haluta.
Antti läksi tyttöjen jäljessä salin ovelle ja jäi katsomaan toisten tanssia.
Elli tanssi luutnantti Tauben kanssa. Hän tanssi hyvin, se oli Antin myönnettävä ja jonkunlaisella mielihyvällä hän seurasi Ellin sulavia liikkeitä. Taube ei vaan ollut hänelle mieleen. Hänen katseensa oli liian lämmin ja lähentelevä ja Ellikin silmäsi häneen niin kirkkaasti. Mutta Antti poisti nuo ajatukset heti paikalla, olihan Elli niin ystävällinen ja herttainen kaikille.
Niin, hän rakasti Elliä, tuota hentoa, suloista lasta, joka oli päivänpaistetta varten syntynyt. Hän tasoittaisi hänen tiensä, niin ettei hänen koskaan tarvitsisi mitään kärsiä, eikä tulla katkeraksi, niinkuin Hertta. Hertta parka! Hänen silmänsä olivat syvät ja surulliset, niiden katsetta ei helposti unohtanut. Mutta miksi hän oli katkera ja tyly ja miksi hän puhui niin ivallisesti Antin suhteesta Elliin? Olisiko hän huomannut sen, mitä Antti ei itsekkään käsittänyt, ei ajatellut, ainoastaan joskus hämärästi tunsi… Ei, hän oli vain niin hermostunut ja väsynyt tänä iltana. — — —
Luutnantti Taube vei Ellin sivuhuoneesen istumaan. Matala sohva oli suurien kasvien peitossa ja himmeä kattolamppu antoi huoneelle salaperäisen leiman. Luutnantti Taube kohotti viinilasia.
— Maljanne, neiti Elli, meidän uudistetun tuttavuutemme malja! Tiedättekö kuinka hyvin nuo kiharat teitä pukevat, teidän ei pidä koskaan niistä luopua.
Elli leikitteli viuhkallansa.
— Sanokaa, ettei se ole totta, mitä teistä kerrotaan, eihän se voi olla mahdollista, että te olisitte kihloissa! Ja kenenkä kanssa sitten? Vakavan kirjatoukan. Ei hän teille sovi.
Elli säpsähti. Hän oli kokonaan unohtanut Antin, hän ei ollut kertaakaan muistanut häntä koko iltana. Hän oli antanut itseään sokaista, tanssi oli noussut hänelle päähän ja viini kiihoitti hänen vertansa.
— Antakaa minun mennä. Elli nousi istualtaan. — Mitä muut sanoisivat jos he tietäisivät että olen kahden teidän kanssanne, erillään kaikista toisista.
— Eivät he sano mitään, pikku Elli, tehän olette kihloissa.
Elli riuhtaisi kätensä irti, jota luutnantti Taube koetti pidättää. — — —
Budoarista kuului vilkasta keskustelua. Rouva Löfberg istui mukavassa korituolissa ja sohvassa, talon emännän rinnalla, rouva Illman. Senaattori Taube ja kenraali Löfberg juttelivat ikkunan ääressä.
— Tiesinhän minä sen edeltäpäin, sanoi rouva Illman kiihkeästi, — heidän kanssaan ei koskaan tule toimeen. He tekeytyvät puolueettomiksi, mutta ovat itse asiassa punaisempia kuin koskaan ennen.
Rouva Illmanin kiihkeä ääni veti herrojen huomion puoleensa. He vetivät tuolinsa lähemmäksi rouvia ja kenraali Löfberg sanoi naureskellen:
— Luulenpa että rouvat ovat törmänneet yhteen. Onko sula sovinto rikottu?
— Minä en ainakaan enää tahdo olla heidän kanssansa tekemisissä, sanoi rouva Illman yhä kiihtyvällä äänellä.
Rouva Löfberg oli iltamatoimikuntaan pyytänyt muutamia ruotsinmielisiä naisia, hän oli toivonut voivansa panna toimeen iltaman, johon molemmat puolueet ottaisivat osaa. Mutta aie oli mennyt myttyyn. Jo ensi kokouksessa oli erimielisyyttä syntynyt ja molemmat puolueet olivat pitäneet puoliansa. Olihan niitäkin, jotka olivat koettaneet sovittaa, mutta se ei onnistunut, kun riita lopulta muuttui persoonalliseksi. Rouva Tauben ehdoituksesta oli päätetty pitää kaksi iltamaa, kumpikin puolue eriksensä.
— Onhan se vain eduksi, puolusteli rouva Taube. — Tungos on siten vähempi ja tunnelma kodikkaampi. Se, joka haluaa, voi sitä paitsi ottaa osaa molempiin.
— Ihmeellistä se vaan on, ettemme voi sovinnossa elää, sanoi rouva Löfberg. — Eikö ole yhdentekevää, mitä esitetään milläkin kielellä, kun vaan molemmat pääsevät oikeuksiinsa.
— Onko se yhdentekevää, intoili rouva Illman, — jos koko ohjelma on ruotsinkielinen, paitsi mahdollisesti jotakuta suomalaista lausuntokappaletta. Niin, niin, minä tunnen nuo rouvat, suoraan sanoen, he halveksivat meitä ja meidän kieltämme.
Keskustelu kävi ruotsiksi niinkuin tavallisestikin suomenmielisten rouvain keskuudessa.
— Arvoisat rouvat ovat osittain itse syypäät tuohon halveksumiseen, sanoi kenraali Löfberg. — Jos te itse käyttäisitte kansan kieltä, niin voisitte myöskin vaatia, että muutkin pitäisivät sitä arvossa.
— Kun lapsuudestaan asti on tottunut käyttämään ruotsia, niin on niin vaikea luopua siitä tavasta, sanoi rouva Löfberg.
— Ei siihen tarvita kuin lujaa tahtoa ja rakkautta. Mutta oma mukavuus on aina jokaista lähinnä.
Rouvat näyttivät hiukan noloilta. Ei kukaan sanonut mitään.
Rouva Taube huomasi Hertan, joka oli pysähtynyt oven suuhun. Hän viittasi hänet luoksensa ja puheli puoliääneen hänen kanssansa.
— Se on siis sovittu, hän sanoi, — sinä tulet minun kanssani tuon miehen luo. Hän näytti niin rehelliseltä. Tahtoisin mielelläni häntä auttaa.
Rouva Taube nousi ylös ja pyysi vieraitaan siirtymään ruokasaliin. Senaattori Taube tarjosi käsivartensa rouva Löfbergille. Soitto salissa oli tauonnut. Leveät ovet, jotka yhdistivät salin ja ruokasalin yhdeksi huoneeksi, olivat avautuneet ja pöydältä loistivat sähkön kirkkaassa valossa korkeat kristallimaljakot ja kiiltävät hopeat.