V.
Puoliyö oli jo kulunut, kun Hertta astui kotiinsa. Kotiportilla hän näki tulta isänsä ikkunasta. Isä oli siis vielä ylhäällä, ja jos hän ei erehtynyt, niin istui Väisänen hänen toverinansa pöydän toisessa päässä.
Hän koetti hiipiä huoneesensa niin hiljaa kuin mahdollista, mutta
Väisänen kuuli eteisen oven avautuvan.
— Hertta neiti tulee kotiin, hän sanoi astuen eteiseen ja tarjosi kätensä tutunomaisesti. — Oliko hauska tanssiaisissa?
— Hertta, kuului kapteenin ääni.
Hertta astui sisään. Tupakan savusta huone oli aivan harmaana ja ilma tuntui painostavalta.
— Istuhan tänne, tyttöseni, me juuri puhelimme sinusta. Saitko paljon tanssia?
— En tanssinut yhtään.
— Merkillinen tyttö, kapteeni kääntyi Väisäsen puoleen, — ei häntä huvita mikään, mikä muita nuoria. Mitä jos lähettäisimme hänet ulos maailmaan huvittelemaan?
Hertta, joka oli kuunnellut vain puolella korvalla, säpsähti äkkiä. Mistä tuo huolenpito nyt johtui, eihän isä ennen ollut kysellyt hänen huvejansa. Hän aikoi lähteä huoneesensa, mutta kapteeni pidätti häntä.
— Älä lähde, meillä on sinun kanssasi hiukan puhuttavaa. Olen ajatellut että saat uudella vuodella lähteä ulkomaille, herra Väisänen on ystävällisesti lupautunut matkatoveriksi. Voit lähteä Sveitsiin tai Pariisiin, minne mielemmin vain haluat.
Hertta katsoi yhä enenevällä hämmästyksellä isäänsä.
— En minä halua minnekään, en ainakaan ulkomaille. Ja herra Väisäsenkö seurassa?
— No, hyvä lapsi, mitä kummaa siinä on. Hän on minun läheinen ystäväni, ja hän lähtee sinne joka tapauksessa.
Väisänen oli koko ajan ollut ääneti, mutta terävillä silmillään hän seurasi pienintäkin ilmeen vivahdusta Hertan kasvoissa. Hän näytti niin itsetietoiselta ja varmalta omasta asiastansa.
Hertta ei tiennyt mitä sanoa.
— Isä, on jo niin myöhäistä, ja minua väsyttää. Voimmehan keskustella siitä toiste. Hyvää yötä.
Hän ojensi kätensä Väisäselle, joka tarttui kiihkeästi siihen ja suuteli sitä. Puna kohosi Hertan poskille, suun ympärille ilmaantui jäykkä piirre ja nyökäyttäen päätä isälleen hän poistui huoneesta.
— Sinä pysyt siis sanassasi, Väisänen, kysyi kapteeni Hertan mentyä.
— Pysyn tietenkin, sillä ehdolla kuin jo mainitsin. Koetan järjestää asiani toisella tavalla.
— Mutta jos Hertta ei suostu. Hän on niin omapäinen ja pakoittaa en voi.
— Siitä sinun on huoli pidettävä. Kyllä hän suostuu, jos oikein asian selität. Eihän hän voi tahtoa sinun perikatoasi.
Huonot ajat olivat vaikuttaneet kapteeninkin raha-asioihin. Hän oli kerännyt itselleen vähäisen omaisuuden ja asettuessaan kaupunkiin, hän oli ostanut itselleen talon. Väisäsen kehoituksesta hän oli hankkinut osakkeita "Vesa" yhtiössä, joka hyvänä raha-aikana oli perustettu halkojen vientiä varten Pietariin. Yritys oli ollut erittäin lupaava ja kapteeni oli ottanut suuremman lainankin, voidakseen lunastaa kaikki hänelle tarjona olleet osakkaat. Mutta huono aika oli tullut juuri silloin kun yhtiöstä toivottiin suuria osinkoja. Kapteeni oli pulassaan kääntynyt Väisäsen puoleen ja Väisänen oli hänelle lainannut rahoja, joskin korkealla korolla.
Väisänen oli jo edeltäpäin nähnyt mikä vaara kapteenia uhkasi. Mutta tuo rahapula oli hänelle vain mieleen. Hän toivoi itse siitä hyötyvänsä, hän halusi saada omaksensa kapteenin talon, joka asemansa puolesta oli aivan erinomainen. Mielikuvituksessaan hän oli jo nähnyt viisikerroksisen kivitalon kohoavan entisen sijalle ja kuvitellut itseään sen omistajana.
Hän oli tarjoutunut ostamaan taloa, kun kapteeni oli kireitä aikoja valitellut. Mutta kauppahinnasta he eivät voineet sopia. Silloin oli Väisäsen mieleen juolahtanut toinen tuuma. Hän päätti naida Hertan, olihan hän sievä tyttö, joskin hiukan kopea, ja talon hän saisi aivan kaupantekijäisiksi. Samalla Hertta aukaisisi hänelle tien korkeampiin piireihin, ainoa mikä häneltä nykyisessä asemassaan vielä puuttui. Ja saadakseen aikeensa onnistumaan, hän oli mielestään keksinyt erinomaisen keinon. Hän pyysi kapteenilta Herttaa vaimoksensa. Hän sanoi rakastavansa häntä ja katselleensa häntä jo kauan.
Mutta kapteeni oli nauranut hänen aikeillensa, eikä ottanut niitä todeksi. Silloin Väisäsen kelloon tuli toinen ääni. Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa rahoja ja pyysi kapteenin määrä-ajan kuluttua maksamaan hänelle velkansa takaisin.
Kapteenin epätoivo ja tuska ei liikuttanut Väisästä vähintäkään. Hän oli sen jo edeltäpäin arvannut, mutta hänellä oli valtit käsissänsä. Ja yhä julkeammaksi hän kävi vaatimuksessansa.
Kapteeni oli vihdoin luvannut puhua Hertan kanssa ja koettaa välittää asiaa. Tosin hän olisi toivonut Hertalle toisellaisen miehen, olihan Hertta saanut hyvän kasvatuksen, hän olisi kelvannut vaikka kuinka hienosukuiselle herralle. Mutta olihan Väisänenkin kelpo mies, kyllä hän vaimonsa jaksaisi elättää. Ja mitä kauemmin hän asiata tuumi, sitä edullisemmaksi se hänestä muuttui. Ja vihdoin hän tuli niin sokaistuksi, että hän mielestään ajatteli vain tyttärensä onnea päättäessään kehoittaa häntä suostumaan.