VI.
Oli kirkas ja kaunis aamupäivä. Rouva Taube istui reessä muhkeaan turkkiinsa kääriytyneenä. Hertta Ek oli hänen rinnallaan. Kulkuset kilisivät ja kepeästi reki kiiti katua pitkin.
He eivät vaihtaneet montakaan sanaa, he nauttivat vain raittiista ilmasta, joka tulvimalla tulvi heidän keuhkoihinsa.
Reen nopea kulku hiljeni heidän tullessaan pitkälle sillalle. Sillan molemmin puolin avautui sileä jääkenttä, toisella puolella pojat luistelivat, toisella jää oli vielä heikkoa ja sillan alla kulki virta mustana ja kahlehtimatta. Kaupungin vanhalta tullilta he kääntyivät oikeanpuoliselle viertotielle, jonka sivukäytävällä liikkui taaja kansanjoukko. Ne olivat tehtaan työntekijöitä kaikki, jotka läksivät ruokatunnillensa kotiin.
— Miten kalpeat ja laihat nuo ihmisraukat ovat, sanoi Hertta katsellen heitä myötätuntoisuudella. — Kyllä heissä tuntuvat raskaan työn jäljet.
— Katsohan tuota naistakin, sanoi rouva Taube, osoittaen nuorta vaimoa vanhan miehen rinnalla, — kuinka välinpitämättömältä ja väsähtäneeltä hän näyttää. Ja tuo nuori mies, joka on ennenaikojaan tullut köyryselkäiseksi. Kyllä ruumiillinen, raskas työ tekee ihmiset vanhoiksi.
Hertta ei voinut kääntää katsettaan tuosta pitkästä jonosta. Hän näki joukossa lapsia, jotka näyttivät pysähtyneen kesken kasvamistaan. Kädet ja jalat olivat suhteettoman suuret ja kasvot olivat vanhenneet ennenkuin nuoruuden tuoreus oli niihin ehtinyt.
Tosin heiltä ei leipä puuttunut. Olihan heillä kullakin työnsä ja ansionsa. Mutta puuttuihan heiltä sittenkin kaikki muu. Kaikki se mitä hän ja niin monet muut hänen kanssansa olivat tottuneet pitämään elämän välttämättömyytenä. Kaikki se, mikä kevensi väsynyttä mieltä ja sulostutti elämän.
Tie kääntyi nyt vasemmalle leveältä viertotieltä. Talot kapean ja epätasaisen tien molemmin puolin olivat matalat ja ränstyneet. Ikkunoissa ei ollut kaihtimia ja pihoilla vallitsi epäjärjestys ja siivottomuus. Se oli köyhimmän työväestön asuinpaikka.
Rouva Taube ja Hertta astuivat ulos reestä ja käskivät ajurin odottaa.
Repaleisia lapsia kokoontui portille ja katsoa tuijottivat tulijoihin.
Rouva Taube puhutteli erästä poikaa ja kysyi työmies Puolakkaa. Poika ei vastannut mitään.
He astuivat portista sisään. Pihanpuolella oli kaksi ovea, portaat olivat jäiset ja liukkaat. He kolkuttivat ensimäistä ovea. Kun ei vastausta kuulunut, avasivat he oven. Takan ääressä seisoi keski-ikäinen nainen hämmentämässä pataa. Rouva Taube uudisti kysymyksensä.
Nainen katsahti tulijoihin. Hänen katseensa siveli rouva Tauben lämmintä, komeaa turkkia ja pysähtyi uutuuttaan kiiltäviin päällyskenkiin. Vaimo pudisti päätänsä.
— Puolakka? Olisiko se perheellinen mies?
Ja nopeasti hän alkoi kertoa kuka missäkin huoneessa asui.
— Tässä vastapäätä, porstuan toisella puolella asuu vanha pariskunta. Vaimo on sokea ja mies käy kaupitsemassa harjoja. Heitäkö rouva hakee? Huonosti he elävät, kyllä olisivat avun tarpeessa. Heidän vieressään asuu nuori pariskunta; mies on muurari; viikolla hän putosi alas telineiltä, ehkä rouva on kuullut, seisoihan se lehdissä. He veivät hänet klinikkaan. Vaimo parka on viimeisillään, tietäähän sen millainen elämä silloin on. Ja tuolla toisella puolella — — —
Vaimo puhui lakkaamatta, antamatta itseään häiritä. Hän tunsi kaikki koko talossa ja monet naapuritalotkin, itse hän oli leski ja piti nuoria miehiä ruuassa ja kortteerissa. Ajat olivat kalliit ja rahat tiukalla, mutta elihän sitä sentään päivästä toiseen.
Vaimon katse ei miellyttänyt Herttaa. Se ei ollut suora ja avonainen.
Ja suun ympärillä oli omituinen piirre; puoleksi hymyä, puoleksi tuskaa.
— Rouva on hyvä vaan ja menee tuohon toiseen rappuun, kyllä siellä pitäisi olla mies, joka vast'ikään tuli maalta työn hakuun. Mutta turha hänen oli tulla, ei täällä työtä kaikille riitä.
He läksivät pois hyvillänsä kun pääsivät erilleen tuosta suulaasta eukosta. Toisista portaista he löysivätkin miehen, joka oli juuri ulosmenossa, mutta tavatessaan naiset, hän pyysi heitä astumaan sisään.
Huone oli melkein tyhjä. Ikkunan luona pieni pöytä ja sen edessä horjuva tuoli. Nurkassa vuode, jossa joku lepäsi rääsyjen alla.
— Tulin puhumaan teidän kanssanne, rouva Taube pysähtyi keskelle lattiaa. — Te voitte saada halonhakkuuta meillä toistaiseksi, kunnes saatte sopivampaa työtä. Koetan hankkia teille halonhakkuuta muualtakin. Ja tässä olisi teille takki, ettehän te noissa ryysyissä voi olla. Mutta oletteko te raitis mies? Rouva Tauben katse kiintyi viinapulloon, joka seisoi ikkunalla.
— En minä, hyvä rouva, juo, mistä sitä viinaan rahaa saisi, kun ei ole leipäänkään. Jos minä edes olisin yksin kärsimässä, mutta vaimo ja lapset, joilla ei ole mitään. Se on isännän, tuo pullo tuossa.
— Ei sekään juo, kuului naisen valittava ääni vuoteesta. — Mutta kun minä en kykene ruokaa keittämään, niin pitäähän hänen saada jotakin lämmittävää kuivan kannikan lisäksi.
— Mikä teitä vaivaa? Rouva Taube astui lähemmäksi.
— Siitä saakka kun sain tämän pienen, vaimo näytti likaista kääröä vieressänsä, — olen ollut kovin heikko. En kykene mihinkään. Ja lapsikin on kipeä, se huutaa yöt päivät.
Rouva Taube katseli pientä kääröä. Se oli parin kuukauden vanha poikalapsi, mutta niin laiha ja heikko, että olisi voinut luulla sitä parin viikon vanhaksi. Pää ja kasvot olivat ruvessa, ilkeän ihotaudin vallassa.
— Teidän pitäisi saada lapsenne sairashuoneesen, sanoi rouva Taube.
— Kukapa sen sinne toimittaa. Kuka köyhän lasta säälii? Ei kukaan muu kuin Jumala. Hän sen aikanaan korjaa.
— Koetan tehdä minkä voin, sanoi rouva Taube.
— Ja te, Puolakka, te tulette huomenna työhön. Tuumimme sitten jotain lastennekin puolesta.
Rouva Taube ja Hertta läksivät pois. Ummehtunut ilma huoneessa kävi aivan sietämättömäksi. He ajoivat samaa tietä takaisin, kuin olivat tulleetkin.
— Eikö tohtori Hammar voisi toimittaa tuota lapsiraukkaa sairaalaan, sanoi Hertta. — Hän on parasta aikaa lasten-osastolla.
— Aioin juuri neuvotella hänen kanssansa. Jotain apua on heille hankittava.
Heidän tullessaan keskikaupungille, oli kaupungin hienosto juuri kävelyllään. Naiset käyskentelivät katukäytävällä turkkireunuksisissa sirkkeleissään. Hattuhöyhenet huojuivat tuulenhengessä ja suut hymyilivät. Kenoselkäiset upseerit kilisyttivät kannuksiansa, ja nuorten virkamiesten kepit heiluivat huolettomasti ilmassa. Olihan vihdoinkin kirkas talvipäivä, puut helmeilivät härmässä ja turkinkaulukset suojelivat arkoja korvalehtiä pakkaselta.