VII.
— Saammeko tänään päivällistä, Eva? kysyi kenraali Löfberg astuessaan ruokasaliin ja katsoessaan kelloa.
Rouva Löfberg näytti tuskaantuneelta. Hänellä oli juuri ollut ompeluseura koolla ja hän kääri kokoon töitä, jotka olivat levällään pöydällä.
— Aivan heti, sanoi hän kärsimättömästi. — Mutta voinko minä sille mitään, jos päivällinen viivähtääkin. Itsehän sinä olet pannut nämät hommat niskoilleni.
— Enhän minä sinua moiti, Eva. Kenraali hyväili rouvaansa. — Neiti Ek tulee vain heti paikalla ja minulla on työtä hänen kanssansa.
— Nuo iankaikkiset hätäaputoimet! Ne ovat mullistaneet koko kotimme, ei täällä enää muusta puhuta, eikä muuta ajatella. Joka askeleeni kolahtaa hätäaputoimiin. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt.
— Mutta etkö myönnä, että olemme saaneet paljon aikaan? Ensiksikin vilja- ja vaatelähetykset moneen eri kuntaan. Ja sitten työkoulut, turvakodit ja keittiöt. Ja yhä useampia aiomme perustaa. Olen varma siitä, etteivät nuo toimenpiteet ole turhat. Tänäänkin sain kirjeen Vaaralammelta. He kiittävät siitä avusta, jonka kunta on saanut ja varsinkin sisar Cecilian työ on ollut siellä siunausta tuottava. Ja mitä sanot neiti Fährlingistä, joka omilla varoillaan on perustanut turvakodin 20 lapselle? Keskuskomitea on pyytänyt häntä laajentamaan kotia niin suureksi, että siinä olisi tilaa 40 lapselle. Uudet turvatit tietysti keskuskomitea kustantaa.
— Neiti Fährling on aina ollut hiukan omituinen.
— Onko se omituista, jos hän tekee suurempia uhrauksia, kuin mihin meidän sivistyneet naiset tavallisesti ovat tottuneet?
— En todellakaan ymmärrä mitä sinä meiltä vielä vaatisit. Viikkokausiin emme ole tehneet muuta kuin juosseet talosta taloon rahoja keräämässä ja ommelleet vaatteita kerjäläiskakaroille. Olisi meillä parempaakin tekemistä ollut.
— Tosiaankin, mitä tekemistä teillä on! Käytte huveissa ja tanssiaisissa ja vaivaatte päätänne viimeisillä muodeilla! Rahoja te osaatte tuhlata, mutta mitään hyödyllistä te ette tee. Mutta minä sanon, siitä on loppu tehtävä. Sinulla ei ole oikeutta käydä silkissä ja sametissa, kun kansalta puuttuu leipäkin. Sinun täytyy oppia säästämään ja ajattelemaan muitakin kuin vaan omaa itseäsi.
Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa, pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva, joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi sen kosteita silmiään vasten.
Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa.
— Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä.
Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla.
— Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille talonpojillesi hyvät päivät.
Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen jälki kadonnut.
Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät uudelleen.
— Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää.
Kenraali Löfberg läksi huoneesta ja sulki oven jäljessään. — —
Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin korkealle.
Antti Hammar oli astunut sisään ja kumartui Hertan olkapään yli silmäillen kirjaan.
— Mikä siunattu asia että rautatierahti on maksuton, hän sanoi. —
Kuinka suuret summat muuten kuljetukseen menisi.
— Maksaa se sittenkin, kun ei rautateitse pääse perille saakka.
Antti tunsi Hertan hengityksen sivelevän poskeansa. Hän käänsi katseensa Herttaan, mutta tämä ei sitä huomannut. Hän katsoi vain suoraan alas työhönsä.
Antti kävi istumaan pöydän ääreen.
— Minulla on teille hyviä uutisia, neiti Ek. Pieni turvattinne on nyt lastensairaalassa.
Hertta katsoi ylös työstään.
— Entäs äiti?
— Kyllä hän pian parantuu, ei hänellä mitään varsinaista vikaa ole.
Mutta mies kuuluu juopottelevan.
Hertta ojensi Antille paperin.
— Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä.
— Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia?
— Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei tarvitsekkaan lähteä.
Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut sinne lähtemään.
— Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne lähtee. Te sinne lähdette.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa. Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen tulla?
Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia.
Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä. Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa.
Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä vastaan, joka seisoi ovella.
— Sanokaa että minä saan lähteä.
Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin.
— Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan?
Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain?
Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa.
Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa.
— Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti peittää hämmennystään.
— Elsan luo. Siellä on vieraita.
Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu
Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää
Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden
Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja
hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa.
— Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta.
Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta.
— Olenhan minä kutsuttu, kuinka minä voisin.
— Soita ettet tule.
Mutta Elliä ei ehdotus miellyttänyt. Hän veti suunsa nyrpälleen, niinkuin lapsi, joka ei saa mitä hänen mielensä tekee.
— Sinä et koskaan suo minulle mitään iloa. Milloin en saisi tanssia, milloin en pääsisi viattomiin kutsuihinkaan Elsan luo.
— Voitko sinä sanoa, Elli, etten minä suo sinulle mitään iloa? Antti katsoi vakavasti Elliä silmiin. — Sitä paitsi nuo taajat kutsut Elsan luona eivät tunnu oikein viattomilta. Luutnantti Tauben käytös ei miellytä minua.
Ellin katse painui maahan.
— Ainakin hän on paljoa kohteliaampi ja hauskempi kuin sinä, sanoi hän äkkiä uhkamielisesti.
— Mene sitten hänen luoksensa. Antin ääni oli kiivas, mutta jo seuraavassa hetkessä hän katui sanojansa. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sen enempää, oli Elli jo kadonnut huoneesta.
Antti jäi yksin seisomaan huoneesen. Hän itsekö tuon kovan, rakkautta puuttuvan sanan oli lausunut? Hän, jolle aina oli vain ystävyyttä osoitettu. Mutta hänen olonsa viime aikoina oli käynyt niin tuskalliseksi. Jokin selittämätön voima hänen rinnassansa työskenteli hänen itsensä tahtomatta. Alun pitäin se oli hiipinyt hänen luoksensa yön unelmissa ja hämärän haaveissa ja se oli kuiskannut hänen korvaansa sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, eikä tahtonut ymmärtää. Mutta päivä päivältä sen salaperäisyys haihtui ja tänä iltana, juuri, tässä, se peittelemättömässä alastomuudessaan astui hänen eteensä.
Hän ei rakastanut enää Elliä, hän rakasti toista.
Mutta samalla kuin tuo ajatus hänelle selvisi, kauhistui hän sitä. Elliin hän oli kiinnitetty tuhansilla siteillä, sidottu tähän kotiin ja tähän ympäristöön kiitollisuuden tunteilla ja pojan vilpittömällä rakkaudella. Hänellä ei ollut oikeutta katkaista näitä siteitä eikä sydäntä osoittautua kiittämättömäksi hyväntekijäänsä kohtaan. Hän koettaisi voittaa tuon vieraan voiman, joka uhkasi tukahduttaa Ellin kuvan hänen sydämessänsä. Ja hän karkoittaisi nuo unelmat, jotka hurmaavina koettivat kietoa hänet pauloihinsa.