VIII.
Hertta taisteli lumituiskussa ja tuulessa. Märkä lumi löi häntä vasten kasvoja ja kirveli silmiä, niin että hänen oli vaikea pitää niitä auki. Kadunkulmassa tuuli tarttui yhä uhemmin hameiden liepeihin kiinni ja kiersi ne jalkojen ympärille. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä ja kääntyä selin tuuleen, ennenkuin hän eteenpäin yritti.
Hänen rinnassaankin riehui myrsky. Jospa hän olisi ollut vapaa ja riippumaton ja saanut toimia aivan mielensä mukaan! Miksi kohtalo oli yhdistänyt hänet oloihin ja suhteihin, joille hän itse asiassa oli outo? Täytyisikö hänen olla kuuliainen isälleen, jota hän tosin sai kiittää elämästään, mutta tuskin mistään muusta? Olihan hän kuitenkin hänen isänsä, ainoa, johon hän oli verisiteillä yhdistetty. Ilman häntä hän olisi ollut vieläkin yksinäisempi.
Kentiesi isä suostuisikin. Kenraalin epäilykset vain olivat nostattaneet kuohun hänen rinnassansa. Olihan hän tähänkin saakka saanut kulkea omia teitään, miksikä ei yhä edelleenkin? — — —
Hertta istui isänsä kanssa teepöydässä. Kumpikin oli ääneti. He näyttivät hautovan jotain mielessänsä. Kapteenin katse palasi yhä uudelleen Herttaan. Hän näytti vakavalta ja päättäväiseltä. Jäykkä piirre suun ympärillä ei luvannut alistuvaisuutta.
Mitä kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeampi oli kapteenin tuoda asiatansa esille. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä. Ikäänkuin peläten omia sanojansa, hän sanoi muitta mutkitta:
— Väisänen pyysi minua puhumaan sinulle puolestansa. Hän pyytää sinua vaimoksensa.
Hertta oli niin omissa ajatuksissansa, ettei hän heti käsittänyt isän sanoja. Ne tulivat niin äkkiä ja odottamatta. Ensi hetkessä ne kammoksuttivat häntä, mutta jo seuraavassa ne tuntuivat hullunkurisilta. Hertta purskahti heleään nauruun.
Kapteeni ei ollut kuullut Hertan ennen niin iloisesti nauravan. Hän oli odottanut kiivaita sanoja, ja siksipä tuo nauru sai hänet aivan ymmälle. Ja vastustamattomalla voimalla se tarttui häneen itseensäkin.
— Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana?
Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia, hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo mies.
Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi. Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla suosia juuri häntä?
— Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli vaativa.
— Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani sitä paitsi merkitsee.
Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen, jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan, harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä lähennellä.
Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut.
Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut uskaltanut edes koskea.
— Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen.
Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja saanut rakkautta.
— Sinä olet niin äitisi näköinen, Hertta, lausui hän pehmeällä ja hiljaisella äänellä. — Hän oli vain pienempi sinua. Mutta samat suuret, syvät silmät ja musta, kiiltävä tukka.
Hertta katsoi kiitollisesti isäänsä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut isän puhuvan äidistä..
— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki, isä. Kapteenin kasvoille nousi puna. Hän ei voinut karttaa tyttärensä tutkivaa, terävää katsetta. Mutta tuo katse ilmaisi samalla hellyyttä, jota hän ei siinä ennen ollut tuntenut.
Vähitellen kapteeni sai Hertalle kerrotuksi koko tukalan tilansa. Hän kertoi miten Väisänen oli tullut hänen luoksensa, kuvaillut mitä houkuttelevimmalla tavalla "Vesa" yhtiön asioita, puhunut suurista voitoista ja korkeista koroista. Hän oli antanut houkutella itsensä liikkeesen, hän oli pannut siihen kiinni kaikki rahansa, oli velkaantunutkin sen tähden. Ja nyt Väisänen, joka oli hankkinut hänelle rahoja, oli tullut kiristämään häntä ja oli vaatinut häneltä takaisin omansa.
Hän oli luvannut odottaa vain yhdellä ehdolla — — — hän oli koettanut pakoittaa kapteenia suostumaan — — —
Kapteeni ei voinut lopettaa puhettansa. Hänen puoleksi antamat lupauksensa kasvoivat äkkiä kauhistuttaviksi hänen silmissänsä, hän oli aikonut uhrata lapsensa pelastaakseen oman asemansa ja kunniansa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Hertta nousi ylös ja astui edes-takaisin huoneessa. Hän ymmärsi nyt kaikki. Väisäsen taajat käynnit isän luona, hänen imelät ja samalla viekkaat hymyilynsä ja salavihkaiset kädenpuristuksensa. Mutta hänen mielestään haihtui kaikki muu, hän näki edessään vain murtuneen miehen, jota hän hetki sitten oli oppinut säälimään ja rakastamaan. Hän tahtoi auttaa häntä tavalla tai toisella. Hän uhrautuisi vaikka itsekin, jos se olisi välttämätöntä.
— Isä, ole huoleti, Hertta siveli hänen harmaita hiuksiansa, — minä autan sinua, voit luottaa minuun.
Kapteeni ei oikein ymmärtänyt Hertan tarkoitusta. Hän katsoi häntä silmiin ja sanoi tuskallisesti:
— Ei, en minä sinulta uhrausta tahdo. Jos kadotankin omaisuuteni, niin en sure sitä itseni tähden, vaan sinun. Mutta kunniani tahdon säilyttää tahrattomana. — —
Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle.
— Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta.
Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa. Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi hävetä tyttärensä edessä.
— Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki. Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen rintaansa.
— Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta.
Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat. Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista.
— Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta minulla on palava into.
Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa.
— Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja tulethan sinä takaisin.
Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys. Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta? Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen, mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana.
He istuivat paikoillansa, kunnes huoneessa vallitsi täydellinen pimeys. Mutta vähitellen pimeän varjot vaalenivat, kuun kirkas valo tunkeutui huoneesen ja ikkunasta tuikki tähtikirkas taivas.