IX.
Ylioppilastalon juhlasali oli kirkkaasti valaistu. Sinivalkoiset liput koristivat seiniä ja soittolehterin kyljestä riippui Suomen vaakuna. Peräseinällä oli kuusia, jotka muodostivat majan lavan kummallekin puolelle.
Pyöreiden pöytien ympärillä istui juhlapukuista yleisöä ja lehteriä kannattavan pylvähikön alla seisoi sankka rivi nuoria miehiä. Nuoret tytöt silmäilivät sivuhuoneiden ovilta uteliaasti ympärilleen. Vanhempi väki oli sijoittunut etumaisten pöytien ääreen. Siellä olivat kaikki suomenmielisen puolueen pylväät koolla.
Hillittyjä ääniä kuului joka taholta salia, eivätkä ne vaienneet, vaikka alkusoiton sävelet kajahtivat ylhäältä lehteriltä.
Vasta kun soitto lakkasi ja kenraali Löfberg astui lavalle, vaikenivat myös äänet. Kauempana seisovat astuivat lähemmäksi, jokainen kääntyi puhujaan päin ja täydellinen hiljaisuus sai vallan salissa.
Kenraali Löfbergin esitys oli vilkasta ja sydämellistä. Hän puhui vapaasti ja sujuvasti, kertaakaan kangertamatta, sanaakaan toistamatta. Hän seisoi siinä niin tyynenä, ikäänkuin hän olisi omassa huoneessaan puhunut ja kuitenkin niin arvokkaana. Ilme hänen silmissänsä vaihteli hänen sanojensa mukana: milloin se ilmaisi osanottoa ja surua, hänen puhuessaan kansan koettelemuksista ja kärsimyksistä, milloin iloa kiittäessään kansalaisia heidän uhrauksistaan ja avunannoistaan.
Hän vei kuulijansa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, siihen aikaan, joka kaikille läsnäoleville nuorille oli tuntematon entisyys, vaan joka heillä vanhoilla oli vielä tuoreessa muistissa. Hän kuvasi heille sitä nälkävuosien sarjaa, joka kohosi korkeimmilleen 60-luvun loppupuolella. Ne olivat pitkiä, yhtämittaisen kadon koettelemia vuosia. Suomen kansa sai silloin taistella kovan taistelun, mutta tämä taistelu tuotti sille pysyvämmän voiton, kuin monet historian loistavammista taisteluista. Sillä maamies oppi ojittamaan peltonsa ja muokkaamaan maansa entistään paremmin. Ja kesken kärsimyksiään ja koettelemuksiaan hän säilytti luottamuksensa Herraan.
— Sellaista katovuotta, sanoi kenraali Löfberg puheensa lopuksi, — kuin 60-luvulla, ei Suomen kansalle voi enää koitua. Jos vuodentulo meneekin hukkaan joillakin paikkakunnilla, niinkuin nytkin on tapahtunut, niin ei kadon valta kuitenkaan voine ulottua yli koko maan, kun kulkuneuvotkin entisestään ovat niin paljon edistyneet. Parempiosaiset rientävät auliisti hädänalaisten avuksi — sen kokemus on jo runsaassa määrin osoittanut. Ja Suomen kansa ei voi kovimpanakaan koettelemuksen hetkenä kadottaa toivoansa ja luottamustansa, sillä pimeintäkin yötä seuraa päivä, "mi kaikki muuttaa voi".
Kenraali Löfberg astui alas lavalta. Salissa vallitsi äänettömyys. Ei kukaan paukuttanut käsiään, tavallinen suosionosoitus tuntui tällä kertaa mahdottomalta. Mutta kyynel, joka kimalteli usean silmässä ja kiitollisuus, joka loisti kaikkien katseissa, oli syvempi ja voimakkaampi mielenosoitus, kuin rajuimmatkaan kätten paukutukset.
Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet.
Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan, jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli! Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle.
Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu, ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä, kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta kaikkeen jaloon ja hyvään.
Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin ystävyys oli tuntunut niin hyvältä.
He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois ja yleinen tanssi oli alkanut.
Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt ja nälissään.
— Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen: "sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu?
Hertta hymyili.
Antti ojensi Hertalle teekupin.
— Milloin te matkustatte?
— Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha.
— Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — —
Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti:
— Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä.
Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä.
— Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua.
— Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi lujasti hänen kättänsä.
Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa. Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois, jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä?
Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse. Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse, hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat.
Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden tarkoituksettomille hypyille.
Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä. Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan. Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — —
Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen.
— Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin loma-aikani on loppuunkulunut.
Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti.
— Täytyykö minun erota teistä, ilman — — —
Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti:
— Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille.
— Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä pilkkaa minusta.
— Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat pienet huvit.
— Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita, joita itse sitten pilkkaatte?
— Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu.
Luutnantti Taube hymähti.
— Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu.
— Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti.
Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste.
— Kylmän kuningattareni malja!
Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo hehku. — — —
Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä.
Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa riehuivat ja vaativat oikeuttansa.