X.
Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä. Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle lumenpainostamien oksien lomitse.
Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava.
Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin.
Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa, jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa, milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä.
Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa. Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta.
— Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä. Jumala kanssanne, nuori ystäväni.
Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta. Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä.
Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo. Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo ehtinyt sammua.
Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan. Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa.
— Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen.
— En ole, sanoi Hertta, — en ole koskaan ennen tällä paikkakunnalla käynyt.
— Ka, kun on niin yhteen muotoon.
— Onko hän hyvä saarnamies, se teidän rovasti?
— Kyllä se Jumalan sanan selvästi selittää, mutta ankara mies se on, ja pitää tarkan luvun kirkossa kävijöistä.
— Entä ruustinna?
— Hän on hyvin alhainen. Pappilaanko sitä ajetaan?
— Ei vaan nimismiehen luo. Onko sinne vielä pitkältä?
— Eihän sitä enää kuin runsas pitkä virsta. Kaukaako sitä ollaan?
— Helsingistä.
— Vai Helsingistä asti. Viime pyhänä rovasti kirkossa kuulutti, että
Helsingistä tullaan koulua perustamaan kirkonkylään. Sanoi vielä, että
ruoka ja vaatteetkin siellä annetaan kolmellekymmenelle lapselle.
Tulisiko vieras siinä asiassa?
— Juuri siinä. Täällä taitaa hätä olla hyvinkin suuri?
— Suuri se on. Vuodentulo meni aivan hukkaan. Ei talollistenkaan kannata puhdasta leipää syödä.
— Oletteko te isäntämies?
— Siksihän ne kuuluvat minua sanovan.
Tie teki polvekkeen ja metsän takaa avautui lakeus. Yksinäisiä tulia loisti sieltä täältä. Erillään muista seisoi suuri rakennusryhmä ja sen päätypuoli oli kirkkaasti valaistu. Mies osoitti sitä kädellänsä.
— Tuolta loistaa tulet pappilan laseista.
He ajoivat aivan pappilan ohitse, se oli yksikerroksinen, matala rakennus. Säle-aita ympäröi pihamaata, jossa kasvoi yksinäinen koivu.
Kilometrin päässä pappilasta oli kirkko. Se seisoi keskellä kirkonkylää. Kauppapuoti kyltteineen ja suurine nimikirjaimineen, vilja-aitta, vasta rakennettu kunnantalo, sekä muutamat yksityiset talot seisoivat sen kummallakin sivulla. Kirkon takana, pienellä kummulla oli nimismies Korhosen asunto.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Hertta nousi ylös reestä, hänen jalkansa olivat aivan kankeat pitkästä ajomatkasta. Hän astui ylös lumisia portaita ja avasi eteisen oven.
Nuori nainen kiiruhti häntä vastaan.
— Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään.
— Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä matkasta.
Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan.
Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet.
— Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. —
Varmaan kaikki teidän omaa työtänne.
Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka. Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen.
— Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään.
— Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään.
— Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä toiseksi luonnoksi.
Palvelustyttö avasi ruokasalin oven.
— Olkaa hyvä, neiti Ek, ja tulkaa teetä juomaan. Olen yksin kotona, mieheni on virkamatkoilla.
He astuivat ruokasaliin, jota kattolamppu kirkkaasti valaisi. Pöytä seisoi katettuna keskellä lattiaa. He kävivät sen ääreen istumaan.
— Mieheni on hankkinut teille huoneet Tähtälän talosta, sanoi rouva
Korhonen, ojentaen Hertalle leipäkoria. — Se on aivan kirkon vieressä.
Tuvan ja kolme kamaria. Voimme huomenna käydä siellä katsomassa.
— Ajomieheltäni kuulin että rovasti jo on kuuluttanut tulostani.
— Niin, viime pyhänä. Hän ilmoitti että perjantaina otettaisiin lapset vastaan. Meillä on siis kolme päivää valmistuksia varten.
— Huomenna odotan tavarakuormien tuloa. Ja apulaisvaimo, josta minulle kirjoititte…
— Hänet voitte saada vaikka heti paikalla. Hän on leski ja hyvin kelpo ihminen. Jos muuta apua vielä tarvitsette, niin olen kokonaan teidän käytettävänänne.
— Te olette ystävällinen, rouva Korhonen. Opetusta varten tarvitsisin apulaista. Lapset ovat tietysti eri-ikäiset, ja parasta olisi jakaa heidät useampiin osastoihin. Mutta eikö rovastillakin ole tyttäriä, jotka mahdollisesti haluaisivat — —
— Vanhempi on kyllä kotona, mutta epäilen suuresti tokko hän — — Rouva Korhonen kaatoi teetä kuppiin ja tarjosi Hertalle. — Rovasti on hiukan omituinen mielipiteiltänsä, lisäsi hän, — ei siltä taholta voi suuria toivoa.
— Entä ruustinna?
— Hän on hyväntahtoinen nainen, ja hän auttaa teitä mielellään, siitä olen varma. Mutta, ymmärrättehän — —
— Olin aikonut käydä huomenna pappilassa, mutta jos te arvelette — —
— Ei mitenkään, neiti Ek, te voitte huoleti siellä käydä. Ja ken tietää, ehkä tuuli puhaltaa hyvinkin suotuisalta puolelta. Suvaitsetteko lisää teetä?
— Kiitos. Olen aivan ravittu.
Rouva Korhonen saattoi Hertan vierashuoneesen.
— Pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota, neiti Ek. Te olette varmaan hyvin väsynyt, ja haluatte varhain maata.
Hertta jäi yksin huoneesensa. Rouva Korhosen ystävällinen ja reipas käytös vaikutti virkistävästi häneen. Hän oli saanut hänestä varmaan hyvän työtoverin ja täynnä luottamusta ja toivoa hän nukahti vuoteellensa.