XI.
Hertta seisoi paljain päin Tähtälän portailla. Hän varjosti kädellä silmiään ja antoi katseensa kulkea yli talvisen maiseman. Loistavana tulipallona kohosi aurinko taivaan rannalla. Se valoi hehkuansa laajoille lumikentille, jotka kimaltelivat tuhansin värein ja vivahduksin ja sen säteet kisailivat härmän peittämässä puissa, jotka seisoivat kuin morsiot vihkipuvussansa.
Hertta kohotti ylös turkinkauluksensa. Hänen poskensa punoittivat pakkasesta. Talo seisoi korkealla törmällä, joka eroitti kaksi vesijaksoa toisistansa. Loppumattomina lumikenttinä ne lepäsivät hänen silmiensä edessä, siellä täällä vain yksitoikkoisuutta katkaisi pienet puuryhmät, jotka kohosivat tasaisella lakeudella pienten kumpujen keskeltä. Mikä ääretön yksitoikkoisuus tuossa maisemassa, jossa lumi oli kaikki epätasaisuudet peittänyt ja hävittänyt kaiken eloisuuden! Mikä kuolemanhiljaisuus koko luonnossa!
Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja, jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan, vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille uhkuvan elämänriemunsa.
Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata myöten.
Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode kirjavine verhoineen.
Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän valoa huoneesen.
Vanha vaimo astui sisään.
— Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä pitänyt mitään kiirettä.
Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin.
— Tänään on kova pakkanen.
Hertta kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu. Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin lapsetkin.
— Montako lasta neiti ottaa tänne?
— Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa suuressa padassa.
Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli sitä pohjoistuulen iskuilta.
Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa.
Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan.
Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa, ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat.
Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko pihan ja eteisenkin.
— Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän tulla tupaan ja kamareihin.
Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät.
Hertta avasi tuvan oven.
— Astukaa sisään lämmittelemään.
Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri joukko jäi vielä pihalle odottamaan.
Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä. Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle.
Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle? Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin tarvitsevat ja hädänalaisimmat?
Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana pidellen pientä poikaa kädestä.
— Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa kostuttaisi karvasta leipäänsä.
— Elääkö teidän miehenne?
— Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne.
— Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen.
— Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni. Paljaat jalat pistivät sen alta esiin.
— Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet.
Hän purskahti itkuun.
Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta sylissänsä.
Hertta kääntyi hänen puoleensa.
— Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti.
— Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua.
Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta tuskaa ja epätoivoa.
Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut.
Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä pyörrytti.
Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen
ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti
Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa.
— Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta.
Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä.
Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen.
— Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää heitä pois.
— Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille.
— Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa selkoa — —
— Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva.
Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te toiset lähdette kotiinne.
Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua.
— Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi. Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen ääneen.
Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan ääressä hämmensi vellipataa.
— Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten tyyntyvät.
He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi Annastiina uutta kiehumaan.
Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin.
Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun.
— Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä hameenliepeestä kiinni.
Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun, koetteli lohduttaa Liisaa.
Hertta tuli hänen luokseen ja tarttui tyttöä kädestä kiinni.
— Tule tänne, Liisa, niin saat velliä.
Hän talutti hänet pöydän ääreen ja asetti hänen eteensä täyteläisen vellivadin. Pienokainen unohti surunsa ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta, vaikka kyynel vielä vieri poskipäätä myöten.
— Jumala palkitkoon teitä, neiti, sanoi nuori vaimo, pyyhkien silmiään.
Hän astui ovea kohti, mutta kääntyi vielä kerran takaisin. Hän tarttui
lapseen kiinni, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkemään.
Sitten hän kiiruhti ulos.
Kaikki nälkäiset suut olivat vihdoinkin kylläiset. Annastiina toi lämmintä vettä ja saippuaa ja sitten alkoi perinpohjainen pesu. Hetken kuluttua pienet kasvot kiilsivät puhtauttaan ja kukin sai päälleen puhtaan paidan. Olkia levitettiin lattialle ja pienet väsyneet matkamiehet laskeutuivat maata toinen toisensa viereen.
Ruustinna Forsberg jätteli Hertalle hyvästi. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän sanoi:
— Te olette pannut hyvän työn alulle, neiti Ek. Herra antakoon teille voimia saattamaan sen loppuun. — —
* * * * *
Hertta astui ulos pihamaalle. Ilta oli tyyni ja kirkas ja kuu levitti salaperäistä valoaan uinuvan luonnon yli. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Sieltä-täältä tuikki vain himmeä valo jäisten ikkunaruutujen läpi. Kirkon suippeneva torni kohotti päätään väritöntä taivasta kohti ja sen takana seisoi vaara vankkana ja järkkymättömänä.
Hertta kuuli itseänsä huudettavan ja hän kääntyi taloa kohti. Portailla seisoi Annastiina.
— Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka jumalan tauti tulemaan.
Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään.
Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa, valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut melkein hiilokselle.
Annastiina seisoi ovella.
— Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina?
— Tuo sairas poika valittaa alituisesti.
Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta.
— Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi
Hertta.
Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti makuuvaatteita sohvalle.
Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti.
Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri.
Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda. Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan.
Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli rauhallinen ja syvä.
Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista hengitystä.
Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen nyyhkytys kohosi rinnasta.
— Äiti, äiti.
Hertta kumartui lapsen puoleen.
— Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen takaisin tyynylle.
Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä.
Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen:
— Herra, anna minulle voimia ja kestävyyttä, ja herätä sydämessäni rakkautta koko suureen luomakuntaasi.