XII.
Hertta heräsi reippaalla mielellä. Uni oli vahvistanut häntä. Ilolla ja luottamuksella hän tarttui työhön kiinni.
Pieni poika nukkui vielä. Hänen unensa oli aivan rauhallinen, ja poskilta oli kadonnut kuumeen puna. Tuvasta kuului iloisia ääniä.
Hertta meni tupaan. Siellä lapset olivat täydessä hommassa. Pikku Liisa istui paitasillaan vuoteellaan ja katseli vaatteitansa. Ne olivat kaikki uudet ja siistit. Ihastuksissaan hän löi kätensä yhteen ja riemuitsi: — Onko enkeli tuonut Liisalle uudet vaatteet? Voi kuinka enkeli oli hyvä.
Suuremmat tytöt auttoivat pienempiä ja kokosivat sitten makuuvaatteet yhteen. Annastiina toi maitovadin pöydälle ja koko korillisen leipää. Pian koko joukko tarttui ruokaan käsiksi. He olivat hilpeät ja iloiset ja heidän silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta.
Päivemmällä saapui rouva Korhonen. He jakoivat lapset kolmeen osastoon, pienimmät saivat tehdä paperi- ja ompelutöitä, suuremmat kirjoittivat ja lukivat. Välitunti kului laulaen ja leikkien.
Lasten riemu kohosi korkeimmilleen. He unohtivat arkuutensa ja heidän iloiset äänensä kajahtelivat tuvassa.
Kun opetustunnit olivat lopussa, läksivät lapset ulos pihalle leikkimään.
— Tahdotteko tulla katsomaan pienokaisiani, sanoi Hertta vieden rouva Korhosen viereiseen kamariin. Lattialla, tyynyjen varassa istui pienin ja leikitteli paperipalasella. Hän nauroi Hertalle ja ojensi kätensä häntä kohti. Hertta nosti lapsen syliinsä.
Vuoteessa makasi pieni poika. Isompi tyttö istui hänen vieressänsä.
— Annappas kättä, Paavo, sanoi Hertta sairaalle pojalle. — Tänään hän on jo paljoa reippaampi, lisäsi hän kääntyen rouva Korhosen puoleen, — hän sairasti vain ruuan puutteesta. Hänen äitinsä kertoi eilen, etteivät he viikkokausiin ole syöneet muuta kuin oljista keitettyä lientä ja karkeaa pettuleipää.
— Mutta sehän on hirveätä!
Hertta laski lapsen takaisin lattialle istumaan.
Tuvassa, oven suussa seisoi vanha mies poikansa kanssa. Hänen harmaa tukkansa valui hartioille ja yllään hänellä oli pitkä mekko, jota vyö piteli kiinni vyötäisiltä. Hän tervehti nöyrästi Herttaa.
— Minä tulen kaukaa, rajan toiselta puolelta, hän vastasi Hertalle, joka tiedusteli hänen kotipaikkaansa. Hänen puheessaan oli vieras, outo sointu.
— Matkalla minä kuulin, että täällä on koulu, lisäsi hän, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti. — Ettekö te ottaisi tätä poikaa kouluun, että hän saisi jotain oppia?
— Onko teillä muutakin perhettä?
— Vaimo ja nuoremmat lapset jäivät kotiin.
— Kuinka he siellä toimeentulevat?
— Minä möin härännahan ja sain kauppiaalta viisi kiloa jauhoja. Sen me jaoimme keskenämme. Aika on huono ja leipä vähässä. Ei sitä aina rahallakaan saa.
Hertta lupasi ottaa pojan luoksensa, vaikka hän olikin toisia lapsia vanhempi.
— Herra palkitkoon teitä, neiti. Minä olen vanha, oppimaton mies, mutta minä tahtoisin että minun poikani saisi oppia enemmän kuin mitä minä itse olen saanut.
— Hätä on tullut joka tölliin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Paljon niitä on kuollutkin, kun ei apua saatu minkäänlaista. Ja joka talosta miehet lähtevät liikkeelle apua ja ansiota hakemaan.
Miehen sanat huolestuttivat Herttaa.
— Mitä me teemme, sanoi hän myöhemmin rouva Korhoselle, saattaessaan häntä kotiin kirkon toiselle puolelle, — mitä me teemme, jos yhä useampia tulee rajan tuolta puolen? Mahdotonta on heitä kaikkia ruveta auttamaan, sillä silloin me riistämme avun meidän omalta väeltämme. Mutta on niin sydämetöntä jättää heitä ilman apuakin.
— Eikö olisi mahdollista saada vielä keittiö turvakodin lisäksi, sanoi rouva Korhonen. — Silloin voisi satunnaisillekin kulkijoille antaa apua, ainakin kerraksi.
— Kenraali Löfberg sanoi minulle lähtiessäni, että saisin perustaa keittiön turvakodin yhteyteen. Mutta huoneusto on siihen aivan liian pieni, eikä minulla ole kylliksi työvoimaakaan. Ainoa mahdollisuus olisi, jos voisimme saada jonkun täällä kirkonkylässä, joka ottaisi sen huoleksensa.
— Neuvotelkaa ruustinna Forsbergin kanssa, hän varmaan voi neuvoa teille jonkun sopivan henkilön.
Naiset erosivat toisistaan. Kun Hertta palasi takaisin, oli tuvassa jo päivällinen alulla. Lapset söivät lihasoppaa, neljä aina yhden vadin ääressä. He osoittivat niin suurta hartautta tässä toimessaan, etteivät malttaneet sivullekaan vilkaista.
— Neiti, sanoi Annastiina, joka hääri punakkana takan ja pöydän välillä, — kamarissa on köyhä vaimo. Hän tahtoisi puhutella teitä.
Hertta meni kamariin. Keski-ikäinen nainen istui tuolilla ja hänen vieressänsä lattialla oli pieni mytty. Hän nousi seisoalleen ja tervehti Herttaa.
— Eikö neiti olisi niin armollinen ja antaisi minulle vaatteen apua. Minulla on neljä lasta kotona. He ovat melkein alastomat, sillä tuli poltti syksyllä meidän tupamme, ja kaikki tavaramme. Suurella vaivalla lapset pelastuivat.
— Missä te nyt sitten asutte?
— Navetassa. Se on kylmä ja kostea, mutta onhan siinä kuitenkin tuulen suojaa.
Vaimon kasvot olivat laihat ja terävät. Posket olivat syvään kuopalle painuneet ja suun ympärillä oli kärsivä piirre.
Hertta meni tupaan ja toi lämmintä keittoa vadissa.
— Ulkona on kylmä, ehkä lämmin keitto tekee teille hyvää.
Vaimon silmät kyyneltyivät. Hän tarttui lusikkaan, mutta laski sen jälleen kädestään.
— Syökää vaan, sanoi Hertta kehoittavasti.
— Neiti, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — minun lapseni eivät ole viikkokausiin saaneet keittoruokaa. Vaimo purskahti itkuun.
Hertta astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Syökää huoleti, kyllä täältä teidän lapsillennekin liikenee.
— Syksystä saakka me olemme syöneet petäjäistä, sanoi vaimo pyyhkien silmiään. — Karvasta se on, eikä sitä parempana aikana niin huonolla ruualla toimeen tulisikaan. Kun on tavallinen vuodentulo, niin tarvitsee ihminen myös tavallisen ravinnon. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa myös voimia kestämään sillä, minkä hän antaa.
Hertta läksi hakemaan vaimolle vaatteita. Hän kokosi suuren käärön ja toiseen hän pani ruokavaroja. — Jumala palkitkoon teitä, sanoi vaimo liikutettuna. — Lukkarin vaimo antoi minulle villoja kehrättäväksi, hän osoitti myttyä tuolin vieressä. — Nyt minulla on työtä ja lapsille ruokaa ja vaatteita. Kyllä sitä nyt taas eteenpäin eletään.
Hän jätti Hertalle hyvästi ja läksi astumaan kotiinsa. Hertta katsoi ikkunasta hänen jälkeensä. Ajatuksissansa hän seurasi häntä lumisella metsätiellä kylmään ja kolkkoon navettaan, jossa lapset kärsimättömästi häntä odottivat. Hän kuuli heidän riemuhuutonsa ja näki heidän ilosta hohtavat katseensa. Ja Hertan sydämeen hiipi niin omituisen nöyrä tunne…