XIV.
Useita viikkoja oli jo kulunut Hertan tulosta Soimäkeen. Hänen työnsä edistyi varmasti ja vakaasti. Lapset turvakodissa olivat ihmeellisesti varttuneet. Laihat ja kalpeat posket olivat pyöristyneet ja saaneet punakan värin.
Kansankeittiö oli täydessä toimessa naapuritalossa. Joka päivä saapui lukuisia joukkoja saamaan lämmittävää keittoruokaa. He tulivat usein monien peninkulmienkin takaa puolialastomina ja niin voimattomina, että tuskin jaloillaan jaksoivat seisoa. Mutta saatuaan kovimman nälkänsä tyydytetyksi, he jatkoivat keveämmällä mielellä matkaansa, siunaten hyväntekijöitänsä. Ankaraa tuiskusäätä oli kestänyt useita päiviä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi aavalta lakeudelta, nostattaen lunta sankkoina savupilvinä ylös ilmaan. Kylmä viima tunkeutui huoneihinkin ja jäähdytti ilman. Tuli takassakin näytti olevan voimaton pakkasta vastaan.
Rouva Korhonen istui Hertan luona. Hän oli kääriytynyt lämpimään huiviin, joka peitti yläosan ruumista ja hän lämmitteli käsiään uunin edessä. Lasten tunnit olivat juuri päättyneet.
— Eräs kerjäläisvaimo kävi tänä aamuna meillä, hän kertoi, — ja tämä sanoi olleensa yötä Mäentorpassa. Mies ja vaimo ovat siellä sairaat, eikä mökissä ollut ruokaa minkäänlaista. Pieni lapsi oli itkenyt nälissänsä. Hänen kertomuksensa sai minut kauhusta värisemään.
— Pitäisi välttämättä mennä heitä katsomaan, sanoi Hertta.
— Tällaisessako ilmassa? Tiet ovat ummessa ja tuisku on niin kova, ettei voi silmiäänkään auki pitää.
— Mutta ajatelkaahan, jos he kuolevat nälkään! Olenhan minä ennenkin tuiskussa kulkenut, eikä lumi suksia upota.
Rouva Korhonen kohotti olkapäitään.
— Voittehan koettaa, mutta uhkarohkeaa se on. Heti päivällisen jälkeen pani Hertta maitopullon ja leipää tuohikonttiin ja läksi ulos. Vaikka oli vielä täysi päivä, niin lumituisku teki ilman hämäräksi. Hertta veti karvalakin alas korvilleen ja työnsi suksensa ulos.
Hän hiihti jonkun matkaa tietä myöten, jossa kulku oli verrattain helppo ja laskeutui sitten jäälle. Tuuli tuli takaapäin ja kiidätti hänet kovalla vauhdilla yhä kauemmaksi valkoisella lakeudella. Matka edistyi nopeasti, metsän reuna lähestyi lähestymistään ja jonkun ajan kuluttua hän kohosi ylös jäältä metsän suojaan.
Korkealla puiden latvoissa hän kuuli myrskyn pauhaavan. Lunta karisi hänen päällensä lumen painostamilta oksilta. Hän hiihti aivan umpimähkään, tietä ei ollut missään minkäänlaista, eikä vähintäkään jälkeä.
Vihdoin tiheiden puiden lomasta siinsi ränstynyt mökki. Kylmillänsä törrötti savupiippu taivasta kohti ja ikkunanruudunpahainen oli valkeana jäästä.
Hertta tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän. Hiljaisuus hänen ympärillään kauhistutti häntä, ei missään vähintäkään ääntä, ei missään pienintäkään ihmiskäden jälkeä.
Hän nosti suksensa mökin seinää vasten, kopisti lumen jaloistansa ja avasi oven. Ummehtunut ja sankka, ilma työntäytyi häntä vastaan. Hän veti oven kiinni jäljessänsä ja astui askeleen peremmälle. Mökin puolihämärässä hän ei voinut nähdä kättänsä edemmäksi.
Vähin erin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Mökin perällä, nurkassa oli ryysyinen vaatekasa, joka näytti hiukan liikahtavan. Oven suussa mustunut, tyhjä takka ja uunin päällä laihat, paljaat sääret, jotka riippuivat puoleksi ilmassa. Ryysykasasta lähti heikko, valittava ääni, melkein kuin lapsen itku, tukahdutettu nyyhkytys.
Hertta astui perälle ja kumartui ryysykasan yli. Kauhistuksissaan hän peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hänen selkäänsä karmi ja hänen polvensa vapisivat. Mutta hän voitti kauhistuksensa ja astui uudelleen ryysykasan luo.
Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli laiha ja kuivettunut.
Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta. Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut äidin kaulaan.
Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään, kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi:
— Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä.
Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan
istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan.
Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana.
Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa.
Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat.
Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa.
Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta, jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän työnsi sauvaa.
Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa.
Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet. Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa eteenpäin.
— Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi porstuan ovella.
Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille.
— Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet lämpimällä peitolla.
— Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen luona olevan.
— Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä.
Annastiina toi hänelle lasin viiniä.
— Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle.
Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta.
— Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten. Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen kiintyvän itseensä.
Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä.
— Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon.
Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa.
— Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi.
Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään.
Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos.