XV.
Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö- tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua.
Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään. Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän purskahti hillittömään itkuun.
Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät.
Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia, mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana kulkisi toisesta turvatista toiseen!
Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan.
Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita hoitamaan.
Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut, suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen suuren, kauniin työnsä.
Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa. Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista. Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta.
Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni hiuksiin.
Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa, uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa.
Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä maailmassa?
Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa, saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni.
Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena. Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa.
Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua.
Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut.
Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella?
Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono, alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään.
Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki menehtyisivät.
Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin, ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut.
Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset, rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi, ei hän saisi mitään aikaan.
Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä. Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan.
Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli vailla neuvoa ja apua.
Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi:
"Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen valvonut yksin useita öitä perätysten".
Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka oli matkalla kaupunkiin.