XVII.
Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti.
Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta. Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi jääkahleissansa.
Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät tuhansin värein.
Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja antoivat suksen viedä kauas alas jäälle.
— Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla. — Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja opetuksista.
— Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa.
— Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä.
Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat ja sulavat.
— Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan?
Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin.
— Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois.
He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat lumikentän poikki sen toiseen rantaan.
— Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli, — mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä tarkoituksiansa varten.
He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki.
— Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä.
— Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää heitä.
— Onko heitä suurikin perhe?
— Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.'
He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan jälkeäkään näkynyt missään.
Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet.
— Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti.
— Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän, jonka naapurin vaimo meille antoi.
Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle.
— Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. — Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin.
Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt jaloillaan.
— Kun jaksaisin nousta edes sen verran, että saisin tulta uuniin, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — niin ei meidän tarvitsisi viluun kuolla.
— Onko teidän miehenne aivan sokea?
— Viisi vuotta sitten hän tuli sokeaksi tapaturman johdosta. Siitä saakka hän ei ole voinut tehdä mitään.
— Kuinka te sitten olette tulleet toimeen?
— Minä olen työtä tehnyt, olen raatanut aamusta iltaan. Olin kuokkinut pienen pellon tuohon ikkunan alle, mutta syksyllä halla vei perunat. Kun kevät vain joutuisi, niin että petäjän kuori irtaantuisi puun pinnasta, niin olisihan jotain mitä syödä.
— Onko poika kauan sairastanut?
— Vasta pari päivää. Sekin tuli vielä kaiken kurjuuden lisäksi. Kunpa
Jumala armahtaisi ja korjaisi hänet pois.
Hertta nosti padan tulelta ja antoi vaimolle jauhovelliä. Hän nousi istualleen ja tarttui vapisevin käsin vatiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
— Jumala palkitkoon teitä, kun köyhää muistatte, — hän pyyhki laihalla kädellään kyyneleen, joka oli vierinyt poskelle. — Hän on laupias ja vanhurskas, eikä hän hylkää omiansa. Hän tahtoo vain koetella meidän heikkoa uskoamme.
Pieni poika penkillä avasi silmänsä. Niiden kiilto oli luonnoton ja kuumeen tuottama. Hän katseli miestä, joka istui pöydän ääressä ja vitkalleen nautti höyryävää keittoa. Hänen suunsa ympärillä karehteli tuskallinen piirre ja hän kohottautui puoleksi pystyyn kurottaen kättänsä.
Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon.
Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi
hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja.
Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä.
Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa.
— Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. — Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa.
— Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua hankkimaan.
— Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos.
— Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. —
Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne…
— Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian takaisin.
Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan tunne täytti koko hänen olentonsa.
Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä.
— Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni oli katkonainen ja tukahdettu.
— Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. —
Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne.
Hertta lähestyi häntä.
— Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei teitä yksin jätetä.
Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa. Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori. Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan.
Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo vaikeroitsi:
— Herra Jumala, Herra Jumala — —
Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä aikaa pyrkivät sisälle päästä.
Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui Hertan syliin.
Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas. Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha tasoitti taistelun jäljet.
Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa.
Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä.
— Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni.
Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa asennossa.
— Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte.
Vaimo päästi surkean valitushuudon.
— Hyvä Jumala, armahda minua!
Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon tuskanvääntämistä kasvoista.
Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa palasi takaisin.
Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti. Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa.
— Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. — Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua.
He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa, jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri.
— Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan käteen ja puristi sitä lämpimästi.
Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten:
— Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan.
Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin.
— Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin minkä me jaksamme kantaa.
Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti. Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa. Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa.
Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin.
Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä. Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja purskahti itkuun.
Antti oli seurannut häntä jäljissä. Vaistomaisesti, tunteensa valtaamana, hän astui hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.
— Hertta! Hänen äänessään värähteli rakkauden syvimmät vireet.
Hertta kohotti silmänsä häneen. Äkillinen heikkouden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet. Ja tietämättä mitä hän teki, hän vaipui Antin syliin.
— Hertta, Antti sanoi kuiskaten, — sinä olet minun, minun yksin, eikä kukaan saa riistää sinua minulta.
Hän hyväili hänen tukkaansa ja suuteli hänen ohimoitansa.
— Sano minulle yksi ainoa sana, Hertta, anna minulle yksi ainoa katse — —
Hertta kohotti päänsä hänen olkapäällään. Hän katsoi Anttia silmiin ja hän säpsähti. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hän työnsi hänet luotaan, ja heittäytyi pöydän ääreen, peittäen kasvonsa käsiinsä.
— Antakaa minulle anteeksi, jos minä teitä liian äkkiä yllätin, sanoi Antti kumartuen hänen puoleensa, — mutta kun minä joka päivä näen teidät rinnallani, kuulen teidän äänenne ja seuraan joka ainoata teidän liikettänne, niin minä en lopulta enää voi salata sitä tunnetta, joka on minut täydellisesti vallannut. Miksikä te luulette minun tulleen tänne? Miksi en olisi voinut lähettää tänne jotakuta muuta, jonka aika olisi ehkä ollut vähemmän kallis kuin minun? Siksi vaan että minä rakastin teitä, siksi vaan että elämä ilman teitä on minulle tyhjä ja mitätön. Ja siksi että minä luulin teidän kutsuvan minua.
— Siinä te erehdyitte. Hertan ääni kuulosti kolkolta. — Minä en kutsunut teitä itseni tähden. Minä en olisi sitä uskaltanutkaan. Olen pitänyt teitä ystävänäni, melkein veljenäni, mutta en koskaan ole unohtanut, että olette toiseen sidottu.
— Älkää tuomitko minua kuulematta. Tiedättehän te itsekin, kuinka vähän Elli ja minä ymmärrämme toisiamme. Elli tarvitsee toisellaisen miehen, kuin mitä minä olen, ja minä tarvitsen vaimon, sellaisen kuin te. Jos te vain rakastaisitte minua, niin te myös ymmärtäisitte.
Hertta istui aivan tyynenä. Mielenliikutus oli kokonaan hävinnyt ja hän oli aivan kylmä ja tunteeton. Melkein säälivällä katseella hän tarkasteli Anttia, joka seisoi hänen edessänsä.
— Oletteko te sitten rikkonut välinne Ellin kansa? Hertan ääni oli kylmä, melkein kova.
Antin otsalle kohosi puna. Lukemattomia kertoja hän oli aikonut sen tehdä, mutta joka kerta oli hänen syvä kunnioituksensa ja lämmin tunteensa kenraali Löfbergiin estänyt häntä siitä. Ja sitten hänen matkansa oli tullut niin äkkiä ja valmistamatta, ettei hän ennen sitä ollut tilaisuudessa sitä tekemään.
— En ole, hän sanoi, — mutta siitä saakka kun te läksitte tänne, kävi meidän välimme yhä kireämmäksi. Ellille minä tekisin suorastaan palveluksen, jos antaisin hänelle vapauden takaisin.
— Älkää sanoko sitä, tohtori Hammar. Naisen tunteet eivät ole leikkikaluja, tai ainakin ne ovat niin hentoja leikkikaluja, että niihin voi särö tulla helpommin kuin mitä te aavistattekaan.
Hertta astui ulos huoneesta tyynenä ja vakavana. Antti vaipui alas tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä.