XVIII.
Antti hiihti yksinänsä eilisiä jälkiä. Taivas oli pilvessä ja ilma raskas ja sumuinen. Raskaasti suksi liukui eteenpäin lumenpeittämällä kentällä. Himmeänä siinsi metsä lakeuden toiselta rannalta.
Antin mielikin oli raskas ja alakuloinen. Hänen ruumistaan raukaisi, koko yön hän oli valveillaan heitellyt itseään vuoteellansa. Tuska ja epätoivo riehui hänen rinnassansa. Hänen valoisat, riemukkaat ajatuksensa olivat kadonneet, kaikki hänen toiveensa rauenneet. Hän tunsi vain haikeaa tyhjyyttä sydämessänsä.
Hänen silmiensä eteen kohosi Hertan kuva, hän näki hänen jäykän, kylmän katseensa ja kuuli hänen paheksuvan äänenpainonsa. Antin otsalle kohosi häpeän puna. Oliko hän todellakin niin kurja, että hän samalla kertaa oli tavoitellut kahden naisen rakkautta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Siitä saakka kuin hän oli tullut Soimäelle, hän ei ollut ajatustakaan tuhlannut Ellille. Hän eli kokonaan siinä uudessa ympäristössä, johon hän oli joutunut. Hänen ajatuksensa kiersivät vain Hertan ympärillä, häntä yksin hän rakasti.
Mutta kaikki oli nyt lopussa.
Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni. Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä kuitenkin oli hänen suurin onnensa.
Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää. Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin kohdalle.
— Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan?
Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa. Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa.
— Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle puolelle, sairaan vaimon luo?
— Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat, koettelemus tuntuu joskus liian kovalta.
— Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan.
— Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui hiukan omituiselta.
— Hän oli väsynyt eilisestä.
Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä.
Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi.
Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva
Korhonen häntä vastaan.
— Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan.
Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa.
— Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. —
Minä olen valmis kuolemaan.
— Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne, joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen?
Vaimo nyökkäsi päätään.
— Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin.
— Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin olette aivan terve.
Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — —
Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut nähnyt Herttaa koko päivänä.
He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme.
Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden.
— Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille molemmille.
Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja.
— Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — —
— Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi.
— Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on.
— Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti.
— Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan ääni oli melkein rukoileva.
— Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä.
Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä.
— Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on tukahduttaa minut.
— Oletteko te sairas, neiti?
— En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te vain huoleti.
Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen kasvonsa ilmaisivat taistelua.
— No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, — minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän luottamustanne.
Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä. Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun.