XIX.
— Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia.
— Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan.
Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä. Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet hänet.
— Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti. — Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään.
Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös. Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin hän sai pysytellyksi pystyssä.
— Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä.
— Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. —
Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran.
Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen.
Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta vaipui tuolille istumaan.
— Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut itseänne liiaksi.
Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi alas pohjattomaan syvyyteen.
Äkkiä hän havahtui. Antti seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hänen kasvoissaan oli huolestunut ilme. Hän ojensi hänelle kupin.
— Juokaa tämä, hän sanoi — jos te olette vain vilustunut, niin se menee piankin ohitse.
Hertta nousi puoleksi istualleen vuoteessaan ja maisteli kuumaa juomaa.
— Minun on niin vaikea saada sitä alas, sanoi hän hetken kuluttua ja rykäisi. — Minun kurkkuni tuntuu niin karhealta.
Antti säpsähti.
— Onko se jo kauan tuntunut kipeältä?
— Ei, nyt vast'ikään.
Antti tutki hänen kurkkuansa.
— Se punoittaa hiukan toisella puolella, mutta ehkä se on vain jotain satunnaista.
Hertta vaipui takaisin vuoteelle. Hän ojensi kätensä Antille.
— Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt.
— Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa.
Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet. Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat silmänsä sen reunaa vasten.
Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana. Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä.
— Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista?
Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta.
Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta, että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä.
Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet.