XX.

Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume poltti hänen jäseniänsä.

Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa, nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta läähättäen hän ummisti taas silmänsä.

Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja laskeutuivat takaisin peitteelle.

Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli kadonnut.

— Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä.

Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle.

Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen hurmaavaa syleilyä.

Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi hänelle päähän.

Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan.

Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä, joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot selvenivät.

Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät.

Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli ymmärtänyt omaa itseänsä.

Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin, kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää ja olla onnekas.

Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon, ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen.

Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn.

— Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut,
Antti, älä anna sen riistää minua.

Ääni oli käheä ja tuskallinen.

Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti puhjennut täyteen voimaansa.

Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten.

Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki, huulet aivan verettömät.

Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa.

Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja kuiskasi hiljaa:

— Antti!

Äänen värähdys oli hempeän arka.

Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat Hertan huulia vasten.

Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta.

Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan.

Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme. Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli polvillaan vuoteen ääressä.

— Armaani, oma armaani!

— Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. — Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas, ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin.

Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä.

— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.

— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt…

Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava.
Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.

— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —

— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla, meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.

— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen.
Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.

Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki hänen kurkussansa.

— Älä anna sen tukehduttaa minua!

Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan asentoon.

— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.

Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.

Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi omaansa viimeiseen asti.

Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.