XXI.
Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja tyynet.
Hertta liikahti vuoteellansa.
— Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin äitini sylissä.
Hänen sylinsä oli niin lämmin ja pehmeä. — —
Mutta minun ympärilläni seisoivat kaikki pienet lapset — — he ojensivat minulle kätensä — — ja he värisivät vilusta — — ja kyyneleet vierivät heidän poskillansa — — Älä jätä heitä, Antti — — —
Hertta vaipui läähättäen alas tyynylle. Kasvon piirteet vääntyivät ja hän kouristi käsiänsä. Antti kohotti hänet pystyyn, koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta ja tuskasta.
— Armaani, armaani — —
Hertan huulet liikkuivat tuskallisesti ja hän tarttui Anttiin kiinni.
— Minä menen sitä suurta muutosta kohti, Antti — — elämää kohti — — me tapaamme toisemme — — rakkaudessa — —
Rinta kohosi raskaasti, suonet pullistuivat kaulassa ja kurkku korisi. Kauhu kuvastui hänen silmissänsä ja kasvot mustuivat. Hetken aikaa väin ponnisteli ruumis kuolemata vastaan, sitten painui pää hervottomana tyynylle ja kädet vaipuivat alas.
— Hertta, Hertta! Antti tarttui häneen kiinni. Hän suuteli häntä, hän hyväili häntä, hän kutsui häntä hellimmillä sanoilla.
Hertan silmät katsoivat jäykästi häneen, suu oli puoleksi auki ja pää taaksepäin koholla.
Antti laski hänet vuoteelle. Hän painoi silmäluomet kiinni ja asetti kädet ristiin rinnalle. Kuu valaisi hänen mustia suortuviaan, jotka valuivat alas hänen olkapäilleen ja paljaalle kaulallensa. Yliluonnollinen rauha oli karkoittanut tuskan jäljet hänen kasvonpiirteistänsä. Hän uinui kuin lapsi unen helmassa, viattomana ja puhtaana.
Antti seisoi vuoteen ääressä ja katseli lakkaamatta häntä. Hänestä tuntui kuin elämä äkkiä olisi pysähtynyt kulussansa, kuin kaikki olisi hiljennyt ja vaiennut. Hän ei tuntenut muuta kuin pohjatonta tyhjyyttä ympärillänsä. Hänen polvensa hervottuivat, koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän lyyhistyi kokoon vuoteen jalkapuolelle ja hänen päänsä vaipui alas hänen käsiinsä. Epätoivon tuska kohosi hänen rinnastansa, myrskyn lailla se raateli hänen sydäntään ja hän purskahti hillittömään itkuun.
Hiljaa ja äänettömästi kuun säteet poistuivat huoneesta, yön varjot synkkenivät. Kun aamun ensimäinen arka sarastus karkoitti yön henget pakosalle, niin sen himmeä valo levisi kuoleman koskettamille kasvoille ja kokoonlyyhistyneelle vartalolle vuoteen jalkapuolessa.