XXII.
Antti Hammar istui rautatien vaunussa nurkkaansa vetäytyneenä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja suun ympärillä karehteli tuskallinen piirre. Hän näytti äkkiä monta vuotta vanhenneen.
Hän istui yksin omiin mietteihinsä vaipuneena. Hän ei kuullut toisten matkustavaisten ääntä, hän tuskin huomasi heidän läsnäoloansa. Hänen katseensa oli kiintyneenä pimeään maisemaan, jonka ohi juna kiiti nopeata kulkuansa. Yksinäiset tulet tuikkivat sieltä-täältä ja ratalyhtyjen valot iskivät nuolen nopeudella hänen silmiinsä, heti taas kadotakseen pimeyteen.
Antin rinnasta kohosi syvä huokaus.
Lopussa, kaikki oli nyt lopussa. Hän oli joutunut ikäänkuin keskelle suurta pimeyttä, jonne ei elävä ääni voinut tunkeutua. Kunpa pimeys olisi ollut vieläkin suurempi, ja hiljaisuus vieläkin raskaampi, niin että olisi saanut levätä hiljaa ja liikkumatta, levätä, kunnes ei olisi jaksanut enää herätäkään…
Luminietosten alle hän oli haudannut onnensa ja kaikki toiveensa. Kun hän yksin astui Hertan ruumiin jäljessä hautausmaalle ja kuuli rovastin heittävän multaa hänen arkullensa — se oli niin kolkolta ja kylmältä kumahdellut — niin hän epätoivoissaan oli kokoon lyyhistynyt. Miksikä kohtalo oli vienyt heidän tiensä yhteen, kun ne niin pian kuitenkin erkanivat toisistansa? Miksikä se ikäänkuin ilkkuen oli avannut hänelle oven autuuteen ja sulkenut sen jälleen, ennenkuin hän oli ehtinyt luoda sinne muutakuin yhden ainoan silmäyksen? Kuinka sydämetön elämä saattoikaan olla ja kuinka puolueellinen! Toisille se tarjosi onnea sylin täydeltä, jota vastoin toisille…
Tupertuneena Antti oli palannut turvakotiin. Tuntikausia hän oli viettänyt Hertan huoneessa, pidellyt käsissään hänen tavaroitaan, kostutellut kyyneleillään hänen vaatteitaan. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään, ei ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli tuntevinaan ympärillään vielä Hertan läheisyyden, oli kuulevinaan hänen äänensä ja raskaan hengityksensä. Hänen katseensa etsi häntä sairasvuoteelta, vaan vaikeroiden, ikäänkuin äkkiä haavoittuneena, hän kääntyi jälleen pois, kun sieltä tyhjyys häntä vastaan vain ammotti.
Tyhjää, tyhjää — —
Hän oli jättänyt turvakodin rouva Korhosen haltuun ja lähtenyt matkalle. Eihän hän voinut sinnekään jäädä, vaikka mitä hän muualtakaan etsisi! Hänen elämältään oli äkkiä sen tarkoitus kokonaan kadonnut, hän tunsi itsensä niin turhaksi ja hyödyttömäksi.
Pitkällä hevosmatkalla hänen kiihoittunut mielensä hiukan tyyntyi. Hän rupesi muistelemaan niitä hetkiä, joita hän Hertan parissa oli viettänyt, hänen kuvansa astui niin selvänä ja kirkastettuna hänen sisällisen silmänsä eteen, että hän hetkeksi unohti katkeran todellisuuden. Hän kertoi mielessään joka sanan, jonka Hertta oli lausunut ja hänen sanansa, ne astuivat nyt aivan uudessa valossa hänen eteensä.
Vähitellen hän alkoi käsittää, ettei hänellä sittenkään ollut syytä valittaa kohtaloaan, joka oli vienyt hänet Hertan läheisyyteen. Olihan hänellä täysi syy olla kiitollinen lyhyestäkin tutustumisesta semmoiseen naiseen kuin Hertta oli. Ja elihän hän hänelle vieläkin, eli hänen ajatuksissansa ja muistoissansa. Ja vasta nyt, kun hän näennäisesti oli niin etäällä hänestä, tunsi hän täydesti ymmärtävänsä hänet. Tähän asti oli hänen oma tunteensa vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän voinut omaa itseänsä edemmäksi nähdä. Hän oli luullut olevansa oikea mies Hertalle opettamaan rakkautta. Ja kuitenkin, mikä oli hänen rakkautensa ollut, mikä hänen työnsä kansan hyväksi? Oliko se ollut muuta kuin kullattuun kuoreen peitettyä itsekkäisyyttä? Kuinka toista sitä vastoin oli ollut hänen rakkautensa, hänen, joka koko lyhyen elämänsä oli rakkaudelle omistanut.
Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta kansaan ja omaan työhönsä.
Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset sanat:
— Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa.
Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen.
Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon kipinä, joskin heikkona ja himmeänä.
Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa.