ESIPUHE
Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat, miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat, että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.
Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa — ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa, laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä. Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina. Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta metsäruususta.
Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta hyvin hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä.
Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän, joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin, mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren vuoksi.
Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty oman maineen muistorahoja.
Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.
Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia, joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa luonnokset. Benvenuto suunnittelee Perseustaan. Ghiberti leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee Pyhän Pietarin kanssa.
Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan. Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa Pantagruelin näytevedoksia.
Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot, päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.
Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen ja Margueriten rakastaja, sai Vapautetun Jerusalemin tekijä maksaa järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa Este-suvun tytärtä.
Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:
— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!
Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat Julian seppelettä; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat osaa Miramen murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin, itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista Ahmattien tai Kuninkaanmiekan ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä; hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin, hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.
Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare, kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.
Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston pyyteiden maksettu väline.
Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.
Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja; ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat, ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on köyhien miljoona.
Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille, jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:
»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan, vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»
Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan muualla kuin Pariisissa.
Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.
Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin. Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä heistä kerran saattaisi tulla.
He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista, kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.
He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä olevan olemassa; he sanoivat olevansa taiteen oppilaita taiteen vuoksi. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa alle.
Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan; sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.
Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden kukistamina.
Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä, jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa, joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys, väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.
Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.
Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina, joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet valmiille työlle.
Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.
Ja tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.
Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.
Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää seuraavan.
Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin, Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan. Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:
Hyvästi, päivä liian jäinen ja vaivat, liian karu maa! Saan loppuun asti vaeltaa kuin outo haamu yksinäinen.
Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan marseljeesina taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.
Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.
En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.
Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.
Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä, sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus, irstailu ja loiselämä.
»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»
Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen fysiologian alalle.
Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta, ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.
Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä tyytyväisinä kertovat taiteilijaelämästään liioitellen kuin tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä, on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin», joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli kymmenentuhannen frangin vuosikorot!
Tarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä taiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien joukossa.
Tulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut aiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia, ja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät. Tämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin; molemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden välillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat koskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen sormellaan.
Tämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat ovat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet esiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa, että lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän nimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla ja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan merkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin hintoihin.
Näille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat päämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää hyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään ei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on yksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö rumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan tulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän kekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen melkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen toimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön pulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien avulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja löytäisivät herkkusientä Medusan lautaltakin. Tarpeen tullessa he osaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa: mutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti ajelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja kauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä kylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän viimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä vieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki keinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien toimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on viiden frangin raha.
Boheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko heidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa hienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan pöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla tapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä — kohtaamatta velkojaa.
Bohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain työpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja sanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien valiosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy ilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen raakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon sorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi, pitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa; ivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka silmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä, vaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta, ja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien sanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen paratiisi.
Tällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti tuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten keskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita, valheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka liittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen kautta.
Kärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna vahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta vastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää itseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää, jolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei ennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin vae victis; voi voitettuja!
Henri Murger