Boheemielämää

by Henri Murger

I

Kuinka boheemikerho perustettiin

Sattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti seuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden toverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho kuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:

Eräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre Schaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja musiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon virkaa toimittava naapurin kukko.

— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole mahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.

Näin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään laitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se näytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita huonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli ollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten näkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.

Varustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki kiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen, jota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä naamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli ollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten ansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli viettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli leikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin varastosta.

Saatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun. Auringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet siristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi viisi läheisessä kirkontornissa.

— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta, hän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä on kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän vuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello on vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa! Tähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen laatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan huolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska eilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta, mikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin puheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua kaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello kahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin, talonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden laiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla käsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi järjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut aikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin, niin ehkä… Liikkeelle… liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.

Hän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan oli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä, ikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan omaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli tuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.

— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa aatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä. Koetetaanpa…

Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.

— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää ääntä. — Koetetaanpa mollia… Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen mukautua… C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c, d… helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista — sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa unohtaa… F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen. Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee… Tässä on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu, joka on pahasti tiellä, kun on vieraita… päivällisellä. Sytytänpä hiukan tulta… a, a… d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni hukuttamista.

Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän huoneeseen.

— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu runoilijani sanoihin.

Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:

Tuo kaunis nuori neitonen pois otti kenkänsä ja puoleen taivaan tähtien loi kyynelsilmänsä. Hopeisiin sitten aaltoihin hän järven sinisen…

— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, — sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä. Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan värssynmallin, johon sävelmäni sopii.

Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.

Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä syyliä sanovat hirviöiksi, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.

Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen, töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.

Näin se kuului:

Kaks kertaa neljä on kahdeksan, pois siitä kolme on viis. Ah, jospa jostakin pohatan nyt kiinni saisin ma siis, joka lainata vois sata frangia pois, jotta maksaisin, jahka jaksaisin! TOISTO Niin kello kaksitoista kun lyö tai vielä on pikkusen vailla, paha vuokravelka maksettu lie ja maksettu miehen lailla.

— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — lyö ja lie eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa rikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.

Ja hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen esittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän onnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin hänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä luottavaista autuutta ei kestänyt kauan.

Kello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui huoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan Schaunard-paralle: Oletko valmis?

Taiteilija hypähti tuoliltaan.

— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme neljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon löytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää noituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.

Ja upottaen päänsä polvien väliin hän vaipui mietiskelyn kuiluihin.

Nuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei ollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.

— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä tieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni, sattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle vieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra Bernardista.

Tungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa kaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita ja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset asunnolleen.

Kun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka näytti väijyneen häntä.

— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö muista, että tänään on kahdeksas?

— Kaks kertaa neljä on kahdeksan,
pois siitä kolme on viis,

hyräili Schaunard, — enhän muuta ajattelekaan.

— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo puoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi saapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.

— Antakaa minun siis mennä hakemaan huonekaluvaunut, vastasi Schaunard.

— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus. Minulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin olette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?

— Tietysti! ärjäisi Schaunard astuen askeleen eteenpäin.

— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan teille kuitit.

— Otan ne palatessani.

— Mutta miksei heti? kysyi portinvartija itsepäisenä.

— Menen vaihtamaan… Ei ole pientä.

— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten suonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on kainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.

— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko, että korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?

— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen on käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa teidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut vuokranne.

— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole hiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan vieressä, muutaman askeleen päässä täältä.

— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, —
Voin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?

— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika vauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.

— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa outoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu tiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa viedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan juuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka porraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä kurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.

Eteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu päässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa alla.

— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, — onko asuntoni vapaa?

— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö on mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa huonekalunne pihalle.

— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen orvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi turmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle, jonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein selville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen asuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!

Kantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan korkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla verhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.

— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään liitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti: olette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi toisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.

— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija kierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten ympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun en näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi kerralla tuodaan.

— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja haluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.

— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei haittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän lisäsi korostaen viime sanojaan.

Nuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan sotilaspukuinen lähetti.

— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan riippuvasta isosta nahkalaukusta.

— Asuu kyllä, vastasi portinvartija.

— Tässä on kirje hänelle, sanoi sotamies, — antakaa minulle kuitti.

Hän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen nimensä kojussaan.

— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi nuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on kirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä se hänelle.

Herra Bernard ajoi juuri partaansa, kun portinvartija astui sisään.

— Mitä asiaa, Durand?

— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi tämän teille; se tulee ministeriöstä.

Hän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön sinetillä.

— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli leikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa varma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten olen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni. Tässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi frangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa mukana, mutta saatte heti. Odottakaa!

Portinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta, joka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas päähänsä.

Mutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä yhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren kunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn saadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan kaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa ihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat vähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.

Vihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut maanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.

Tällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi, jonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut hallitukselle kuitin:

Arvoisa herra ja talonisäntä!

Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi ananke — paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla leikattu sulotarten ohimoilta.

Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.

Alexandre Schaunard

Luettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli sepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen työhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen silmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota, kysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.

— Odotan, herra Bernard.

— Häh?

— No sitä, mitä herra… hyvän uutisen johdosta… sopersi portinvartija.

— Ulos! Kuinka sinä, tollo, uskallat seistä edessäni lakki päässä?

— Mutta, herra…

— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!… Ei, odota. Menemme sen taiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.

— Mitä? Herra Schaunardko?

— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän näyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan sinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!

— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard ei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle ja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.

— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan, sillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt ansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä hölmö sinä olet!

— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten esimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.

Kun he ehtivät pihalle, huusi valkohattuinen nuori mies portinvartijalle:

— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole huhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö ole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?

— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti käytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän itse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen! Hän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse, jos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.

Ukko Durand hävisi porraskäytävään.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle miehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia puhutella?

— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta kerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.

— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard. — Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni välillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.

— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko
Durand, — herra Schaunard ei ole täällä… mutta hänen huoneensa on..;
Hölmö mikä olen… Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa,
ei hiuskarvaakaan, isäntä!

— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi hän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän. Portinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni tavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän huonekalunnekaan vielä ole saapuneet!

— Kyllä ne ovat, hyvä herra, vastasi nuori mies rauhallisesti.

Herra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot kehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.

— Kuinka, anteeksi… kuinka? hän änkytti. — En minä näe mitään.

— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen ällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa pylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien tauluja.

— Mutta huonekalunne, herra Bernard kiisti.

— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa, joka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista, missä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.

— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin huonekaluja kuin nuo…

— Kuinka, nämähän ovat ihan puhdasta rokokoota!

— Käsitätte kuitenkin, että minulla pitää olla takeita vuokrasta.

— Helkkari! Eikö teille riitä palatsi ullakkohuoneen vuokran takuuksi?

— Ei, hyvä herra, haluan huonekaluja, oikeita mahonkisia huonekaluja.

—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi', on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.

— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?

— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein tiedä minne istuutua.

— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?

— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.

— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on ammattinne?

Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.

— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!

— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra
Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.
— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän
portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?

— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia juomarahaa. Mistäs minä osasin epäillä…

— No pääsettekö te pian selville? nuori mies kysyi vuorostaan.

— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita nenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne. Laki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.

— Entä kunniasanani? kysyi taiteilija arvokkaasti.

— Se ei vastaa kalustoa… saatte hakea asuntoa muualta. Durand palauttaa teille juomarahanne.

— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo säästöpankkiin.

— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä toista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.

— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin, jatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte, vuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman vuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa vuokra maksetaan etukäteen.

— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija, jolla ei ollut muuta neuvoa.

— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi frangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.

— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi nuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa frangia?

— Mitä? kysyi isäntä ällistyneenä.— Kuinka sanoitte?

— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista, sanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja portinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen tasapainonsa.

— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. — Otan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä viisi frangia etukäteen.

— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän joka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun neljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.

— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen kumarruksen.

— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi auttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.

— Lähetän teille kuittinne, sanoi isäntä.

Samana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel, täysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut palatsiksi.

Sillä aikaa mainittu Schaunard harjoitti ympäri Pariisia rahan metsästystä.

Schaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen huomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää» ulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka viittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne temput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon. Ja paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne hetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät jolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa. Niinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan sisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää olevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla tasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä siihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle, Schaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen luettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet. Joka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi lainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat rahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä taulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito. Siitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä hän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka rahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen sedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä frangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä kertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä saamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen luoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että hänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat, tehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.

Mutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon välttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt enempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla aapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olopakosta annettu kieltävät vastaukset.

Kello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän oli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard päätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla paikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.

— Minne herra menee? huusi portinvartija pysäyttäen hänet

— Herra U:n luo, vastasi taiteilija.

— Hän ei ole kotona.

— Entä rouva?

— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen tuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se, jota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.

Hän ojensi Schaunardille paperipalan, johan U-ystävä oli kirjoittanut:

— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse… katu n:o… Tule sinne.

— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma sekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.

Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla, ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä la Mère Cadet. Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien kynäilijät joukoittain syömässä la Mère Cadetissa, joka on kuuluisa kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta valkoisesta maalaisviinistään.

Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan la Mère Cadetissa lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.

— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja tarjoan itselleni Belsazarin pidot.

Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut kokonaisen.

Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein la Mère Cadetin keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.

— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa, Adèle?

— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän souta.

— Tässä on, sanoi laulajatar.

Ja hän lähti hyräillen:

Se lempi, jonka Herra suo!

— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi piilossa kirjamuurin takana.

— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!

— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä hyvässä maineessa olevaa etikkaa.

Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla. Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea, leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä kynällä, jota piteli korvansa takana.

— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti viipyy?

— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra, lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.

— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.

Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä äänellä:

— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?

— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän osaanne.

— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?

— Jos niin on, hyvä herra…

Ja Schaunard kurotti lautastaan.

— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.

— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.

Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.

— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa kohteliaisuudellaan?

— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.

— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä minun vuokseni luopunut.

— Kuinka… anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.
Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille…

— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?

— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen kaniini, huudahti vieras.

— Bice…? kysyi Schaunard.

— … phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt tätä ilmiötä.

Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin. Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa, tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa, skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.

Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi, hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka. Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä, ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt, saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi, ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.

He lähtivät la Mère Cadetista kello yhdeksän vaiheilla illalla, molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa keskustelleet ihmiset ainakin.

Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla, että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.

Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies, jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen. Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää. Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät, jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.

Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.

— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.

— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.

— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.

Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa kuolleista.

— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä, jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni? No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että minä olen perheen isä, eikö niin?… Hyvät… Tulen pelaamaan dominoa kahvilaan… Seuratkaa tarkoin selitystäni.

— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.

— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä tartun sanomalehtiin, hyvä… Mitä näenkään? Toinen maalaa asian mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne…

— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.

— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän…

— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.

— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri, valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.

— Mutta, herra Mouton…

— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja assignaatit, siitä todistaa Murat.

— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?

— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen hautajaisensa lapsena ollessani…

— Vakuutan teille..,

— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa… No!

— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.

— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun hän oli pettänyt heidät?

— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt vuorostaan Moutonin nappiin.

— No, Marat

— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme toisiamme, pentele vieköön!

— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän sanomalehden… En suurta… vaan sellaisen, joka ei puhu loruja… Niin!

— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi loruja!

— No niin, seuratkaa ajatustani.

— Koetan.

— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne, kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän päätökseksi.

— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt

Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan dominoaan.

— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.

Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline istuivat.

— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille, viitaten virkamiestä kohti.

— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. — Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.

— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.

— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä, vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!

— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!

— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.

Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla jotakin.

Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut, tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt. Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta puolestaan elämänsä tarinan.

He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa, toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.

Schaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut asuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.

— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja niin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.

— Sinä saat soittaa, ja Rodolphe lausuu meille runojaan, tuumaili
Colline.

— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on vain yksi elämä elettävänä.

Kun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen oli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle odottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen viinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan Schaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi, että portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti aukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut heti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut kummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.

Kun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka nousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava Schaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.

— Mikä nyt tuli? kysyi Rodolphe.

— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin mukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta, helkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.

— Se on noituutta!

— Silmänlumetta, sanoi Colline.

— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.

— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, — kuuletteko?

— Mitä?

— Mitä?

— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d, se pysyy aina epäpuhtaana.

— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.

Niin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.

— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.

Viu… Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan jaloista. — On se tuokin… väittää, että se on viu…

— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä itsekseen; se on noituutta.

— Sil… mänlumetta, kirkui Colline pudottaen toisen kantamistaan pulloista.

— Mielikuvitusta, äännähti vuorostaan Rodolphe.

Tämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi mie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia kynttilöitä.

— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti kolmea toverusta.

— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä olekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.

— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven avaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.

Mutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi.
Hän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:

Olen käynyt kolme kertaa joululahjojani hakemassa.

Phémie.

— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti, jonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.

— Hyvä Jumala, puhkui Rodolphe, — minä olen todella sekaisin.

— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla prosentilla osaa toverini sekavuuteen.

Nuori mies ei voinut olla nauramatta.

— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne epäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.

— Mielellämme.

Ja tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi laahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka lukija lienee jo tuntenut.

Schaunard katseli hämärin silmin ympärilleen mutisten:

— Onpa minun tyyssijani kaunistunut!

— No, joko nyt uskot? kysyi Colline.

Mutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut soittaa juoksutuksia.

— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.

— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.

— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.

— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?

Ja hän katseli Marcelia läheltä silmiin.

— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun häätökäskyn.

Hän luki:

— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello 12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini, rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?

— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä kotonaan, tunnustan sen.

-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!

— Mutta, jatkoi Marcel, — minäkin olen kotonani.

— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on huomannut…

— Niin, yhtyi Colline, — jos toverimme…

— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että… niin kuinka on mahdollista…

— Niin, toisti Colline kaikuna, — kuinka on mahdollista…

— Olkaa niin hyvät, istuutukaa, ehätti Marcel, — niin selitän pulman.

— Kostuttaisimmekohan selitystä? uskalsi Colline ehdottaa.

— Ja haukkaisimme palan päälle, lisäsi Rodolphe.

Kaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään vasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.

Marcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan välillä, kun hän muutti taloon.

— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme teidän luonanne.

— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.

Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.

— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt minua. Nytpä muistan… että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan. Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen lipastooni lukitsematta.

— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.

— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.

Marcel nauroi.

Tuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.

Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä. Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet yhdessä.

Samassa ukko Durand astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä huhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä… kaduilla on kuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran kuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra Schaunard! Mitä teitä te olette tullut?

— Sähköteitse, vastasi Schaunard.

— Älkääpä! epäili portinvartija. — Te olette aika vekkuli, te…

— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu keskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen neljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille paperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!

— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen; — sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän luonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.

Aamiaiselta päästyä Rodolphe pyysi puheenvuoroa:

— Hyvät herrat, sallikaa minun erota teistä…

— Voi ei! sanoi Schaunard tunteellisesti. — Älkäämme erotko koskaan.

— Se on totta, täällä on oikein hyvä olla, vahvisti Colline.

— … erota teistä hetkeksi, pääsi Rodolphe jatkamaan.

— Huomenna ilmestyy Iriksen vyö, muotilehti, jonka päätoimittaja olen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.

— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on mentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut Pariisiin arabiaa oppimaan.

— Menkää vasta huomenna, ehdotti Marcel.

— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten tunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä kierrosta kirjakauppiaiden luona.

— Mutta palaathan? kysyi Schaunard.

— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään käytti hiukan erikoisia vertauksia.

Ja hän lähti Rodolphen kanssa.

— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin kanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa, pitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden tyydyttämiseksi.

— Aiotteko tosiaan muuttaa? kysyi Marcel huolestuneena.

— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran kaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.

— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin mukananne?

— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard sanoo.

— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan vuokrannut huoneen kalustettuna.

— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi surumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi frangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.

— Mutta malttakaas, huudahti Marcel, — mieleeni juolahti eräs aate.

— Antakaa kuulua.

— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut vuokran etukäteen.

— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani täysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni laittomastikin, huomautti Schaunard.

— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla on huone, mutta ei kalustoa.

— Juuri niin.

— Tämä asunto miellyttää minua, tunnusti Marcel.

— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää miellyttänyt.

— Kuinka sanoitte?

— Ei milloinkaan enempää kuin nyt. Kyllä minä tiedän, mitä puhun.

— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää luokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.

— Entä vuokra? kysyi Schaunard.

— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on teidän vuoronne. Miettikäähän.

— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen ehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki oikeastaan sisaruksia.

— Sisarpuolia, arveli Marcel.

Tällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet toisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.

— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan päivällistä koko joukolle.

— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen taskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi antoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi. Maksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —

— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin Iriksen vyön taloudenhoitajalta etukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa itseni.

— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta nöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.

— Minä pysyn kuitenkin, jatkoi Rodolphe, — päivällistarjouksessani.

— Niin minäkin, sanoi Colline

— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa maksaa.

— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon, verrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.

— Anna kuulua.

— Rodolphe tarjoaa päivällistä ja Colline illallista.

— Siinäpä oikea Salomon tuomio, tunnusti filosofi.

— Voittaa Camachonin häätkin, Marcel lisäsi.

Päivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa ravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista tarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila illallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja Schaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty tuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten mielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä suuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he huomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he hengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa haavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet jättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin näkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan päämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän yhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että mahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli liittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä evankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena: Tukekaa ja rakastakaa toisianne.

Loppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan, Rodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi pikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla kuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen yksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei osannut sirosti sanoa.

— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän pakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.

Päivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin ilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan muille kantavieraille sietämättömäksi.

Kahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho Marcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin Elyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa illallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä, ja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea ilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä täyttä kurkkua veisasivat:

Vietetään, vietetään nyt päivää juhlaisaa!

Seuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät tällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin puuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa, jossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa nähtiin joka päivä palaavan.

Tällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku kertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia kuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä ovat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun luokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on epäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä, että itse elämä tekee sen pakolliseksi.