II
Sallimuksen lähetti
Schaunard ja Marcel, jotka olivat urheasti ryhtyneet työhön aamusta alkaen, keskeyttivät sen äkkiä.
— Helkkari, kuinka on nälkä, sanoi Schaunard ja lisäsi huolettomasti: —
Eikö tänään murkinoidakaan?
Marcel näytti kovasti hämmästyvän tästä kysymyksestä, joka nyt oli sopimattomampi kuin milloinkaan muulloin.
— Milloin on ruvettu syömään aamiaista kahtena päivänä perätysten? hän kysyi. — Sitäpaitsi eilen oli torstai.
Hän täydensi vastaustaan lausumalla seuraavan kirkollisen käskyn ja lyömällä tahtia maalauskepillään:
Sä muista: perjantaina liha pois ja kaikki muu, mi sellaist' ois. ja kaikki muu, mi sellaist' ois.
Schaunard ei tiennyt mitä vastata ja kävi taas käsiksi tauluunsa. Se esitti tasankoa, jolla kasvoi punainen ja sininen puu ojennellen oksiaan toisiaan kohti ja siten varsin ymmärrettävästi viitaten ystävyyden suloisuuteen. Myönnettävä olikin, että aihe todella oli hyvin filosofinen.
Samassa talonmies kolkutti ovelle tuoden Marcelille kirjeen.
— Siinä menee kolme souta, sanoi hän.
— Tosiaanko? kysyi taiteilija. — Hyvä on, jäätte ne meille velkaa.
Ja hän sulki oven toisen nenän edessä.
Marcel oli ottanut kirjeen ja avannut sen. Luettuaan ensimmäiset sanat hän alkoi hypellä ateljeessa kuin temppuilija ja laulaa täyttä kurkkua seuraavaa kuuluisaa romanssia, joka ilmaisi, että hänen riemastuksena oli huipussaan:
— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:
Yksi vuode riitti kai, kun tiukkaan sullottiin.
— Sen tiedämme hyvinkin!
Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:
Poiat siskon nähdä sai — niin, niin, niin!
— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.
Neljä poikaa ankaraan
kun tautiin sairastui,
vietiin heidät sairaalaan —
hui, hui, hui!
— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:
Yksi vuode riitti kai, kun tiukkaan sullottiin.
— Sen tiedämme hyvinkin!
Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:
Poiat siskon nähdä sai — niin, niin, niin!
— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.
Tämä uhkaus vaikutu kuin ryöppy kylmää vettä kiehuvaan nesteeseen.
Marcel tyyntyi kuin noiduttu.
— Luehan, hän sanoi ojentaen kirjeen toverilleen.
Siinä kutsui eräs parlamentinjäsen, taiteiden ja erityisesti Marcelin valistunut suojelija, hänet päivällisille. Marcel oli näet kerran maalannut taulun hänen maatalostaan.
— Kutsu on täksi päiväksi, virkkoi Schaunard. — Onpa vahinko, ettei se ole kahdelle. Mutta tosiaankin, kuulehan, tuo edustajasi on hallituksen kannattajia. Sinä et voi, et saa hyväksyä hänen kutsuaan: periaatteesi estävät sinua syömästä kansan hikeen kastettua leipää.
— Älä huolii sanoi Marcel. — Tämä edustaja kuuluu keskustan vasemmistoon ja äänesti eilen hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän hankkii minulle tilauksen ja on luvannut esittää minut vaikutusvaltaisille henkilöille. Ja olkoon tämä perjantai tai ei, minulla tuntuu olevan sellainen ruokahalu kuin Ugolinolla Nälkätornissa, ja aionpa syödä runsaan päivällisen, poika!
— Mutta vielä on muitakin esteitä, jatkoi Schaunard, joka ei saattanut olla hiukan kadehtimatta toisen hyvää onnea. — Ethän voi mennä vieraisiin punaisessa puserossa ja rantajätkän lakki päässäsi.
— Menen lainaamaan vaatteet Rodolphelta tai Collinelta.
— Älä hulluttele! Oletko unohtanut, että kuukauden kahdeskymmenes päivä on jo mennyt ja että noiden herrojen vaatteet on tähän aikaan jo moneen kertaan pantattu?
— No, onhan minulla aikaa löytää ainakin musta puku kello viiteen mennessä, väitti Marcel.
— Minulta meni siihen kolme viikkoa, kun kävin serkkuni häissä, ja silloin oltiin tammikuun alkupuolella.
— No niin, sitten menen tällaisena, jatkoi Marcel harppaillen pitkin lattiaa. — Älköön sanottako, että mitätön pukukysymys ehkäisee ensimmäisen askeleni seurapiireihin.
— Ja sitten, keskeytti Schaunard, jota suuresti huvitti kiusata toveriaan, — mistä saat kengät?
Marcel hyökkäsi kuvaamattoman kiihkon vallassa ulos ja palasi kahden tunnin kuluttua saaliinaan vain irtokaulus.
— Siinä kaikki, mitä sain, sanoi hän surkeasti.
— Eipä maksanut vaivaa juosta noin vähän takia, sanoi Schaunard; — täällä on paperia vaikka tusinaan tuollaiseen.
— Mutta, huusi Marcel tukkaansa repien, — pitäähän meillä sentään olla yhtä ja toista tavaraa, hitto vie!
Ja hän aloitti pitkällisen tarkastuksen molempien huoneiden joka sopessa.
Tunnin hakemisen jälkeen hänellä oli koossa seuraavanlainen puku:
skotlantilaiset housut, harmaa hattu, punainen kaulanauha, muinoin valkea hansikas musta hansikas.
— Siitä tulee kaksi mustaa hansikasta, jos tarvitset, arveli Schaunard. — Mutta kun olet pukeutunut, loistat kuin auringon spektri. Mutta vähät siitä, sinähän olet väritaiteilija!
Sillä välin Marcel koetteli kenkiä. Onnettomuudeksi ne kuuluivat molemmat samaan jalkaan.
Epätoivoinen taiteilija keksi sitten nurkassa vanhan kengän, jossa säilytettiin tyhjiä väriputkia. Hän sieppasi sen.
— Nyt jouduit ojasta allikkoon, huomautti hänen ivallinen toverinsa. —
Toinen on terävä ja toinen tylppä.
— Ei sitä näe, kun kiillotan ne.
— Se auttaa. Nyt sinulta puuttuu vain välttämätön musta nuttu.
Marcel pureskeli nyrkkejään.
— Jos sen saisin, selitti hän, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni ja oikean käteni.
Taas kolkutettiin ovelle. Marcel aukaisi.
— Onko herra Schaunard kotona? kysyi vieras pysähtyen kynnykselle.
— Minä olen, vastasi maalaileva soittoniekka pyytäen astumaan sisälle.
Vieras, joka oli kasvoiltaan niin rehellisen näköinen kuin oikea maalainen konsanaan, esitti asiansa: — Serkkuni on usein paljon puhunut taidostanne muotokuvamaalarina, ja koska juuri aion matkustaa siirtomaihin, jonne minut on valittu Nantesin sokeritehtailijain edustajaksi, haluaisin jättää muiston perheelleni. Sen takia olen tullut teitä tapaamaan.
— Voi, pyhä kaitselmus! mutisi Schaunard. — Marcel, tarjoa tuoli, jotta herra…
— Blancheron, täydensi vieras, — Blancheron Nantesista, sokeriteollisuuden edustaja, V———n entinen pormestari, kansalliskaartin kapteeni ja sokeriteollisuutta käsittelevän lentokirjasen tekijä.
— On suuri kunnia minulle, että olette valinnut juuri minut, sanoi taiteilija kumartaen sokeritehtaitten edustajalle.— Millaisen muotokuvan haluatte?
— Pienoiskokoa… tuollaisen, vastasi Blancheron osoittaen erästä öljymaalausta, sillä hänestä, kuten monesta muustakin, sellainen maalaus, joka ei vienyt ihan koko seinää, oli pienoiskokoa, eikä hän tuntenut väliasteita.
Tämä tietämättömyys antoi Schaunardille kohta täyden käsityksen henkilöistä, jonka kanssa hän oli tekemisissä, etenkin kun vieras lisäsi toivomuksenaan, että kuva maalattaisiin »hienoilla väreillä».
— En koskaan käytä muunlaisia, selitti Schaunard. — Kuinka suuri pitäisi itse kuvan olla?
— No tuollainen, sanoi Blancheron osoittaen kahdenkymmenen tuuman kangasta. — Paljonko se maksaa?
— Viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen frangia; kuusikymmentä, jos kädet näkyvät, viisikymmentä ilman.
— Peeveli, serkkuni puhui kolmestakymmenestä!
— Riippuu vuodenajasta, selitti maalari. — Väritavarat eri aikoina erihintaisia.
— Vai niin, siis niin kuin sokerikin!
— Juuri niin.
— Olkoon sitten viisikymmentä frangia, myönsi Blancheron.
— Siinä teette väärin. Kymmenen frangia lisää, ja silloin maalaan kätenne, joihin pistän kirjasenne sokerikysymyksestä. Sehän kuuluu asiaan.
— Tosiaan, te olette oikeassa!
— Voi helkkari, mutisi itsekseen Schaunard, — jos hän jatkaa, niin räjähdän ja lisäksi suututan hänet jollakin sutkauksellani.
— Oletko huomannut? supatti Marcel hänen korvaansa.
— Mitä?
— Hänellä on musta puku.
— Ymmärrän aivoituksesi. Anna minun jatkaa.
— No niin, virkkoi edustaja, — milloin alamme? Ei pitäisi viivytellä, sillä minun on pian lähdettävä matkalle.
— Minunkin pitäisi lähteä vähän matkalle. Ylihuomenna pistäydyn poissa Pariisista. Jos haluatte, niin aletaan vaikka heti. Hyvä alku helpottaa työtä.
— Mutta nythän tulee pian pimeä, eikä lampun valossa voi maalata, väitti Blancheron.
— Minun ateljeessani on sellaiset laitteet, että voi työskennellä koska hyvänsä… selitti maalari. — Olkaa niin hyvä, riisukaa takkinne ja asettukaa mieleiseenne asentoon Sitten aloitetaan heti.
— Pitääkö riisua takkini? Miksi?
— Sanoittehan antavanne kuvan perheellenne?
— Niin kyllä.
— No, silloinhan teidät tulee esittää kotiasussa, aamunuttu yllä.
Sellainen on muuten yleinen tapa.
— Mutta minulla ei ole aamunuttua mukana.
— Mutta minulla on. Ennakolta valmista, virkkoi Schaunard tarjoten mallilleen maalitahraista räsyä, joka aluksi sai kunnon maalaisen epäröimään.
— Tämä vaateparsi on vähän outo, tuumi hän.
— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti sen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.
— Oletteko Vernerin oppilas? kysyi Blancheron.
— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat jumalani, mutisi hän sitten itsekseen.
— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen aamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.
— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen silmää iskien.
— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa osoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää häntä täällä kyllin kauan!
— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä.
Mutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä.
Ja ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!
— Tuon ananaksen, virkkoi Marcel häviten viereiseen huoneeseen.
Hän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän poistui ateljeen takaovesta.
Schaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron kellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän huomautti siitä maalarille.
— Niin on minunkin laitani, mutta teitä palvellakseni voin olla tänään syömättä. Muuten minut oli kutsuttu Faubourg Saint-Germainiin, selitti Schaunard, — mutta me emme voi nyt keskeyttää, sillä se vahingoittaisi näköisyyttä.
Hän jatkoi työtään.
— Kyllähän me sentään, lisäsi hän sitten äkkiä, — voimme syödä ilman häiriötäkin. Alhaalla on hyvä ravintola, josta tuodaan, mitä haluamme.
Ja Schaunard odotti kolme kertaa käyttämänsä monikkomuodon vaikutusta.
— Olen samaa mieltä, yhtyi siihen Blancheron, — ja vastapalvelukseksi toivon, että kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaan.
Schaunard kumarsi.
— Hyvin käy, tuumi hän itsekseen. — Kelpo ukko, oikea sallimuksen lähetti. Haluatteko laatia ruokalistan? hän kysyi miellyttävältä vieraaltaan.
— Olisin hyvilläni, jos te pitäisitte huolen siitä, vastas toinen kohteliaasti.
— Sitä saat katua, pöllöpää, lausui Schaunard itsekseen harpatessaan alas neljä porrasta kerrallaan.
Hän meni ravintolaan, astui tarjoilupöydän luo ja laati ruokalistan, joka sai nurkkaravintoloitsijan kalpenemaan.
— Oikeata bourdeaux'ta! — Mutta kuka maksaa?
— En kai minä ainakaan, vastasi Schaunard, — mutta setäni, jonka tapaatte luonani, suuri herkkusuu. Koettakaa parastanne ja pitäkää huolta, että saamme ruuan puolessa tunnissa… posliiniastioissa, huomatkaa!
Kello kahdeksan tunsi Blancheron jo tarvetta selittää ystävälle aatteensa sokeriteollisuudesta ja luki Schaunardille ulkoa koko laatimansa lentokirjasen.
Schaunard säesti häntä pianolla.
Kello kymmenen Blancheron ja hänen ystävänsä tanssivat polkkaa ja sinuttelivat toisiaan. Kello yksitoista he vannoivat, etteivät koskaan erkanisi toisistaan, ja tekivät kumpikin testamenttinsa, jossa luovuttivat toisilleen kaiken omaisuutensa.
Kun Marcel puoliyön tienoissa tuli kotiin, tapasi hän heidät loikomassa lattialla toistensa sylissä, kasvot kyynelissä. Ateljeessa oli jo puoli tuumaa vettä. Marcel törmäsi pöytää vasten ja näki suurenmoisen juhla-aterian jäännökset Hän katseli pulloja: ne olivat tyhjät.
Hän yritti herättää Schaunardia, mutta tämä uhkasi tappaa hänet, jos häneltä ryöstettäisiin Blancheron, jota hän käytti päänalaisenaan.
— Kiittämätön! virkkoi Marcel ottaen taskustaan kourallisen pähkinöitä.
— Ja minä kun toin hänelle päivällistä!