I
Ensi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt Rodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli koettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.
Tämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli pukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä. Mutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen pelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli sittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen aapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja käyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen verran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi hän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen rakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä huolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan. Keskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo syntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä puoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että Rodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa edellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto runoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.
Kerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle, joka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.
— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä, kuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan… hän tahtoo teillä lääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte pientä uskottomuuden oikkua.
— Ha haa! nauroi Julia, — oikeinko tosiaan uskotte minun arastelevan?
Ja vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että asian laita oli päinvastoin.
Erään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo salata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta vihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen rakkaussuhteensa.
Hän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian alkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön, mutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä kuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä riviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja kirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti paradoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä Rodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa, vaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin, johon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.
— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on katkennut. Alistukaamme kohtaloon.
Ja kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi sama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus, joka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää pirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin yksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan ja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin ne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen taiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.
Kauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota sellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen hetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle antautuneita.
Näitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi Rodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät nojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle paperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi tappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän näki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla lapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten hänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen päivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä, sitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa, kirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä köyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa, joka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa tehtävän valmiiksi.
— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita sinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua suloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin suloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten vuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja rehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka työ antaa tekijälleen ensi palkintona.
Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan, ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin, joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen, rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä, lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen, valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti? Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan, joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa. Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta? Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket? Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut? Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet, ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi intohimoksi.
Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana, sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää, että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä erolla oli saavuttanut?
Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään… mutta tieto siitä oli hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi, kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen jollakin huivilla tai hatulla… siis esineillä, mutta ei ihmisten kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena, menossa johonkin huviin.
Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he saattoivat lohduttaa toisiaan.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin. Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla Marcel tapasi hänet työssä.
— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet työssä… ja päällepäätteeksi runon teossa!
— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia… olen saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!
— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi nyt olette?
— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme… ei muuta.
— Todellako?
— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.
Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.
— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.
— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä, mistä löydän.
Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä runosuontaan muihinkin tehtäviin.
— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, — tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea. No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.
— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa matkapassia.
— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen, — haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?
— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi
Rodolphe.
Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon, jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän lemmentarinansa eri vaiheineen.
— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee minua lehdissä!
Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä. Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää hänen huomionsa muualle.
— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.
— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.
— Ja italialaisen olkihatun, jatkoi Paul.
— Ei, sanoi Mimi, — jos tahdotte minua ilahduttaa, ostakaa minulle tämä.
Ja hän osoitti vihkoa, josta oli lukenut Rodolphen runon.
— En ikinä! vastasi varakreivi äreästi.
— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse ansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.
Ja Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen oli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon ostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon ulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä ystävilleen.