II
Oli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana omituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki panttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan meluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-, leikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla olisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he sittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka sananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat piiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun tulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia niitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa Borelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä »Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista tunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru, ikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma täytti tämän kaupunginosan.
Vietettiin vanhan tavan mukaan jouluiltaa.
Marcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin alakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua he huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti täynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä hetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat taiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta kinkut alkoivat kutistua kokoon.
— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka paahtaa sen.
— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri! Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.
— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet, jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.
— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.
— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.
— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.
— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.
Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.
Marcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.
— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.
— Muistatko vielä, kuinka sitä viime vuonna vietimme? kysyi Rodolphe.
— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche maksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie saisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.
— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti
Rodolphe.
— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta erilaisina.
— Tahtoisitko viettää jouluiltaa? Rodolphe kysyi.
— Kenen kanssa ja millä? kysyi Marcel vuorostaan.
— Tietysti minun kanssani.
— Ja mistä rahat?
— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa muutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme sinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme kostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.
— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin susi. Odotan sinua tässä.
Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä frangia.
— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.
— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.
— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.
Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.
Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.
Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.
Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.
Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.
Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.
— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.
— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.
— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa… ja minun laitani on samoin, hitto vieköön… en salaa sitä lainkaan.
— Vaikka niinkin, mutta…
— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot, jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!
— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin… vastasi Rodolphe vaipuen haaveihinsa.
— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon. No niin, menneisyys on mennyttä… irti kahleista, jotka meitä vielä siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin, katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä, tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus, tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää, kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa. joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa, vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe, ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena, muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan. Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo, järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita, tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä, joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön, ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.
— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?
— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä, kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne, säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa. Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni, mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah, eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati kääntävät ajatukseni häneen.
Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian, jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.
— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!
— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!
Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi
Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.
— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.
— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.
— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö, kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.
Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.
— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin oikein kaunis ja rakasti minua… eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?… Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko… no niin, se myönnetään sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää puhua minulle hänestä.
Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta, ajatteli maalari.
Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja sitten pisti sen taskuunsa.
— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.
Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata, koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.
— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.
Kun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.
Tulija oli Mimi.
Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä tiehensä.
— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.
Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana takaisin tuoliinsa.
— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen kättänsä, joka pysyi velttona.
— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?
— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin myöhä.
Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut enää Mimi, vaan Mimin haamu.
Marcel siirsi kamiinan ääreen tuolin ja sijoitti Mimin siihen istumaan.
Mimi hymyili nähdessään iloisesti häilähtelevän liekin.
— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita, pakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel… tiedättekö, miksi tulin luoksenne?
— En aavistakaan, vastasi maalari.
— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen tässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi kertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.
— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin hyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin vahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.
— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne voisin mennä.
— Ettekö siis enää olekaan varakreivitär? kysyi Marcel.
— Voi hyvä Jumala, en.
— Mutta mistä alkaen?
— Jo kaksi kuukautta sitten.
— Olette siis liiaksi vaivannut nuorta varakreiviä?
— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus hänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme, ja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä mitään muuta.
— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin arvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.
— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta kaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla, huutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana viedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman saita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä, ja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi pakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat vähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän oli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin kiirastulessa.
— Ja tietääkö hän nykyisen asemanne? kysyi Marcel.
— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi. — Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin nälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.
— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut yksin, sitten kun jätitte varakreivin?
— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan teille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en voinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun nyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän lisäsi iloisesti.
Rodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä salaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:
— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?
— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.
— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.
Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi
Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.
— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on. Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta… saimme sitten muuta ajattelemista.
— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.
— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään kolmisin.
— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.
— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?
— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä tavalla näen teidät jälleen.
— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta? Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!
Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.
— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.
— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.
Runoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin iloinen.
Kun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:
— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.
— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.
— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.
Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa
Rodolphen luona.
— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä kauan, vain kaksi päivää.
— Ei mitään hankaluuksia, ei mitään, vakuutti Marcel.
— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme
Rodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.
— Kiitän teitä, sanoi Mimi ojentaen Marcelille ja Rodolphelle kätensä.
Molemmat valmistuivat lähtemään.
— Tahdotteko lukita oven? kysyi maalari ovelle tullessaan.
— Miksi? vastasi Mimi katsoen samassa Rodolpheen. — Minä en pelkää.
Kun ystävykset olivat kahden kesken viereisessä huoneessa, sanoi Marcel:
— No, mitä aiot tehdä?
— En tiedä, mutisi Rodolphe.
— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että jos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne kanssa.
— Jos Musette olisi tuolla, mitä sinä tekisit? kysyi runoilija.
— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no niin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin hänen luonaan.
— Minäpä olen sitten lujempi kuin sinä, sillä minä jään tänne.
— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai sinäkin panet maata?
— Tietysti, vastasi Rodolphe.
Mutta kun Marcel yöllä heräsi, huomasi hän Rodolphen sijan tyhjäksi.
Aamulla maalari koputti hiljaa Mimin ovelle.
— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa, ettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt Mimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.
— Näinkö te olette viettäneet yön? kysyi Marcel hämmästyneenä.
— Niin, vastasi nuori tyttö.
Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle maalarille kätensä.
— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.
— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.
— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja
Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?
— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa minua vielä.
— Tiedän sen, vastasi maalari.
— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle paljon pahaa.
— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.
— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu pitkää aikaa.
— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.
— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.
— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien peninkulmien jäässä toisistanne.
— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä liiaksi… Minä poistun pian ainiaaksi.
— Mutta minne?
— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!
Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.
— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!
— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?
— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä ajassa?
— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi sydäntäni… Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette. En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen… mutta sitä ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte, kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut Mimiänsä… eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala, valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.
— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan, olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan, olihan hän vapaa… kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä, auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä! Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni murtuisivat… Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä aterioineet… se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata, kuoleman väri… Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!
Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen läheisyyden.
Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline. Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli päättänyt uhrata lempiteoksiaan.
Mimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.
— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani aamukengät ja panen päähäni huivin… minulle se on samantekevää. Sillä silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.
Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet jätettiin yksin sairaan kanssa.
Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen puoleen sanoen:
— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet pelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että hän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo kyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän luoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.
— En uskalla ehdottaa hänelle sairaalaan menoa, «anoi Rodolphe.
— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu.
Huomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.
— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa. Ette voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan. Toimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri halu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa, jos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta käythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää hoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia, ja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä teet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin ja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan myös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä lainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin. Mutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla. Nyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt minut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani mukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet, joita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata minut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin jälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis ihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä sievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan viimeinen kerta.
Mimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat
Rodolphen kasvojen yli.
Schaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti, että he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.
— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras lääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan, minun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä olisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin kanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse paitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.
Ei mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään kuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin pidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn kuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.
Seuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut kävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle suurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu, voitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari kolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden näyteikkunoita.
Kun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun, alkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä painamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään päivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin voimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli ensi silmäyksellä saanut.
Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.
— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi, orvokkeja… niitähän on vielä.
— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi… ensi sunnuntaihin siis.
Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:
— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!
Sairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.
— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!
Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.
Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli kutsuttu kummiksi.
— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään
Rodolphen.
Runoilija kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut.
Nuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta kuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti sieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:
— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn pian häntä katsomassa.
— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua liian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.
Kun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut liikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.
— Ah, siinähän ovat kukkanikin! hän huusi hymyillen tyytyväisenä.
Rodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut heidän rakkautensa paratiisi.
— Rakkaat kukat, sanoi Mimi suudellen orvokkeja.
Myös makeiset tuottivat hänelle iloa.
— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka hyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle rakkaita, Rodolphe kultani.
Tätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja Schaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla ilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.
— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein varhain.
Kun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä kirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti suositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:
— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on kuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.
Rodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut hänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet yhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe viittasi kirjeeseen.
— Tyttö-raukka, sanoi Marcel.
— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan ehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?
— Kuka tietää! mutisi maalari.
Mimin kuolema herätti boheemien kesken syvää surua.
Viikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli ilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.
— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.
— Mitä?… Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?
— Ketä? huusi Rodolphe.
— Häntä… Mimiä.
— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.
— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille, olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja lähetin sen heti teidän asuntoonne.
— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona. Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan, kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin olette hänet viimeksi nähnyt?
— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton… hän pelkää teidän sairastuneen.
— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet
— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet sairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää teidät sisälle.
Rodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori lääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:
— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin, puhui totta.
— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi on siis…
— Tänä aamuna… kello neljä.
— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi
Rodolphe.
— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria katettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi nimikilpi: Ruumishuone, hän lisäsi:
— Hän on jo vaunuissa.
Siellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin yhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan hautauksesta.
— Jääkää hyvästi, sanoi Rodolphe lääkärille.
— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.
— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan yksinäisyyttä.