II
Pyhäinmiesten päivän jälkeinen aamu. Francine oli äsken kuollut
Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja. Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet vihdoin.
Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli hyräillyt.
Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita, joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli, että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi, tavallinen aamulaulunsa huulillaan.
Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä kalpeille kasvoille.
— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.
Jacques nousi ja sanoi katsoen lääkäriin:
— Lopussa, eikö niin? Ei mitään toivoa enää?
Vastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni vuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.
— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta. Jumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet. Hän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja toisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut muuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on kuollut… mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä valmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa naista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.
Jacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin eri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja kirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri kellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi määrättyjen hautajaisten maksuksi.
He palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään hiukkasen.
— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja tarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.
Naapuri ja lääkäri eivät ymmärtäneet, mitä kuvanveistäjä tarkoitti.
Jacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli vähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin huulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli herättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen hetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi kerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja tuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda sokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan, he olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.
Harvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari pulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä lasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki hänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.
Jacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan muiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi särkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän kokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi naapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda huoneeseen sangollisen vettä.
— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. —
Tarvitsen apuasi ihan heti.
Vettä ja kynttilöitä tuotiin. Ystävät jäivät yksin.
— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden puiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.
— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion muovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni, et sinä saa poistua.
Jacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla kuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu nyyhkytys tempoili hänen huuliaan.
— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten kipsikaukaloa.
Toinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen valo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän. Oliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen silmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä tavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.
— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi itsekseen.
Kun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu suotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen sitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin kuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.
Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät, joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen, jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.
Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä, jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä epäillä jälkeenjääviä.
Hetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa piirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen ensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se mies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että rakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman toista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen lemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla Jacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin ehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle ruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja jäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja nuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.
Ja kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden taiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin kuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät Galateansa marmorihahmoiksi.
Nähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun jäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä kärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti siinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut sanoa hänen kuolleen kauneuteen.
Lääkäri oli uupuneena nukahtanut huoneen nurkkaan.
Jacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen harha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin rajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun lievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena välistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen elämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun asti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan hautajaisluvan.
Jos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin olennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen erehtymättömyys.
Sillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin Jacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen ystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta Jacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä tavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita on niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain kukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.
— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs heistä.
— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo varhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan lujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt ihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on omasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui Francineen, hän on paljon muuttunut.
— Francine teki hänet onnelliseksi, huomautti toinen.
— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka voitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin nykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen mestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että hän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun Tizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä petä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.
Lazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja tunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.
Muutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi hautausmaata kohden… Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä, oli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka astui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.
— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä…
— Varmaankin hänen isänsä, sanoi toinen.
— Hän saattaa sisartansa, arveli kolmas.
Ainoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä ja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä muistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi rakastajatartansa viimeiseen lepoon.
Saattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin haudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.
Haudankaivajilla oli kiire, ja he tahtoivat saada kaikki käymään nopeasti.
— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme
Ei siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!
Heti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan. Toinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa auttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle pystytettiin pieni puuristi.
Lääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät sanat:
— Voi, minun nuoruutenihan nyt haudataan!
Jacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli Vedenjuojat. Sitä perustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun kirjailijaliittoa, josta puhutaan Maakunnan suurmies nimisessä romaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja »vedenjuojien» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät, kehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo siinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat päämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun se vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä vastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua, eikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla todistuksena seuran olemassaolosta.
Asuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä seurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan rikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti vannottu.
Alinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret miehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla koskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi, että äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua pakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan suostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen tai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat ystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea ja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen koettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä ryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen räätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel oli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa, jota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan. Koko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt Vedenjuojien aateyhteydessä, hän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan tuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan sairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli viettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne. Niinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea ja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä, josta olisi tuloja.
— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla taiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot, mutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi mukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja. Sinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä ja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.
Mitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta voidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus tarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän aikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään ja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta luopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla, koriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta Jacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut kuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä hehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen yhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin edullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän ei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen lemmittynsä loistaviin silmiin.
Francinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään, Vedenjuojia. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa jokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt täältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan koetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa ja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin kuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan Vedenjuojista ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.
Viisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques meni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta ja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli valmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques itse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa marmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden ajaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai kuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita ylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa Jacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia nähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut oikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys, ja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli kaiverrettu Francinen nimi.
Jacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa, joka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa Pyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen kuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia frangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques ei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt hänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli saanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa mestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.
Kevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen lääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka aikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista palatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia taiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista. Jacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni Jacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki runollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien kehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin työnsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa palatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa sovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen ne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän riensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa lepäsi.
Mutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi jo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois, sillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan. Kun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla ruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle, joka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle, joka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan työnnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan — köyhän surevaisen köyhä uhri.
Jacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut Hän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä samaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset, kun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia. Kokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä. Kävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse hän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä olivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques astui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen pöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques tunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt lautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota Francine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja joka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet hyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen rakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena kuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että Francine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle haudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä kyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin, loistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja hyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:
Käy lempi ympärilläin, oveni auki siis!
Tämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo laulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen sitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen. Ah, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen ja oikea laki määrää niin.
Kuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista, olivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua Jacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät epämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä taiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan taiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen liikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus oli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin teokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja että samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin liikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt häntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus työskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli tyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, Vedenjuojien, elämää.
Hän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi usein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä kahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan. Jacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä siihen oli syynä.
— Tunnen tuon hyvin, ystäväiseni, hän sanoi kuvanveistäjälle.
Ja koputtaen häntä rintaan sydämen kohdalle hän lisäsi:
— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä pieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.
— Voi, sanoi Jacques,— minä rakastin liiaksi Francinea!
— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä toisen huulilla.
— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi
Jacques.
Ja hän Iäksi Rodolphen luota ajatuksiinsa vaipuneena.
Kuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen luomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö, nimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea. Totta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa vaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän rakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän viulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin soidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia varten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän ohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään, kuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet ulkonäöltä:
— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä ehkä taas joku haudattavana?
Jacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille asti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa iloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin De Profundis, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien, joka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään taiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman askeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi nuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta vaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä varten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin enkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli riipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään, päästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen veikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen raamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään naisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki ruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä seurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.
Jacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa noudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti salaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa haudalle.
Eräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun. Tyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta väri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin paljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua joka päivä. Nuori tyttö totteli.
Eräänä lauantaipäivänä Jacques sanoi hänelle:
— Tule huomenna hyvissä ajoin, teemme pienen retken maalle.
— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen, saat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.
Marie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää pukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten sunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.
Taiteilija otti hänet vastaan kylmästi ja melkein töykeästi.
— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella asullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys johtui.
— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi, minulla on työtä.
Marie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen, joka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.
— Kas, neiti Marie, ettekö olekaan enää surupuvussa? kysyi hän.
— Surupuvussa? toisti Marie, — ja mistä syystä?
— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se musta puku, jonka Jacques lahjoitti teille…
— No?
— Niin, se oli surupuku: Jacques antoi teidän surra Francinea.
Siitä päivästä alkaen Jacques ei enää nähnyt Marieta.
Tämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt loppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä enää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin sairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli helppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan, oli menossa Francinen luo.
Hänet vietiin Saint-Louisin sairaalaan.
Kun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan johtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä kertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja kipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen haudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli Francinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi, sillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä kokonaan vuoteeseen.
Eräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään siitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa hukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar Genovevan, joka hoiti häntä hellästi.
— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva. Se esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei ole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin kaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia. Niinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.
Muutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana päivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät Vedenjuojat olleet saattamassa ruumista.
— Taide ennen kaikkea, oli Lazare sanonut.
Jacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut erityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.