Boheemielämää

by Henri Murger

XIX

Musetten oikkuja

Lukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi Medicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä Kulku Punaisen meren poikki, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi. Seuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten jälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille kaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe hyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi muistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot soittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti hymyillen.

— Siinä kutsuu hurskasääninen kello ihmiskuntaa ruualle, sanoi Marcel.

— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin kunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.

— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi
Colline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.

— Voi, te imettäjäni maitopullot, te lapsuuteni neljä ateriaa, minne olette kadonneet? huokasi Schaunard. — Minne, oi minne? hän toisti unelmoiden ja lempeän kaihomielisesti.

— Ja ajatelkaa, että tällä hetkellä on Pariisissa satoja tuhansia kyljyksiä paistumassa! huomautti Marcel.

— Ja yhtä monta pihviä! lisäsi Rodolphe.

Sillä aikaa kun neljä ystävystä pohti keskenään tätä joka päivä esiintyvää vaikeata aamiaispulmaa, huusivat talon alakerroksessa sijaitsevan ravintolan tarjoilijat täyttä kurkkua ruokavieraiden tilauksia.

— Eivätkö ne lurjukset osaa pitää suutansa kiinni! äkäili Marcel. —
Jokainen heidän sanansa on kuin pisto vatsaan.

— Tuulee pohjoisesta, huomautti Colline osoittaen naapurin katolla lepattavaa tuuliviiriä. — Emme siis syö tänään aamiaista, sillä luonnonvoimat ovat meitä vastaan.

— Kuinka niin? kysyi Marcel.

— Olen vain tehnyt säähavainnon, jatkoi filosofi. — Pohjoistuuli merkitsee melkein aina kieltäytymistä, kun taas etelätuuli tavallisesti ennustaa iloa ja hyvinvointia. Filosofiassa sanotaan tämmöistä viittaukseksi ylhäältä.

Gustave Colline laski paastotessaan veristä pilaa.

Tällä hetkellä pääsi Schaunardilta, joka oli upottanut kätensä taskuun, tuskanhuuto.

— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa sormeaan elävän hummerin saksista.

Schaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli sattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan, jota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka edellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.

Kaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.

— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.

— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.

— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja

— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa. Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.

— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa, missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui suvulle suuri vahinko.

— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.

— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin seuraa.

— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään, saamme aamiaista.

— Uskon sen, sanoi Marcel ottaen kultarahan käteensä.

— Tämän me paistamme runsaan kastikkeen kera.

Ruokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta ruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin kiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan perästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota pikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa valossa.

— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti taiteilija, — Hiiteen valkoviini!

— Entä samppanja? kysyi Schaunard.

— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa kaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia. Eihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä laulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.

Kun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas ravintolaan tilaamaan aterian.

— Mitähän jos lämmittäisimme täällä hiukkasen, ehdotti Marcel.

— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo kauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran hämmästyä.

Ja hän riensi portaille ja pyysi, että Colline käskisi tuoda puita.

Jonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja, joka raahasi isoa säkillistä halkoja.

Kun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä, osui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota lukemaan hän siirtyi muista syrjään.

Kirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin hän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen vuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:

»Rakas ystävä.

Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan, että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan päivälliseksi.

Musette.»

— Tyttö-parka! mutisi Marcel mykertäen kirjeen taskuunsa.

Ja kätkien kasvot käsiinsä hän vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin.

Boheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa, lukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt näkymättömänä ja tuntemattomana.

Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä, mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen. Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä petoksesta.

Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:

— Nyt voin rauhassa kuolla!

Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.

Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä, itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.

— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?

— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka alkoivat iloisesti ritistä.

Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa, oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.

Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt tiedän, mistä löydän!

— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat? lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.

— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa nyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:

»Rakas lapsukainen!

Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen vanhaan oli sanoa… Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä, ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän… ei viimeinen suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.

Suutelen sinua niin usein kuin vain haluat.

MARCEL.»

Saatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva Sidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen perille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen viedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija huomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti portinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle Marcel oli vuokrasta velkaa.

— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen taiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa minulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.

— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää minulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä. Olen sanonut hänet irti.

— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa. Oikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi sovelias aika…

— Oikein puhuttu. Menen sinne itse pikimmiten.

Rouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja lähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.

Musette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun varrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja hän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.

— Ihmeitten ihme! huudahti Musette nauraen sydämensä pohjasta.

— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen edessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.

— Eräs päivälliskutsu, vastasi Musette. — Mitä siitä ajattelette?

— Ajattelen, että se sattui hankalalla hetkellä, sanoi nuori mies.

— Kuinka niin?

— Aiotteko sitten mennä noille päivällisille?

— Luulen, että menen… koettakaa tulla ilman minua toimeen tänä iltana.

— Mutta, ystäväiseni, eihän se ole soveliasta… Menette joskus toiste.

— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!

— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan tuota henkilöä ja vielä sanotte sen minulle!

— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia ei kuulu.

— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!

— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.

— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista…

— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut, ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan päähänpistojani.

— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä… ei… oikuilla ja oikuillakin on eroa…

— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka! lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään. Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa takaisin teidän luoksenne… ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.

— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua, sanoi nuori mies.

— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä… koska rakastan ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.

— Sallikaa minun edes tulla mukaan.

— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti suutelee minua.

— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka ovat niin myöntyväisiä kuin minä?

— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden, joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni. Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä. Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.

— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen kateellisena.

— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan jättänyt häntä.

— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen, että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.

— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi, menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.

Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin, oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi. Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan. Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä, vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin, jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat. Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa seurauksia niistä koituikin.

Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut. Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen »soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan, voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään kantaan.

— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.

Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran vakavasti avioliittoa.

— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En koskaan! sanoi hän.

— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.

— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne, vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.

Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin. Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä mustasukkaisen kärsimättömänä.

— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.

— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.

Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia, jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska, huudahti hän iloisesti:

— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin työntää tuuli minut kumminkin sinne!

Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka palaa vanhaan pesäänsä.

Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria, mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.

Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.
Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.

— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain tuokion.

— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.

— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä hauskaa.

— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.

— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.

— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.

— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.

— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.

— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie, siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.

— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.

— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.

Sidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.

Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia käytävästä, liikahti hän levottomasti.

— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?

Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.

— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä täysilukuinen.

Marcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.

— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.

— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia. Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa kastikkeemme.

Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.

Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.

Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja riensi ovelle.

Tulija ei ollut kuitenkaan Musette.

Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi. Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.

— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.

— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa, joka hänelle kuuluu!

Ja hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline tarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:

— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan aikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri juomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti erittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää hän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.

— Anteeksi, herrat, sanoi talonomistaja, — en tahtoisi häiritä teitä.

Ja hän ojensi esiin paperin, joka hänellä oli kädessään.

— Mikä tämä painotuote on? kysyi Marcel.

Talonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa, huomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.

— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin ollut kunnia esittää se teille.

— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän pikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena päivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.

— Olen jo kuitannut sen, sanoi isäntä, — niin että jos teille sopii…

— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne.
Minulla on paljon puhuttavaa teille.

— Olen käytettävissänne.

— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin täyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.

— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin… siinä oli kuva, jossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut joku Godard.

— Hän on ulosottomieheni, selitti talonomistaja.

— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni tässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti hyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus maksoi viisi frangia…

— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino… yleisen tavan mukaan.

— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel. — Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka haluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs miellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa ja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon perhesiteet, tuhannet asiat.

— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, — viimeinen neljännes on vielä maksamatta.

— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja järkkymätön aikomukseni.

Talonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla näkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri, että kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.

— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen kanssa.

— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.

— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus… vuokraajat eivät maksa!… Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten tiedätte.

— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.

Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän talonomistajasta.

— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.

Ja hän puolestaan pani kuitin pöydälle.

Schaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten kehitystä.

— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä omistajan lasin täyteen.

— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut parempaa.

— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin tällöin jonkun korillisen tätä lajia.

Talonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel keskeytti hänet jälleen.

— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen toisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen muun boheemin kanssa.

Talonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa pois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:

— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan rahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä vuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat… tiedättehän, nuoruus ja hulluus… Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden neljänneksen vuokran etukäteen.

Ja ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten viereen.

— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on valmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. — Minun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi päivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli hän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.

Tästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet toverinsa juonta.

— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se, huomautti Marcel.

— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut sen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa takapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.

Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.

— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin tosiaan jo rahapulassa.

— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel

— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut… Hyvät herrat, saan kunnian…

Ja hänen kätensä ojentui taas.

— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.

— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen istuutuen.

Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.

Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia, tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.

— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen rommipulloa.

Ensimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan renkutusta, josta Schaunardkin punastui.

Toisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja kun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.

Kolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville tällaisia mietelmiä:

— Elämä on kuin virta.

— Rikkaus ei tuota onnea.

— Ihminen on katoavainen.

— Kuinka suloista on rakkaus.

Ottaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen suhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut mahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan kuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään, että Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui varmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli ottanut lompakostaan.

— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä julma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!

— Mitä nyt? kysyivät boheemit hämmästyneinä Schaunardin liikutuksesta.

— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.

Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa kirjeen; se alkoi näin:

»Paksu pallukkani!»

— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta, mutta onnistumatta.

— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on ankkurissa.

— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle tuotat!

— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä… maksoi paljon rahaa… Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla kaksikymmentätuhatta frangia korkoja… Hän pyytää minulta tässä kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!… Annan hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi…

Ja hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.

— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —
Missä ne nyt ovat?

Rahat olivat kadonneet

— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli Marcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani tämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on omatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!

Talonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla äänellä mieletöntä puhetta pulloille.

Kun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa levottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun nähdessään isäntänsä.

— Mitä olette tehnyt isännälleni? kysyi hän taiteilijoilta.

— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten perimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa, pyysimme maksun lykkäystä.

— Mutta hänhän on humalassa, sanoi tyttö.

— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. —
Hän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.

— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi jättää meille kuitit ilman muuta.

— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle kuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää hyödyksemme hänen tilaansa.

— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar laahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä jaloillaan.

— Vihdoinkin! huudahti Marcel.

— Hän tulee takaisin huomenna, sanoi Rodolphe. — Hän näki rahat.

— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen, mikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti myöntää meille lykkäystä.

Kun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset kemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan samentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä kuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita kiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija palasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista yöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.

— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona kirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten tulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän tulisi. Huomenna siis.

Ja niine ajatuksineen hän vaipui uneen nojatuolissaan.

Sillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä ystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän ei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat vaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.

Rouva Sidionien luona jatkui korttipeli.

— Mutta missä Musette on! joku huudahti äkkiä.

— Ja missä pikku Séraphin? kysyi toinen.

Rouva Sidonie purskahti nauruun.

— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä
Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan…

Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.

— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies. Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää. Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee, että Musette on hullaantunut Marceliinsa.

— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.

— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.

— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa, jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.

Niin, miksi?

Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan. Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja kokonainen metsä paloi uunissa.

Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä, valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-, ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.

Mutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin tarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon haamu.

— Mikäs hätänä? kysyivät toiset huolettomasti.

— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.

— Penteleen pentele! huusivat Marcel ja Schaunard.

— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe.
— Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti.
Mutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.

Hetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta ruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin juustoa.

Uunissa hehkui kaksi nyrkinkokoista kekälettä. Ulkona satoi yhä lunta.

Boheemit istahtivat pöytään ja levittivät juhlallisesti ruokaliinansa.

— Kumma paikka, sanoi Marcel, — tämä silli maistuu fasaanilta.

— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli ei ole tähän asti kelvannut.

Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi ovelle.

Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.

— Mikä sinun on? kysyi hän.

— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.

— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.

— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien jäännöksiin, — tulen liian myöhään.

— Mutta miksi? kysyi Marcel.

— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui
Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.

— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.

— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin, tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?

Häntä alkoi uudelleen värisyttää.

— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja viides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.

Ja hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli leimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja Schaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.

— Minne menette? kysyi Marcel.

— Tupakkaa ostamaan, vastasivat poistujat

— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan merkin. Marcel kiitti häntä katseella.

— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta, kun he olivat jääneet kahden kesken.

— Niin, olen todellakin tullut hiukan myöhään…

— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis kiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.

Musette painoi päänsä alas ja oli vaiti.

— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti samalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla siis on täällä?

— Tiedäthän hyvin, vastasi Musette nopeasti.

— Mutta mitä olet tehnyt siitä lähtien kun sait kirjeeni?

— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa useita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä vieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni kauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan… Maurice-raukka ei voinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan… mutta en voinut sille mitään… läksin liikkeelle… Ah, kuinka hyvää lämpö tekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.

— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen kuluttua.

— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole mitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.

— Pyh, sanoi Musette, — sitä paremminhan on entisen kaltaista.

Rodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko vuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.

Varakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon jälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain, miksi hän näytti niin surulliselta.

— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme vihassa.

— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen luokseen.

— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu, jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.