IV
Ali Rodolphe eli turkkilainen vastoin tahtoa
Töykeän isännän häätämänä oli Rodolphe jonkin aikaa elänyt harhailevampana kuin pilvet, täydentäen parhaansa mukaan taitoa mennä maata illallisetta tai syödä illallista maata menemättä. Hänen kokkinsa nimi oli Sattuma, ja hän asui usein Tähtitaivaan majatalossa.
Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka eivät luopuneet Rodolphesta näiden kiusallisten vastuksien keskellä: hyvä mieliala ja Kostaja-nimisen draaman käsikirjoitus, joka jo oli turhaan jonottanut kaikkien Pariisin teatterien ovilla.
Eräänä päivänä, kun Rodolphe oli viety putkaan, koska oli antanut liian kaameita tanssitaidon näytteitä, hän odottamatta tapasi siellä enonsa, herra Monettin, uunintekijän ja nuohoojan, kansalliskaartin kersantin, jota ei ollut nähnyt ikipitkiin aikoihin.
Sisarenpoikansa onnettomuuksien liikuttamana eno Monetti lupasi parantaa hänen asemansa, ja kohta saamme nähdä, miten se tapahtui, jollei lukijaa pelota kiivetä kuudenteen kerrokseen.
Tarttukaamme siis kaiteeseen ja kiivetkäämme! Uh, satakaksikymmentaviisi porrasta! Nyt ollaan perillä. Vielä askel ja olemme huoneessa; yksi lisää, emmekä enää olisikaan siellä. Se on pieni, mutta korkea; muutoin ilmava, ja näköala kaunis.
Huonekaluina on useita uuneja, kaksi kamiinaa, kaksi polttoaineita säästävää tulipesää — etenkin silloin, kun niissä ei polteta tulta — tusinan verta savesta valettuja tai peltisiä savutorvia ja koko joukko kaikenlaisia lämmityslaitteita. Mainittakoon vielä sisällysluettelon täydennykseksi kahdella naulalla seiniin kiinnitetty riippumatto, yhden jalan menettänyt puutarhatuoli, alustansa vielä säilyttänyt kynttilänjalka ja koko joukko muita taiteellisia tai omituisia esineitä.
Toisen huoneen taas, tavallisen parvekkeen, muuttaa kaksi ruukuissa kasvavaa kääpiösypressiä puistoksi kauniina vuodenaikana.
Sisään astuessamme on koomillisen oopperan turkkilaiseksi pukeutunut nuori mies, huoneen isäntä, juuri lopettamassa ateriaa, jossa hän häikäilemättä loukkaa profeetan lakia, kuten liikkiön jäännökset ja vastikään viiniä sisältänyt pullo osoittavat. Lakattuaan syömästä nuori turkkilainen heittäytyi itämaiseen tapaan permannolle ja alkoi vetelästi poltella nargilettaan, kahden soun liitupiippua. Näin antautuessaan tämän aasialaisen huumauksen valtaan hän silitteli tuon tuostakin komeaa newfoundlandilaista, joka kai olisi vastannut hyväilyyn, jollei olisi ollut poltettua savea.
Äkkiä kuului rappukäytävästä askelten kopinaa, huoneen ovi aukeni ja sisään astui henkilö, joka sanaakaan sanomatta meni kirjoituspöytänä toimivan uunin luo, avasi pesän, otti sieltä paperikäärön ja silmäili sitä tarkkaavasti.
— Mitä, huudahti vastatullut vahvalla piemontilaisella murteella, — etkö vielä ole lopettanut lukua ilmarei'istâ?
— Suokaa anteeksi, eno, vastasi turkkilainen, — mutta kun ilmareiät ovat kaikkein mielenkiintoisimpia teoksessanne, pitää tätä lukua huolellisesti valmistella. Niinpä sitä paraikaa valmistelenkin.
— Mutta sinä, onneton, selität aina samaa. Entä esitykseni lämpöjohdoista, missä se on?
— Lämpöjohto edistyy hyvin. Mutta kuulkaahan, eno. Jos voisitte lähettää tänne hiukan puita, en olisi pahoillani. Tämä huone on pieni Siperia. Minun on niin vilu, ett® saisin lämpömittarin laskeutumaan alle nollan vain katselemalla sitä.
— Älähän. Oletko jo polttanut koko risukimpun?
—- Mutta eno, kimpuilla ja kimpuilla on ero, ja teidän risukimppunne oli jokseenkin pieni.
— Lähetän sinulle saästöhalon. Se säilyttää lämpöä.
— Senpä vuoksi se juuri ei sitä annakaan.
— Olkoon menneeksi! myönsi viimein piemontilainen poistuessaan. — Lähetän sinulle pienen kantamuksen pilkottuja puita, mutta luku lämpöjohdoista sinun pitää laatia huomiseksi.
— Kun saan tulta, saan innostustakin, vastasi turkkilainen, ja eno sulki oven ulkopuolelta, kiertäen avainta lukossa kahteen kertaan.
Jos nyt kirjoittaisimme murhenäytelmää, olisi aika antaa uskotun astua näyttämölle. Hänen nimensä olisi Nureddin tai Osman, ja samalla kertaa hienotuntoisen ja suojelevan näköisenä hän lähestyisi sankariamme saaden hänet ilmaisemaan salaiset huolensa esimerkiksi seuraavanlaisilla säkeillä:
Mi raskas huoli teitä painostaa ja ylvään otsanne noin synkäks saa? Ah, oisko Allah vastaan aikeitanne? Ja lemmestänne oisko valtijanne jo vainun saanut, käskenytkö ois hän Alin viedä lemmittynne pois?
Mutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme uskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.
Sankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee turkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on ottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa Ohjeita nuohoojille. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä uuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan käytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa huippuhetkinä hän huudahti: Nascuntur poè… liers (uunintekijät ovat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien sukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin alalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa sepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan, asunnon, vuoteen jne… ja kun Opas olisi valmis, piti hänen saada palkkioksi kolmesataa frangia.
Innostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä antanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta Rodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut nähnytkään moista summaa, oli puolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja palannut neljäntenä, yksinään!
Monetti, jolla oli kiire nähdä Oppaansa valmiina, sillä hän toivoi saavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa puolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja pakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä asulla, jossa hänet äsken tapasimme.
Mutta mainio Opas edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä Rodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen kirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton kylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia. Joskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja mustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta sormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.
Ikään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne katsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.
Erään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun pukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku taiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta. Kapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja levitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät oivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko työpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla kävelevät polttivat.
— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta savuaa tällä hetkellä koko luomakunta.
Ja nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli tämän elämän katkeruutta.
Äkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys. Rodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde pulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli huomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar Luxembourgin teatterista.
Neiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein kastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa, jota hän otti kirjailusta samettilaukusta.
— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin silmin.
— Kukahan tuo Ali Baba on? ajatteli neiti Sidonie puolestaan.
Ja hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin
Rodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.
— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi sentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!
— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen parvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.
— Tuhannet kiitokset, vastasi Sidonie ja sytytti savukkeensa.
— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä palveluksesta, jonka hyvä enkelini on sallinut minun tehdä, pyytää…
— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea tarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi, mutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen päätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?
— Voi, hyvä neiti, antakaa minulle armosta hiukan tupakkaa! En ole polttanut kahteen päivään. Piipullinen vain…
— Mielelläni, hyvä herra… Mutta kuinka se käy laatuun? Teidän pitää vaivautua kerrosta alemmaksi.
— Se ei valitettavasti ole mahdollista, olen telkien takana. Mutta onhan sentään keino, vieläpä hyvin yksinkertainen.
Hän kiinnitti piippunsa rihmaan ja laski sen parvekkeelle, jossa neiti Sidonie täytti sen runsaasti. Sitten Rodolphe ryhtyi hitaasti ja varovasti nostamaan piippuaan, ja se saapuikin hänelle kommelluksitta.
— Oi, neiti, sanoi Rodolphe, — kuinka paljon paremmalta tämä piippu maistuisikaan, jos olisin saanut sytyttää sen silmien tulella.
Tämä oiva kohteliaisuus oli jo nähnyt ainakin sadannen painoksensa, mutta neiti Sidonie piti sitä silti erinomaisena.
— Te imartelette, katsoi hän tarpeelliseksi vastata.
— Vakuutan teille, neiti, että olette mielestäni suloinen kuin runouden kolme sulotarta.
— Ali Baba on tosiaan kohtelias, tuumi Sidonie. — Oletteko todella turkkilainen? kysyi hän Rodolphelta.
— En kutsumuksesta, vaan pakosta, vastasi Rodolphe. — Muuten olen draamakirjailija.
— Ja minä näyttelijä, jatkoi Sidonie.
Sitten hän lisäsi:
— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette luokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?
— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton suostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni, herra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin, sulkenut minut tänne.
— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan tarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta, johon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut siinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne lattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme kumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.
Rodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys huoneiden välillä kunnossa.
— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta voin siitä lähettää teille sydämeni.
— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä ruuat.
Rodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa ja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja näyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain Rodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.
— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne on vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa sydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?
— Poika parka, myönsi Sidonie.
Hän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille kätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.
— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius kantaa päätänne käsissänne!
Aterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe puhui Kostajasta, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen. Aukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka ollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie arvioi Kostajan mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan sananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.
Hellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä kuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin kuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.
— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi kuukauden päivät.
— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, — minä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan frangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni ja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan Capitoliumilla.
— Entä se luku ilmarei'istâ? kysyi Monetti kylmästi.
— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä näissä laitteissa…
— Sinä et lähde, ennen kuin Opas on valmis, vastasi eno sulkien
Rodolphen taas lukon taakse.
Jäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän kiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun lakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien parvekkeelle.
— Kuka siellä? huusi näyttelijätär, kun Rodolphe kolkutti ikkunaan.
— Hiljaa! vastasi Rodolphe. — Avatkaa!
— Mitä te haluatte? Kuka te olette?
— Voitteko vielä kysyä? Minä olen Kostajan tekijä ja tulen hakemaan sydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.
— Onneton, tehän olisitte voinut tappaa itsenne!
— Kuulkaa, Sidonie… jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä. — Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!… Tehköön rakkauskin samoin!
Rodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa, jonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian edustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa frangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.
Kuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä Kostajan ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen ansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti tekijälleen neljäkymmentä frangia.
Hiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin puistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä tultaessa, viidennellä oksalla.