V
Kaarle Suuren hopeakolikko
Joulukuun loppupuolella saivat Bidauldn pikatoimiston juoksupojat jaeltavakseen noin sata kappaletta kutsukortteja, joista tässä on sananmukaiseksi ja oikeaksi todistamamme jäljennös:
»Herra…»
Herrat Rodolphe ja Marcel pyytävät Teitä suomaat heille sen kunnian, että tulette viettämään iltaa heidän luonaan ensi lauantaina, jouluaattona. Pidetään hauskaa!
J.K. Kertahan vain eletään!!
JUHLAN OHJELMA.
Klo 7 salien avaus; vilkas ja pirteä keskustelu.
Klo 8 Odéon-teatterin hylkäämän huvinäytelmän, Synnyttävän vuoren,
henkevien tekijäin saapuminen ja kiertely saleissa.
Klo 8.30 esittää kuuluisa taiteilija, herra Alexandre Schaunard,
pianolla sinfonia-mukaelman, nimeltä Sinisen vaikutus taiteissa.
Klo 9 luetaan ensi kertaa tutkielma murhenäytelmävitsauksen
poistamisesta.
Klo 9.30 herra Gustave Colline, hyperfyysillinen filosofi, ja
herra Schaunard aloittavat väittelyn vertailevasta filosofiasta ja
metapolitiikasta. Väittelijäin estämiseksi käymästä käsikähmään
esiintyvät molemmat kiinnisidottuina.
Klo 10 herra Tristan, kirjailija, kertoo ensi lempensä tarinan. Herra
Alexandre Schaunard säestää häntä pianolla.
Klo 10.30 luetaan tutkielma murhenäytelmä-vitsauksen poistamisesta
toiseen kertaan.
Klo 11 kertoo eräs ulkomaalainen ruhtinas kasuaarinpyynnistä.
TOINEN OSA.
Klo 12 yöllä antaa historiamaalari herra Marcel sitoa silmänsä ja sitten hän piirtää valkealla liidulla Napoleonin ja Voltairen kohtauksen Elysionin kentillä. Herra Rodolphe esittää niin ikään silmät ummessa vertauksen Zairen ja Austerlitzin taistelun tekijäin välillä.
Klo 12.30 esittää herra Gustave Colline säädyllisesti riisuttuna neljännen olympiadin atleettileikkejä.
Klo 1 aamulla luetaan tutkielma murhenäytelmävitsauksen poistamisesta kolmanteen kertaan ja kootaan kolehti murhenäytelmien kirjoittajille, jotka tulevaisuudessa jäänevät toimettomiksi.
Klo 2 aloitetaan seurapelit ja katrillien tanssi, joita jatketaan aamuun saakka.
Klo 6 auringon nousu ja loppukuoro.
Koko juhlan ajan toimivat ilmanvaihtolaitteet
Huom! Jokainen, joka yrittää lukea tai lausua runoja, heitetään heti ulos salista ja jätetään poliisin käsiin. Pyydetään myös, ettei kynttilänpätkiä viedä mukana.
Kaksi päivää myöhemmin kierteli näitä kirjeitä kirjallisuuden ja taiteen maailman kolmannen luokan keskuudessa aiheuttaen siellä suurta hälinää.
Kuitenkin oli kutsuvieraiden joukossa eräitä, jotka epäilivät molempien ystävysten lupaamaa loisteliaisuutta.
— Olen hyvin epäilevällä kannalla, sanoi eräs näistä epäuskoisista. — Joskus olen käynyt Rodolphen keskiviikkokutsuissa Tour-d'Auvergne-kadulla. Istua siellä saattoi vain aatteellisesti, ja juotiin melko siivilöimätöntä vettä eri tahoilta haalituista saviruukuista.
— Mutu tällä kertaa, väitti toinen, — heillä on vakaat aikomukset. Marcel selitti minulle juhlan suunnitelman, ja siitä tuntuu tulevan kerrassaan lumoava.
— Tuleekohan sinne naisiakin?
— Tulee. Vârjâri-Phémie haluaa olla juhlan kuningatar ja Schaunard kuuluu tuovan hienostonkin naisia.
Alkuaihe tähän juhlaan, joka herätti niin suurta ällistystä siltojen takaisessa boheemimaailmassa, oli muutamin sanoin kerrottuna seuraava. Jo vuoden päivät olivat Marcel ja Rodolphe ennustelleet tätä suurenmoista juhlaa, jonka aina piti olla ensi lauantaina. Mutta kiusalliset olosuhteet olivat pakottaneet heidän lupauksensa siirtymään eteenpäin viisikymmentäkaksi kertaa, niin etteivät he enää voineet astua askeltakaan kohtaamatta jotakin ivasanaa ystäviensä puolelta, joiden joukossa oli niinkin vähän hienotunteisia, että vaadittiin kivenkovaan lupausten täyttämistä. Kun asia vihdoin alkoi käydä kovin kiusalliseksi, päättivät molemmat ystävät lopultakin täyttää tekemänsä sitoumukset. Niin he olivat lähettäneet edellämainitun kutsun.
— Nyt emme enää kehtaa peräytyä, oli Rodolphe sanonut. — Olemme polttaneet laivamme ja meillä on nyt edessämme vain viikko hankkiaksemme arvonmukaiseen toimeenpanoon tarvittavat sata frangia.
— Me saamme ne, koska ne tarvitaan, oli Marcel vastannut. Ja luottaen tapansa mukaan kevytmielisesti sattumaan, molemmat ystävykset nukahtivat varmoina siitä, että nuo sata frangia jo olivat tulossa.
Kun pari päivää ennen juhlaa ei vielä ollut saapunut mitään, niin arveli Rodolphe, että ehkä olisi hyvä hiukan auttaa sattumaa, jottei jouduttaisi häpeään juuri siiloin, kun kynttilät oli sytytettävä. Helpottaakseen tehtäväänsä ystävykset vähitellen supistivat esitettäväksi ottamansa ohjelman runsautta.
Ja kun näin yhä supistettiin ja kun etenkin makeispykälää oli aika lailla karsittu ja virvokekohtaa oli tarkastettu ja rahoitettu, saatiin tulokseksi, että menojen loppusumma oli kutistunut viiteentoista frangiin.
Tehtävä oli siis yksinkertaistettu, mutta ei vielä ratkaistu.
— Tuumaillaanpa vielä, virkkoi Rodolphe. — Nyt pitää käyttää äärimmäisiä keinoja. Ainakaan emme kehtaa peräytyä tällä kertaa.
— Se onkin mahdotonta! myönsi Marcel.
-— Kuinkahan kauan on siitä, kun viimeksi kuulin kertomuksen
Studziankan taistelusta?
— Noin kaksi kuukautta.
— Kaksi kuukautta. Hyvä, se on kohtuullinen väliaika. Enollani ei ole syytä valittaa. Menen huomenna kuulemaan kertomusta Studziankan taistelusta. Siitä tulee varmasti viisi frangia.
— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin Hyljätyn talon. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi aikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin, ja siiloin on tuloarviomme kunnossa.
Molemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän heitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua vieraistaan.
Herättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi nopeasti maalata Hyljättyä taloa, jollaista eräs Carrousel-torin romukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan lähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan pakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa, kun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa sotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut kovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin innokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.
Noin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu kainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota. Hänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.
— No, kuinka kävi, kysyi Marcel, — onnistiko?
— Ei, eno oli mennyt käymään Versaillesin museossa. Entä sinua?
— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää Tangerin pommitusta.
— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. — Mitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen ottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat tyhjän takia?
Ja molemmat palasivat ateljeehensa suuren huolen vallassa.
Silloin löi läheinen seinäkello neljä.
— Meillä on vain kolme tuntia aikaa, huokasi Rodolphe.
— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma siitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin… häh?
— Ei tänne eikä muualle. Mistä sellainen pyhäinjäännös tulisi?
— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että emigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!… Nojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on niin kova… Olen usein arvellut, että siinä on metallia… Haluatko suorittaa siinä ruumiinavauksen?
— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi suvaitsevaisuuteen.
Äkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan riemuhuudon.
— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin rahan arvoista… katsos!
Hän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan ruosteen ja homeen peittämä.
Se oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran taiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea vuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.
— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti vilkaisten toverinsa löytöön.
— Sellainenkin erä hyvin käytettynä saa paljon aikaan. Marcel vastasi. — Kahdellatoistasadalla miehellä Bonaparte pakotti kymmenentuhatta itävaltalaista heittämään aseensa. Taito korvaa lukumäärän. Minäpä menen heti ukko Medicisin luo vaihtamaan Kaarle Suuren kolikon. Eikö täällä vielä ole jotakin myytävää? Mitä, jos ottaisin tuon kipsimallin, venäläisen rumpalin Jakonowskin sääriluut? Siitä tulisi rahaa.
— Ota vain sääriluu. Mutta ikävää se on. Sitten tänne ei jää yhtään taide-esinettä.
Marcelin poissaollessa Rodolphe, joka kaikesta huolimatta oli päättänyt pitää kutsut, meni tapaamaan ystäväänsä Collinea, hyperfyysillistä filosofia, joka asui lähellä.
— Pyytäisin sinulta pientä palvelusta, selitti hän. — Talon isäntänä tulee minulla ehdottomasti olla musta frakki, mutta kun… sitä ei ole… lainaa minulle omasi.
Colline epäröi:
— Tarvitsenhan minäkin vieraana frakkia.
— Minä sallin sinun tulla ylläsi vain tavallinen musta takki.
— Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, kuten tiedät
— Kuules, voihan asian järjestää toisinkin. Hätätilassa voit jäädä juhlasta pois, ja niin sinun sopii lainata minulle frakkisi.
— Eihän sekään käy päinsä, kun otan osaa ohjelman suoritukseen. Minun ei sovi jäädä pois.
— Hohhoh, siitä jää pois paljon muutakin, huokasi Rodolphe. — Lainaa, veikkonen, musta frakkisi, ja jos haluat tulla, niin tule kuinka haluat… paitahihasillasi… ikään kuin esiintyisit uskollisena palvelijana.
— Ei, eipä sentään, epäsi Colline punastuen. — Panen ylleni ruskean päällystakkina. Mutta tämä kaikki on kyllä kovin ikävää.
Ja kun hän näki Rodolphen jo anastaneen kuuluisan frakin, hän huusi:
— Varrohan… sen taskussa on vähän tavaraa!
Collinen frakki ansaitsee erikoismaininnan. Ensiksikin se oli ihan sininen, ja Colline puhui vain yleisen tavan mukaan mustasta frakista. Ja koska hän tähän aikaan oli ainoa frakin omistaja koko joukossa, oli hänen tovereillaankin tapana puhuessaan filosofin juhlavaatteista sanoa: Collinen musta frakki. Muuten tämän kuuluisan vaatekappaleen muoto oli erikoinen ja omituisin, mitä koskaan oli nähty. Hyvin pitkissä hännyksissä, jotka liittyivät kovin lyhyeen selkäpuoleen, oli kaksi taskua, oikeita rotkoja, joihin Collinella oli tapana ahtaa kolmisenkymmentä kirjaa. Niitä hän aina kuljetti mukanaan, ja hänen toverinsa olivat tästä saaneet aiheen sanoa, että kirjastojen suljettuina ollessa tiedemiehet ja kirjailijat voivat tulla nuuskimaan tietoja Collinen frakin hännyksistä, lukijoille aina avoinna olevasta kirjastosta.
Tällä kertaa ei Collinen frakki ihme kyllä sisältänyt muuta kuin nelitaitteisen niteen Baylea, kolmiosaisen tutkielman hyperfyysillisistä ominaisuuksista, niteen Condillada, kaksi Swedenborgia ja Popen Tutkielman ihmisluonteesta. Kun hän oli tyhjentänyt pukukirjastonsa, salli hän Rodolphen ottaa sen ylleen.
— Maltas, tämä komensi, — vasen tasku on vielä melko raskas. Sinne on kai jäänyt jotakin.
— Niin onkin, sanoi Colline. — Unohdin tyhjentää vieraiden kielten taskun. Hän kiskoi sieltä kaksi arabian kielioppia, malaijilaisen sanakirjan ja kiinankielisen karjanhoito-oppaan, mielikirjansa.
Kun Rodolphe palasi kotiin, hän tapasi Marcelin heittelemässä koppia viiden frangin rahoilla, joita oli kolme. Ensi hetkellä Rodolphe työnsi luotaan ystävänsä ojennettu käden. Hän tuli näet ajatelleeksi rikosta.
— Kiirehditään, kiirehditään, hoki Marcel. — Meillä on nyt tarpeelliset viisitoista frangia… Näin se kävi: Tapasin Medicisin luona muinaisesineiden tuntijan. Nähdessään kolikkoni hän oli pyörtyä. Se oli ainoa, mitä hänen rahakokoelmastaan puuttui. Hän oli tiedustellut kaikkialta täyttääkseen aukon ja menettänyt kaiken toivon. Kun hän sitten tarkasteli taaleriani, ei hän epäröinytkään tarjotessaan viisi frangia. Medicis tuuppasi minua kyynärpäällään ja hänen katseensa selitti lisää. Hän tahtoi sanoa: Jaetaan voitto, ja minä hieron kauppaa. Niin päästiin kolmeenkymmeneen frangiin asti. Annoin viisitoista juutalaiselle, ja tässä on loput. Nyt saavat vieraat tulla, ja me kykenemme häikäisemään heidät. Kas, sinulla on frakki?
— Niin on, myönsi Rodolphe, — Coilinen.
Ja kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni mantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.
Ystävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin, uuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu kehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle sijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli istuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin niitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat kunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten estämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu kilpi. Näissä luki:
RUNOILIJAT ROMANTIKOT PROOSAKIRJAILIJAT KLASSIKOT
Naisille jätettiin tila keskelle.
— Hyvä juttu, mutta, hoksasi Rodolphe, — tuoleja puuttuu.
— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä, mutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?
— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka kai olivat jonkun naapurin omaisuutta.
Kello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan salinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui Schaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja hattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard huomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:
— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi
hänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.
Hän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.
Hänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.
Portailta kuului askelten kolinaa. Vieraat saapuivat ja näyttivät hämmästyneiltä nähdessään tulen takassa.
Rodolphe astui musta frakki yllään naisia vastaan ja suuteli heidän kättään vanhanaikaisen sirosti. Kun koolla oli parikymmentä henkeä, kysyi Schaunard, eikö vähitellen aleta tarjota jotakin.
— Heti tulee, selitti Marcel. — Odotamme vaikutusvaltaisen kriitikon saapumista tarjotaksemme punssia.
Kello kahdeksalta olivat kaikki kutsuvieraat saapuvilla ja ohjelman suoritus aloitettiin. Jokaisen numeron jälkeen tarjottiin jotakin. Kukaan ei tiennyt mitä.
Kymmenen tienoissa näyttäytyivät vaikutusvaltaisen kriitikon valkoiset liivit. Hän jäi vain tunniksi ja oli hyvin kohtuullinen kuluttaessaan virvokkeita.
Kun kahdentoista aikaan polttopuut loppuivat ja alkoi olla kovin kylmä, vetivät istuimensa saaneet vieraat arpaa, kuka heittäisi tuolinsa tuleen.
Kello yksi seisoivat kaikki.
Koko ajan vallitsi vieraiden keskuudessa kuitenkin miellyttävä hilpeys.
Ei sattunut mitään ikävää keskeytystä paitsi repeämää Collinen frakin
vieraiden kielten taskussa ja korvapuustia, jonka Schaunard antoi
Cromwellin kanslerin tyttärelle.
Tämä muistettava ilta oli viikon ajan yleisenä puheenaiheena koko tässä kaupunginosassa, ja Vârjâri-Phémiellâ, joka oli ollut juhlan kuningattarena, oli tapana sanoa puhuessaan siitä tuttavilleen:
— Siellä oli huikean hienoa, kynttilöitäkin, kultaseni.