VI
Neiti Musette
Neiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen jälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin sievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo, paljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan oikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen korttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan puhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen [Musette merkitsee »paimenpilli.. — Suom.], joilla kaikkein taitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän äkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin korkeuksiin.
Ei kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan ylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka merkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa paperikauppojen näyteikkunoihin.
Neiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa hän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten oikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen tuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja ylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin edes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka itse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen rakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli kerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään upporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin Kroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen kultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut tyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.
Musette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa hyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus on vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen lemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista häpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin kuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle maksettiin samalla mitalla.
Mutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät ne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa tavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä siitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai jalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän ajoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi kerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas karttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma! Naurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille ihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja Mimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti kuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia polkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos hän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan epäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:
Helotti päivä herttaisin, kun lempiväni tunnustin sua tummatukka ystäväin, min sydän on kuin Cupidon ja hilkka hienoinen kuin siipi perhosen.
Aiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein viehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren elämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.
Musette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi, ja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa avaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko iltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä illanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa, erotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi tilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui niinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten ystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan ei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään ystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle tulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».
— Tuo vain! sanoi Musette.
Sinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo, Rodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli pukeutumispuuhissa.
— Aiotko lähteä vierailulle kirjava paita päälläsi? kysyi Rodolphe.
— Loukkaako se yleistä tapaa? Marcel kysyi tyynesti.
— Loukkaako? Ihan verisesti, onneton.
— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle pohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei ole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun Metusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!
— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä
Metusalemia?
— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös. Muuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla värillä.
Metusalem oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän nimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty neljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän vihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä mustasta.
Marcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut mitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä maalarinsälli.
Poroporvari ei varmaankaan ällisty niin perinpohjin, jos hänelle kerran ilmoitetaan, että hänet on valittu Ranskan Instituutin jäseneksi, kuin Rodolphe ja Marcel hämmästyivät saapuessaan neiti Musetten kotiin. Hämmästyksen syy oli seuraava: Neiti Musette oli jokin aika sitten riitaantunut rakastajansa, valtioneuvoksen, kanssa ja tämä oli jättänyt hänet perin kiusallisella hetkellä. Velkojat ja talon isäntä ahdistivat; hänen huonekalunsa oli takavarikoitu veloista ja kannettu pihalle, mistä ne aiottiin kuljettaa pois seuraavana päivänä myytäviksi. Tästä selkkauksesta huolimatta neiti Musette ei hetkeäkään ajatellut seuran pettämistä eikä lähettänyt peruutusta kutsutuille. Hän järjesteli parhaansa mukaan pihan salongiksi, levitti maton kivitykselle, pani kaikki kuntoon kuten tavallisesti, pukeutui vastaanottoa varten ja kutsui vielä talon vuokralaisetkin pieneen juhlaan, jonka loistoa hyvä Jumala mielellään avusti täydellä kuutamolla.
Tämä hullutus menestyi mainiosti, eikä Musetten iltakutsuissa ollut milloinkaan ennen pidetty niin hauskaa. Vielä silloin, kun kantajat aamulla tulivat ottamaan huonekalut, matot ja kaiken muun, tanssittiin ja laulettiin yhä, mutta nyt oli lopultakin pakko hajaantua.
Musette saattoi vieraitaan laulellen:
Puhetta kestää kyllä, la ri ra, mun torstai-illastani; puhetta siitä kestää, la ri ra.
Vain Marcel ja Rodolphe jäivät Musetten luo, joka oli mennyt vielä kerran huoneistoonsa. Siellä ei ollut jäljellä muuta kuin vuode.
— Hohhoh! huudahti Musette, — tämä seikkailu ei enää olekaan kovin hauska. Minun täytyy kai lähteä asumaan taivasalle. Sen majatalon tunnen hyvinkin. Siellä vetää aina hirveästi.
— Ah, madame, sanoi Marcel, — jos minulla olisi Pluton rikkaudet, tarjoisin teille kauniimman temppelin kuin Salomo, mutta…
— Ette olekaan Pluto, hyvä ystävä. Mitäs siitä, kiitän hyvästä tarkoituksesta… Viis kaikesta, lisäsi hän sitten katsellen tyhjää huoneistoaan, — täällä alkoi jo olla ikävä ja kalustokin oli kovin vanha. Se oli minulla melkein kuusi kuukautta! Mutta siinä ei vielä kaikki. Tanssiaisten jälkeen pitäisi syödä, ja minun onkin vähän nälkä.
Kun Rodolphe oli hiukan voittanut korttipelissä yön kuluessa, vei hän
Musetten ja Marcelin ravintolaan, joka juuri avattiin.
Aamiaisen jälkeen nämä kolme kumppanusta, joita ei ollenkaan nukuttanut, päättivät viettää päivän maaseudulla. Ja kun rautatie oli lähellä, nousivat he ensimmäiseen lähtevään junaan ja joutuivat Saint-Germainiin.
He kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu seitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta puoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.
Juhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta korviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä», kuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa kaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan myydyksi kuuluisan taulunsa: Kulku Punaisen meren yli. Niinpä hän näkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota Musettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa ja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun Marcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.
Kun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken
Musetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.
— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan muotokuvanne.
— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska minulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan teitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi muuttaa pois vuokraa maksamatta.
— Odotan teitä kuin Messiasta, intoili taiteilija.
— Ei kuitenkaan niin kauan, nauroi Musette.
— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on ilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.
Hän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi kosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.
— Hyvä herra Marcel, aloitti tyttö, — oletteko oikea ranskalainen ritari?
— Olen. Rubens ja lemmittyni, siinä tunnuslauseeni.
— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa, jalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan kirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä väleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on yksitoista illalla. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän kai, vastasi Marcel tarjoten Musettelle käsivarteensa.
Hän vei tytön ateljeehensa, joka oli Fleurs-rantakadun varrella.
Musette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia sanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:
— Muistattehan, mitä lupasitte.
— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä äänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa rauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.
— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää yhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.
— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana. Jätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä lähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta kahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista… ja siksi minä lähden. Hyvää yötä.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden kukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön nukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt. Musette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.
— Kelpo poika, hän sanoi.
— Kelpo poika, toisti Marcel, — eikö se merkitse samaa kuin naurettava?
Voi, miksi te sanotte niin? Se ei ole ystävällistä. Antakaa minulle nuo kukkaset älkääkä puhuko ilkeyksiä!
— Teillehän ne on tuotukin, sanoi Marcel. — Ottakaa ne ja laulakaa kiitokseksi vieraanvaraisuudestani jokin sievä laulunne. Ullakkosoppeni kaiku säilyttää ehkä helähdyksen äänestänne, ja niin saan kuunnella sitä, kun olette lähtenyt.
— Vai niin, haluatte siis ajaa minut pois? kysyi Musette. — Entä jos en haluakaan lähteä? Kuulkaapa, Marcel, en kiipeä kuuttaneljättä porrasta sanoakseni vain mielipiteeni. Te miellytätte minua ja pidätte myös minusta, ja vaikkei se olekaan rakkautta, on siinä ehkä rakkauden siemen. No niin, minä en mene. Jään tänne ja olen täällä, kunnes nuo minulle antamanne kukat lakastuvat.
— Voi! huudahti Marcel, — nehän kuihtuvat parissa päivässä. Jos olisin tiennyt, olisin ostanut ikivihreitä!
Musette ja Marcel asuivat jo kolmatta viikkoa yhdessä ja viettivät, vaikka usein olivatkin ilman rahaa, mitä hauskinta elämää. Musette tunsi taiteilijaa kohuan sellaista hellyyttä, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen entisten lemmensuhteittensa kanssa, ja Marcel alkoi pelätä olevansa vakavasti rakastunut kultaseensa. Tietämättä, että Musettekin kovin pelkäsi rakastuneensa häneen, hän tarkasteli joka aamu niiden kukkien tilaa, joiden piti ratkaista, milloin heidän liittonsa purettaisiin, ja hänen oli vaikea selittää, miksi ne aina olivat tuoreita. Mutta pian hän pääsi arvoituksesta selville: eräänä yönä herätessään hän ei löytänytkään Musettea viereltään. Hän nousi, kiiruhti toiseen huoneeseen ja näki Musetten, joka oli joka yö odottanut hänen nukkumistaan kastellakseen kukkia ja estääkseen niitä kuihtumasta.