IX
Lumikukkia
Siihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa Angèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin lämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.
Neiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo on ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista ikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi vuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen oli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis, vaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen. Siitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka nuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi viiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi, kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä, äärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen periaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä ennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet hänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä verenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä eikä verta.
Kotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe epäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä kieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja Virginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.
Rodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei voinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän pian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi Angèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa Angèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin ehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.
Perin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja lauleskeli palatessaan Pyhään Bernhardiinsa. Se näet oli hänen silloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään Palais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan kukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia orvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen kukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli kalliimpiakin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon miljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun pitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.
Tämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei silloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen apuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija, joka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten suhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka kummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta lopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä, mutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen auttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen satunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu. Tällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen hilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen mielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen päivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.
Tähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella, suuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä Hänen harmaja pyhyytensä, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului siinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka oli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke. Se oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan Kamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista, esittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina näytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli kuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun pakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen lämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin kasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti supistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden nimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten tulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin kautta muuttamiseksi».
Oltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista pakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea enemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli antanut nimet: Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia.
Sinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui Rodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas rikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli kolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe kirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään aukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa nukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti patjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.
Viiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa unelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa kukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja onneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä kallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla tavalla avuksi.
Eräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari Marcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa. Tämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut kysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava käsi, jonka alle kirjoitettaisiin:
SUA VARRON, USKOLLINEN PUOLISO.
Saadakseen työn halvemmalla leskirouva huomautti maalarille, että kun Jumala kerran kutsuisi hänet itsensäkin pois, hän saisi tehtäväkseen maalata toisen käden, hänen oman kätensä, joka koristettaisiin rannerenkaalla, ja johon liitettäisiin uusi kirjoitus:
JUMALA MEIDÄT VIHDOIN YHTEEN VEI.
— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin, että se työ uskotaan teille.
— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn tarjoamanne hinnan… mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa. Älkää unohtako minua testamentissanne.
— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski, — mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon naarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.
— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel saattaen leskeä ovelle.
Mutta kynnyksellä tämä kääntyi vielä kerran.
— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari. Tahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa kerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan semmoinen hienoa?
— Erinomaisen hienoa… semmoista sanotaan epitaafiksi… se olisi verrattoman hienoa!
— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta hinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka on julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.
Tällöin Rodolphe iski silmää Marcelille, joka heti ymmärsi.
— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut tänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne. Tämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.
— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja että oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.
— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen perinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.
— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut palkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.
— Sepä on aikaisin kehittynyt lapsi, kiiruhti Marcel vastaamaan.
— Mutta osaako herra kirjoittaa suruvärssyjä? tiukkasi leski.
— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään paljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina vain kirjoittaa valitusvirsiä.
— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa! Silloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on julkinen kirjailija?
— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä ette kadu.
Selitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen tulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan Rodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen; ja kiire kuului värssyllä myös olevan.
Runoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo seuraavaksi päiväksi.
— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli mennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle kelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole moitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi sata elinvuotta kuin hyvälle viinille!
— Vastustan jyrkästi! huudahti Marcel.
— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava vielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys tietäisi sinulle rahan menetystä.
Ja kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään kuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.
— Ah, sanoi hän sitten, — satuinpa tulemaan tänne onnellisella hetkellä!
— Mutta mitä asiaa sinulla oikeastaan olikaan? kysyi Marcel.
— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän runon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa siitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää, toiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.
— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on ensimmäiset.
— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani kuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni ja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne ovat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin päiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa, kuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää, suorastaan välttämätön.
— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin ja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.
Rodolphe oli jo vetänyt karhunturkin ylleen.
— Nytpä saa lämpömittari kiukutella, sanoi hän.
— Aiotko oikein tosissasi mennä ulos kadulle tuossa asussa? kysyi Marcel ystävältään, kun he olivat nauttineet epämääräisen aterian, joka tarjottiin viiden centimen lautasilta.
— Viis minä julkisesta mielipiteestä! sanoi Rodolphe; — tänään alkaa sitä paitsi karnevaali.
Ja hän asteli halki Pariisin yhtä vakavana kuin se nelijalkainen, jonka turkki hänellä oli yllään. Sivuuttaessaan insinööri Chevalierin lämpömittarin Rodolphe näytti sille pitkää nenää.
Asuntoonsa tultuaan ensin pahanpäiväisesti säikäyttäen portinvartijaa, runoilija sytytti kynttilänsä ja kääri huolellisesti sen ympärille läpinäkyvää paperia suojaksi yöperhosten ilkivaltaisuuksia vastaan, ja sitten hän ryhtyi heti työhön. Mutta ennen pitkää hän sai havaita, että vaikka hänen ruumiinsa olikin verrattain hyvin turvattu kylmää vastaan, käsien laita oli toisin. Tuskin hän oli pannut paperille kaksi säettä, kun jo alkoi kovasti särkeä kynsien alta ja kynä kirposi hänen kädestään.
— Uljainkaan mies ei voi taistella luonnonvoimia vastaan, mutisi Rodolphe vaipuen voimattomana tuoliinsa. — Caesar meni Rubiconin poikki, mutta Beresinan yli hän ei olisi päässyt.
Äkkiä runoilija päästi karhunrintansa syvyydestä ilohuudon ja nousi niin roimasti, että mustetta räiskähti hänen valkoiselle turkilleen. Hän oli saanut erään aatteen, jonka Chatterton oli aikoinaan toteuttanut.
Rodolphe veti vuoteensa alta melkoisen kasan papereita, joiden joukossa oli tusina hänen mainion murhenäytelmänsä Kostajan valtavia käsikirjoituksia. Tämä näytelmä, jota hän oli kirjoittanut kaksi vuotta, oli niin monta kertaa uusittu ja korjattu, että se kaikkine toisintoineen painoi seitsemän kiloa. Rodolphe pani uusimman käsikirjoituksen syrjään ja laahasi muut uunin eteen.
— Olinhan varma, että kerran saisin nämä sijoitetuiksi, mutisi hän, — kun vain malttaisin mieltäni! Onpa siinä sievoinen kasa proosapuita. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka käy, niin olisinpa kirjoittanut vielä prologinkin! Enemmänhän olisi nyt tulenruokaa. Mutta eihän voi kaikkea ennakolta arvata.
Hän sytytti tukun käsikirjoitusliuskoja palamaan ja verrytti niiden hohteessa käsiään. Viiden minuutin kuluttua oli Kostajan ensimmäinen näytös lopussa ja Rodolphella kolme säettä hautakirjoitustaan valmiina.
Sanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen palavan kamiinassa.
— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien
Rodolphen turkkia.
— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa, tuhisi toinen tuuli.
Mutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli eräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille sormiaan.
— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka osoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme puoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.
Sillä aikaa niitti Kostajan toinen näytös tulisia suosionosoituksia. Ja Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen aikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.
— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi Rodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi kestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme kohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa minulle kunniaa…
Tämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin, kun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.
— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee ainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.
Näytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe puki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka kirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.
— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän sitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen alle.
Seuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin kädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui kaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän kukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat. Angèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin oli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän olisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut eräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen kanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen oli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset korkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat sydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta niitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen sinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan täyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa eräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.
Rodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta. Rodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin, mistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen serkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.