VIII
Viisi frangia vaivan takana
Eräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä neiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän ruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura. Kuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, Iriksen vyön ja Castorin, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin houkuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin yllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien ilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja Ruggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla kuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi tietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja kursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.
— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin, — tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen kielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä olen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.
Kun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen käsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan niin kauas.
— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut, että asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän ilon olla ritarinanne.
— Nuo paikat ovat hiukan liian kaukana, vastasi Laura sievistellen.
— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa minun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa suulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.
— Hyvä herra, Laura huudahti, — te olette liian hätäinen.
— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy ensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.
— Aika vekkuli, tuumi Laura noustessaan portaita myöten asuntoonsa.
— Sievä ihminen! mietti Rodolphe poistuessaan.
Kotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia. Hän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa, kainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja kuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.
Rodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi kiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.
— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma, että hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan tytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen uhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani Iriksen vyöstä, ostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat ruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan, — musta vaatettaa niin hyvin!
Ja hän lähti liikkeelle käydäkseen Iriksen vyön konit rissa.
Kadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli kiinnitetty seuraava ilmoitus:
TÄNÄÄN SUNNUNTAINA SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA
Rodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen syvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.
— Tänään, sunnuntaina!… Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. — Enkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin hopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.
Mutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee mieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen, että siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.
Herra Boniface oli todella käväissyt siellä, mutta heti poistunut.
— Versaillesiin mennäkseen, sanoi juoksupoika Rodolphelle.
— Mitäs mahdan, tuumi Rodolphe. — Tässä sitä nyt ollaan. Mutta sittenkin… Kohtaus on vasta illalla. Nyt on keskipäivä, ja minulla on siis viisi tuntia aikaa viisifrangisen löytämiseksi. Frangi tunnilta kuin Bois de Boulognen karusellissa. Eteenpäin!
Koska hän sattumalta oli siinä kaupunginosassa, missä vaikutusvaltaiseksi arvostelijaksi mainittu sanomalehtimies asui, juolahti Rodolphen mieleen yrittää lainata häneltä.
— Varmasti hän on kotona, mutisi hän rappuja kiivetessään. — Hänen on kirjoitettava huominen alakerta, eikä siis tarvitse pelätä, että hän on mennyt ulos. Lainaan häneltä viisi frangia.
— Kas, tehän siinä olette! huudahti toimittaja Rodolphen nähdessään. —
Saavutte parahiksi, aion pyytää pientä palvelusta.
— Sepä sattui! iloitsi Iriksen vyön toimittaja.
— Kävittekö Odéonissa eilen?
— Minä käyn aina Odéonissa.
— Olette siis nähnyt uuden kappaleen?
— Kukas sitten? Odéonin yleisö olen minä.
— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin tukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin. Niin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.
— Se on pikku asia. Minulla on muisti kuin koronkiskurilla.
— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua
Rodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.
— Onpahan vain eräs herra.
— Se lienee kai heikko.
— Heikompi kuin turkkilainen kylläkin.
— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten voimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin kengänkiillottajiksi.
— Mikä heitä estää kelpaamasta?
— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien naamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on ennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki Turkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun varrella.
— Tepä juttelette hauskasti, Rodolphe sanoi.
— Oikeinko? ihastui arvostelija. — Silloin pistän sen heti pakinaan.
— Tässä on selostukseni, ilmoitti sitten Rodolphe. — Se Kävi pian.
— Niinpä kyllä, mutta se on lyhyt.
— Kun lisäätte siihen ajatusviivoja ja kehittelette arvostelevia mielipiteitänne, tulee siihen kyllä pituutta.
— Minulla ei ole aikaa hyvä herra, eikä oman kannan esitys vie kylliksi tilaa.
— Liittäkää sopiva laatusana joka kolmanteen substantiiviin.
— Ettekö kuitenkin voisi tuhertaa selostukseenne pientä tai mieluummin pitkää arvostelua kappaleesta? kysyi kriitikko.
— Miksei, vastasi Rodolphe. — Onhan minullakin mielipiteeni, murhenäytelmästä, mutta ne olen jo kolmasti julkaissut Iriksen vyössä ja Castorissa.
— Samantekevä. Montako riviä mielipiteistänne tulee?
— Nelisenkymmentä.
— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa minulle nuo neljäkymmentä riviänne?
— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä kahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. — Minun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen, — etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet kyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa Pariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi lasketella niitä ulkoa.
— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa yleensä mitään uutta… paitsi hyvettä?
— Tässä on, sanoi Rodolphe, kun oli jälleen lopettanut kirjoittamisensa.
— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa… Millä ihmeellä täyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.
— Antakaa vielä joku paradoksi, kun kerran olette saapuvilla.
— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan luovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa olevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta vähän käytetty.
— Sepä hyvä, sanoi kriitikko.
— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas kirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.
Hän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä pianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä, jota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.
— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä ystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä kuin kaleereilla.
— Miksi niin?
— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti vaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski hänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.
— Nyt, tuumi Rodolphe, — käydään härkää sarvista kiinni.
Ja hän esitti vakavasti pyyntönsä.
— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona. Lolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei viimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka vedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.
— Versaillesiin! Mutta onko se suorastaan kulkutauti? kysyi Rodolphe.
— Mihin te tarvitsette rahaa?
— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi, erään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa. Tahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta tuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia, huviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten viitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani häpeään.
— Miksette lainaa tuota summaa naiselta itseltään? kysyi kriitikko.
— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut pulasta.
— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta, ettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan tässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.
— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki Saint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja, joissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.
— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa, tässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti käsitellä, lähtee niistäkin rahaa.
— Jokin muu olisi parempaa. Pari housuja esimerkiksi.
— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin kipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!
— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani, mutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen kolmantenatoista urotyönä.
Taivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe kaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät, panttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään lainaksi kaksi frangia.
— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä ottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!
Puoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka sisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin siis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla: — Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra on suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan ulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.
— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani maksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.
— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe. — Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari päivää sitten.
— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi itse… Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla käsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän perittäviksi.
— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön ja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.
— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te pidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.
— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni päivälliselle?
— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg Saint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin hakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.
— Eikö sinulla ole hansikkaita? Haluatko, että lainaan omani? kysyi eno.
— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte…
— … kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä, poikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu. Parempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas, kas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa… Olisin mielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä myymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia saattaa tulla koska hyvänsä.
— Sanoitte, ettei kauppa vetele.
Eno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti rahat taskuunsa:
— Maksulla ei ole kiirettä.
— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. — Vielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas kerran sallimuksen kohdalle.
Näin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia, jonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia tapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui siis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli sallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä. Sillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen keppi… siis oivallisesti puettu sallimus.
Tavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja herttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.
— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa saattamaan minua, jutellaan vähän.
— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe mukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia puheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.
Kun he lähestyivät Arts-siltaa, sanoi Rodolphe toverilleen:
— Minun on nyt pakko erota teistä, sillä minulla ei ole mukanani rahaa siltaveroon.
— Mitä siitä, virkkoi toinen heittäen kaksi vaskirahaa sillan vartijalle.
— Nyt on hetki tullut, päätti Iriksen vyön toimittaja sillan poikki mentäessä.
Ja kun saavuttiin toiselle rannalle, Institut de Francen kellon kohdalle, pysähtyi Rodolphe äkkiä, osoitti kiihkeällä viittauksella kellotaulua ja huudahti:
— Helkkari, viittätoista vailla viisi, minä olen mennyttä miestä!
— No mitä nyt? kysyi sallimus ihmetellen.
— Teidän vuoksenne, kun olette vastoin tahtoani laahannut minut tänne saakka, olen myöhästynyt eräästä kohtauksesta.
— Tärkeästä?
— Tietysti. Minun piti saada rahaa kello viideltä… Batignollesissa.
Nyt en ehdi sinne. Voi lempo sentään! Mitä tehdä?
— Kuulkaapa, tulkaa kotiini, niin saatte lainaksi.
— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden aikaan asiaa Chaussée d'-Antinille… Voi sun vietävä!
— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin vähän…
— Jos saisin edes ajurimaksun, niin ehkä ehtisin ajoissa Batignollesiin.
— Tässä on kukkaroni koko sisällys, kolmekymmentäyksi souta.
— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe kuullessaan kellon lyövän viittä.
Ja hän kiiti kohtauspaikalle.
— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin kultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa huomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta sen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa kirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu rikkaudesta muuta kuin raha.
Rodolphe tapasi Laura-neidin odottamassa.
— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan kaappikello.
Hän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti viitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin ihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe saattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle kuin kotiinsa.
— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä katua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.
— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani. Niin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua rakkauden kenraali Bertrandiksi.