XIII
Tupaantuliaiset
Tämä tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen kun runoilija Rodolphe ja neiti Mimi olivat perustaneet yhteisen talouden. Jo viikon ajan oli boheemikerho tuntenut ahdistavaa levottomuutta Rodolphen katoamisen takia. Runoilija oli äkkiä kuin jäljettömiin hävinnyt. Häntä oli tiedusteltu kaikista niistä paikoista, joissa hänen oli tapa käydä, ja kaikkialta oli saatu sama vastaus:
— Emme ole nähneet häntä viikkokauteen.
Varsinkin Gustave Colline oli kovasti hädissään seuraavasta syystä. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli jättänyt Rodolphelle syvällisesti filosofisen kirjoitelman, julkaistavaksi »Niitä näitä» osastossa hattuteollisuuden äänenkannattajassa Castorissa, jonka päätoimittajana runoilija oli. Oliko tämä artikkeli jo ilmestynyt hämmästyneen Euroopan luettavaksi? Näin kysyi itseltään onneton Colline. Ja hänen tuskansa on hyvin ymmärrettävä, kun tietää, ettei filosofi vielä ollut saanut osakseen painatuksen kunniaa ja että hän palavasti halusi nähdä, minkä vaikutuksen hänen tekstinsä cicero-kirjakkein painettuna tekisi. Hankkiakseen itserakkaudelleen tämän tyydytyksen hän oli jo tuhlannut kuusi frangia käynteihin Pariisin lukusaleissa löytämättä kuitenkaan mistään Castoria. Jaksamatta enää pitemmälti kestää Colline vannoi, ettei hän lepäisi minuuttiakaan, ennen kuin tavoittaisi käsiinsä tämän lehden kadonneen toimittajan.
Erinäisten sattumien avulla, joiden selostaminen olisi liian pitkällistä, filosofin onnistui täyttää valansa. Kaksi päivää myöhemmin hän tiesi kuin tiesikin Rodolphen asuinpaikan ja ilmestyi hänen luokseen kello kuusi aamulla.
Rodolphe asui matkustajakodissa erään syrjäisen kadun varrella kaukana Faubourg Saint-Germainissa, viidennessä kerroksessa, kun talossa ei ollut kuudetta kerrosta. Saapuessaan asianomaisen huoneen ovelle Colline ei tavannutkaan, kuten oli odottanut, avainta lukossa. Hän koputti kymmenisen minuuttia saamatta sisältä mitään vastausta. Aikainen meteli hälytti vain portinvartijan, joka tuli paikalle ja pyysi Collinea pitämään pienempää ääntä.
— Näittehän, että herra tuolla sisällä vielä nukkuu, huomautti hän.
— Mutta aikomukseni on juuri herättää hänet, vastasi Colline koputtaen uudelleen.
— Hän ei sitten halua vastata teille, jatkoi portinvartija laskien oven viereen parin sekä miehen että naisen kenkiä, jotka hän oli kiillottanut.
— Odottakaahan hiukan, sanoi Colline tarkastellen kenkiä, kiiltonahkaa ja lisäksi ihan uudet! Olen sittenkin erehtynyt ovesta. Tänne minulla ei ole mitään asiaa.
— Ketä oikein etsitte? kysyi portinvartija.
— Naisten kengät! mutisi Colline puhuen itsekseen ja muistellen ystävänsä ankaria tapoja. — Ei, varmasti olen erehtynyt Tämä ei ole Rodolphen huone.
— Anteeksi, herra, kyllä se on tämä, vakuutti portinvartija.
— Sittenpä olette te erehtynyt, ukkoseni.
— Mitä tarkoitatte?
— Olette varmasti erehtynyt, lisäsi Colline ja osoitti kiiltokenkiä. —
Mitäs nuo ovat?
— Ne ovat herra Rodolphen kengät. Mitäs ihmeellistä siinä on?
— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin herra Rodolphen?
— Ne kuuluvat hänen rouvalleen.
— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa!
Nytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!
— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja olla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan sitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.
— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi tavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.
Ja hän riensi oikopäätä ilmoittamaan suurta uutista ystävilleen.
Rodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan mielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe hänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.
Se oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen, joka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi seuraavaa:
»Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja
Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen
kello viisi.
Huom! Aterioidaan lautasilta.»
— Hyvät herrat, sanoi Marcel ilmoittaen kirjeen sisällön tovereilleen, — uutinen osoittautuu todeksi. Rodolphella on rakastajatar. Vieläkin enemmän: hän pyytää meitä luokseen aterialle, ja jälkikirjoituksessa luvataan pöytäkalustoakin. En salaa teiltä, että tämä viimeinen sutkaus on pelkkää lyyrillistä liioittelua, mutta saammehan nähdä.
Seuraavana päivänä sovittuun aikaan, Marcel, Colline ja Schaunard saapuivat nälkäisinä kuin sudet Rodolphen luo, jonka tapasivat leikkimässä punanauhaisen kissan kanssa nuoren naishenkilön kattaessa pöytää.
— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe puristaen ystäviensä käsiä ja osoittaen nuorta naista, — sallikaa minun esitellä teille talon emäntä. Mimi, jatkoi hän, — tässä ovat parhaimmat ystäväni. Tuopas nyt liemi pöytään.
— Ah, rouva! huudahti Schaunard rientäen Mimin luo, — te olette raikas kuin villiruusu!
Otettuaan selville, että lautasia tosiaan oli pöydällä. Schaunard tiedusteli, mitä ruokia aiottiin tarjota. Ja hänen uteliaisuutensa meni niin pitkälle, että hän nosti kattiloiden kansia nähdäkseen, mitä siellä kiehui. Hummerin läsnäolo teki häneen syvän vaikutuksen.
Colline puolestaan oli vetänyt Rodolphen syrjään kysyäkseen häneltä filosofisen artikkelinsa kohtaloa.
— Se on painossa, ystäväiseni. Castor ilmestyy ensi torstaina.
Luovumme kuvailemasta filosofin iloa.
— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe ystävilleen, — pyydän anteeksi, että olen ollut niin kauan antamatta tietoja itsestäni, mutta ymmärtänette minua, kun sanon, että vietin silloin juuri kuherruskuukauttani.
Ja hän kertoi ystävilleen avioliitostaan tämän viehättävän tytön kanssa, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä kahdeksantoista ikävuottaan ja kuusi kuukautta, kaksi posliinilautasta ja punanauhaisen kissanpennun, jonka nimi myös oli Mimi.
— Ja nyt, herrat, lisäsi Rodolphe, — vietämme tupaantuliaisia. Ilmoitan näin edeltäkäsin, että saamme syödä vain tavallisen porvarillisen aterian, mutta tryffeleitä korvatkoon vilpittömin sydämellisyys.
Jämä rakastettava hengetär olikin koko ajan läsnä pöydässä. Vieraat huomasivat kuitenkin, että tästä muka vaatimattomasta ateriasta ei puuttunut siroa järjestelyä. Rodolphe ei ollut säästänyt kustannuksia. Colline kiinnitti toveriensa huomiota lautasien vaihtoon ja julisti kovalla äänellä, että neiti Mimi oli täysin ansiokas saamaan palkinnokseen »kulinaaristen keisarinnojen taivaansinisen vyöhikön», mutta se oli nuorelle tytölle hepreaa, kunnes Rodolphe tulkitsi sen sanoen, että »hän oli mestari keittotaiteessa».
Hummerin tulo näyttämölle herätti yleistä ihailua. Ottaen verukkeeksi entiset opintonsa luonnonhistorian alalla Schaunard tarjoutui leikkaamaan sen palasiksi. Hän käytti muutenkin tilaisuutta hyväkseen katkaisemalla veitsen ja varaamalla itselleen isoimman annoksen, herättäen pöytäkumppaneissa yksimielistä paheksumista. Mutta Schaunard ei ollut lainkaan arkaluontoinen, varsinkaan kun oli puhe hummerista. Ja kun vielä jäi yksi annos, kehtasi hän panna sen syrjään, selittäen tahtovansa käyttää sitä mallina erääseen tekeillä olevaan tauluun.
Suopeudessaan ystävät olivat uskovinaan tätä valhetta, joka kuitenkin oli vain kohtuuttoman herkuttelun tuote.
Colline puolestaan säästi myötätuntonsa jälkiruokaa varten ja töykeästi kieltäytyi vaihtamasta osaansa rommikakusta Versaillesin yrttitarhaan oikeuttavaan pääsylippuun, jota Schaunard hänelle tarjosi.
Keskustelu kävi nyt eloisammaksi. Kolmea punasineruista pulloa seurasi kolme vihreää. Niiden keskelle ilmestyi isomahainen pullo, joka hopeakypärisestä päästään tunnettiin kuninkaallisen samppanjakaartin ritariksi. Se oli jäljiteltyä samppanjaa, jota viljeltiin Saint-Ouenin viinitarhoissa ja myytiin Pariisissa kahdesta frangista pullo, »liikkeen lopettamisen johdosta», kuten viinikauppias selitti.
Mutta viini kuin viini, ja taiteilijat antoivat mennä täydestä tämän nesteen, jota heille tarjottiin erikoisissa laseissa. Ja vaikkei korkki oikeastaan paukahtanut vähääkään, olivat kaikki ihastuksissaan tästä rypälemehusta nähdessään vaahdon paljouden. Schaunard käytti tajuntansa tähteitä ottaakseen kuin erehdyksessä Collinen lasin, ja Colline puolestaan kastoi juhlallisesti keksiään sinappiastiassa, selitellessään neiti Mimille filosofista artikkeliaan, jonka piti ilmestyä Castorissa. Sitten hän äkkiä tuli kalmankalpeaksi ja pyysi lupaa mennä ikkunan ääreen, katselemaan auringonlaskua, vaikka kello oli kymmenen illalla ja aurinko jo pitkät ajat ollut tipotiessään.
— Vahinko, ettei samppanja ole jäähdytettyä, lausui Schaunard yritellen yhä vielä vaihtaa tyhjää lasiaan naapurin täysinäiseen, mikä kuitenkin epäonnistui.
— Madame, sanoi Mimille Colline, joka oli saanut kylliksi — samppanja kylmennetään jäällä ja jää on taas tiivistettyä vettä, aqua latinaksi. Vesi jäähtyy kahden asteen pakkasessa, ja vuodenaikoja on neljä: kesä, syksy ja talvi; siitä johtui myös pakomatka Venäjältä. Rodolphe, annahan minulle vielä hemistichium samppanjaa!
— Mitä sinun ystäväsi sanoo? kysyi Mimi Rodolphelta ymmärtämättä
Collinen pyyntöä.
— Se on eräs vieraskielinen sana, vastasi Rodolphe. — Colline haluaa saada vielä puoli lasia.
Äkkiä Colline löi kovakouraisesti Rodolphea olkapäähän ja sanoi sammaltaen, ikään kuin hänellä olisi puuroa suussa:
— Huo-men-na on tors-tai, eikö niin?
— Eihän, vastasi Rodolphe, — huomenna on sunnuntai.
— Tors-tai, sa-sa-non mi-nä…
— Eikä kun sunnuntai vielä kerran.
— Ah… sunnuntai… mutisi Colline pudistaen päätään, — ei… huo-huo-men-na on tors-tai…
Ja sitten hän vaipui uneen painaen nenänsä pehmeään juustoon, jota oli hänen lautasellaan.
— Mitä hän tuosta torstaistaan oikein tahtoi? kysyi Marcel.
— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin filosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän tarkoitti Castorin artikkelia… Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan ääneen.
— Hyvä, sanoi Schaunard, — hän ei saa siis kahvia, eikö niin, madame?
— Jaha, hoksasi Rodolphe, — tuo siis meille kahvia, Mimil
Mimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin verran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja kuiskasi tuttavallisesti:
— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs vuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä seitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä mielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.
— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan kahvia ja piiput.
Sillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten ohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika itsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi lähteäkseen.
Mutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä rommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin pullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja hoilasi käheällä äänellä:
— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai…
— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään majoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat olosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin katse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme? Sanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.
— Ei, sanoi Marcel, — minä en aio keksiä, vaan jäljitellä. Mieleeni muistuu eräs huvinäytelmä, jossa älykäs kamaripalvelija sukkelin tempuin saa houkutelluksi kolme sikahumalaista lurjusta ulos herransa huoneesta ja talosta.
— Nyt muistan minäkin, sanoi Rodolphe, — se kohtain esiintyy Keanissa. Tilanne on tosiaan samanlainen.
— Hyvä, koettakaamme nyt, vastaako näytelmä todellisuutta, sanoi Marcel. — Malta, aloitetaan koe Schaunardista. Hei, Schaunard! huusi maalari.
— Häh, mikäs on hätänä? vastasi Schaunard näyttäen keinuvan suloisen juopumuksen sinisillä laineilla.
— Se vain, ettei täällä ole enää tippaakaan juotavaa ja että meillä kaikilla on hitonmoinen jano.
— Niinpä niin, mutisi Schaunard, — nuo pullot ovat pikku-ukkojakin pienempiä!
— Rodolphe on kuitenkin päättänyt, jatkoi Marcel, — että meidän on vietettävä yömme täällä, mutta silloin pitää meidän ensin hankkia lisää tavaraa, ennen kuin puodit suljetaan…
— Minun viinikellarini sijaitsee tämän kadun kulmassa, lisäsi Rodolphe. — Etköhän sinä, Schaunard, lähtisi hakemaan kaksi pulloa rommia minun laskuuni.
— No tottahan toki! vastasi Schaunard rynnäten päällystakkinsa luo, mutta erehdyksessä tulikin hänen ylleen väärä takki, jonka oikea omistaja, filosofi Colline, nukkui pöydän ääressä ja piirteli veitsellään vinoneliöitä pöytäliinaan.
— Numero yksi, sanoi Marcel, kun Schaunard oli mennyt — Nyt tulee Collinen vuoro, mutta hänestä emme suoriudu yhtä helposti. Nytpä tiedän!… Hei, Colline, huusi hän pudistaen voimainsa takaa filosofia.
— Mitä… mitä?
— Schaunard läksi äsken juuri ja otti erehdyksessä sinun palttoosi.
Colline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla, missä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni, ruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline oli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja kirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin pienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden kahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan nidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan voidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua niihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis kirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen otsalleen.
— Voi sitä lurjusta! huudahti Colline. — Miksi hän vei minun palttooni?
— Sehän tapahtui vahingossa…
— Mutta kirjani?… Hän voi pidellä niitä huonosti.
— Ole huoleti, hän ei lue niitä, rauhoitti Rodolphe.
— Kyllä hänet tunnen, hän voi vaikka sytyttää piippunsa niillä!
— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä kiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.
— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä verhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut tarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.
— Numero kaksi, sanoi Marcel Rodolphelle. — Nyt olet vapaa. Ohimennen sanon portinvartijalle, ettei saa avata, jos koputetaan.
— Hyvää yötä, vastasi Rodolphe, — ja suuret kiitokset
Palatessaan saattamasta ystäväänsä hän kuuli porraskäytävästä pitkällistä naukumista, johon hänen punanauhainen kissansa hellästi vastasi, koettaen samalla innokkaasti päästä raollaan olevasta ovesta armaansa luokse.
— Romeo parka, surkutteli Rodolphe, — siellä huutaa hänen Juliansa. No, ala laputtaa, lisäsi hän avaten oven, jolloin rakastunut kissa riensi pitkin hyppäyksin lemmittyään tapaamaan.
Jäätyään vihdoinkin yksin Mimin kanssa, joka kuvastimen edessä seisten palmikoi hiuksiansa viehättävän houkuttelevassa asennossa, Rodolphe tuli hiljaa hänen luokseen ja kietoi hänet syliinsä. Sitten hän, kuten soittaja ennen sävellyksensä esittämistä lyö muutamia säveliä saadakseen varmuuden soittimensa kunnosta, istutti nuoren tytön polvelleen ja painoi hänen olkapäähänsä pitkän suudelman, joka äkillisesti värähdytti nuoren olennon raikasta vartaloa.
Soitin oli vireessä.