XIV
Neiti Mimi
Oi, ystäväni Rodolphe, mitä onkaan sinulle tapahtunut kun olet noin muuttunut? Onko minun uskottava huhuja joita kerrotaan? Onko onnettomuus tosiaan voinut niin perinjuurin masentaa miehekkään filosofiasi? Kuinka voin noin iloisen, hupaisan boheemielämäsi kuvaajana kertoa kylliksi alakuloisin sanoin sen tuskallisen kokemuksen, joka on murheen huntuun käärinyt ainaisen iloisuutesi ja äkkiä vaimentanut paradoksiesi helinän?
Oi, Rodolphe, ystävä, myönnän, että sydänsurusi on suu ri, mutta eihän sen tähden tarvitse heti veteen hypätä. Neuvon sinua siis mitä pikimmin vetämään ristin menneisyyden ylitse. Karta etenkin yksinäisyyttä ja sen haamuja, jotka pidentäisivät surusi loppumattomiin. Pakene hiljaisuutta, missä muistojen kellot soivat menneitä iloja ja suruja. Heitä rohkeasti unohduksiin tuulien vietäväksi nimi, johon olet niin rakastanut, ja sen mukana kaikki, mitä sinulla on vielä jäljellä sen nimen kantajasta. Kiharat, joita huulesi kerran kiihkeästi suutelivat, kristallipullo ja sen mukana sitä tuoksua, jota sinun tällä hetkellä on vaarallisempi hengittää kuin kaiken maailman myrkkyjä; tuleen kaikki kukat, harso-, silkki- ja samettikukat, valkeat jasmiinit, Adoniksen verellä värjätyt vuokot, siniset lemmikit ja kaikki viehättävät kukkavihot, jotka hän sommitteli lyhyen onnesi paenneina päivinä. Siihen aikaan minäkin rakastin häntä, sinun Mimiäsi, enkä nähnyt mitään vaaraa siinä, että häntä rakastin. Mutta seuraa neuvoani: tuleen nauhat, nuo somat siniset, punaiset ja keltaiset nauhat, joita hän solmi kaulaansa katseen viehätykseksi ja kahleeksi; tuleen pitsit, myssyt liinat ja kaikki keimailevat hepenet, joita hän käytti hurmatakseen herra Césaria, Jeromea, Charlesia tai jotakuta muuta keikaria, sillä aikaa kun sinä odotit ikkunasi ääressä väristen talven purevasta pakkasesta; tuleen, Rodolphe, tuleen ilman armoa kaikki, mikä hänelle on kuulunut ja voisi vielä sinulle puhua hänestä; tuleen rakkauskirjeet! Katsos, tässä on juuri niistä yksi, johon kyyneleesi ovat tippuneet kuin suihkulähteen pisarat, onneton ystäväraukkani!
Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.
— Lucile.
Ja sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko? Sinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka todistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile oli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli herra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä vääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on täynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.
Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.
Ah, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä et ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden tuhka!
Mutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen ja Iriksen vyön ja Castorin kunnian nimessä tartu jälleen lujin käsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit käsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa. Me voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön ja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa maailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.
Ja nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli liikanimeltään Mimin rakkaudesta.
Rodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen sydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus hänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin, hän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet edellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien suruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen, mutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua, joka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa takissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa Rodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta huomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain lavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline, jolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja joka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa jäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti rakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa vuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.
Näiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi puhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi satuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi hän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen onnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta, taivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli Schaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä keksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta sekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä ja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen kaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen Myosotis calva, kalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi siihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle ja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti De profundis sydämelleen, jonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas herkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää toivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele sinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina kaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.
Rodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli tuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar. Ja hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika hälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä turhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia keskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä kuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen, joka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista aistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen kasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä, jotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat, saivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä julman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi itsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen raikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat hellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja levottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan kamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen valtoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella uneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.
Mutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin hänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi säilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä niin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet, joihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä valkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan sydämen.
Kuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun kanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten sanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa »elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian tulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt havaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden Mimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä sylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut vaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään, mitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia silkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista huolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä kaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan taiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä frangia verkahameen ostamiseksi.
— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti hankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.
Ja Mimi alkoi etsiä. Nämä vierailut, joita Mimi taitamattomin tekosyin turhaan koetti pitää salassa, johtivat Rodolphen luulevaisuuden surulliselle tielle. Mutta joka kerta kun Rodolphe tunsi olevansa löytämäisillään joitakin uskottomuuden todisteita, hän sulki silmänsä päästäkseen mitään näkemästä, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vielä jumaloi Mimiä. Runoilija tunsi Mimiä kohtaan oikullista, haaveellista, helposti riitaan johtavaa rakkautta, jota nuori nainen ei ymmärtänyt, koska hän tunsi Rodolphea kohtaan vain yhdessäolon tottumuksesta johtuvaa laimeaa kiintymystä. Ja sitä paitsi oli puolet hänen sydämestään jo loppuun palanut hänen ensi rakkautensa aikana ja toinen puoli oli vielä täynnä muistoja ensimmäisestä rakastetusta.
Kahdeksan kuukautta kului näin, hyvien ja pahojen päivien vaihdellessa keskenään. Tänä aikana oli Rodolphe kymmeniäkin kertoja ajatellut erota Mimistä, sillä tämä kohteli häntä säälimättömästi ja valmisti hänelle tuhansia tuollaisia kidutuksen hetkiä, kuten nainen tekee miehelle, jota hän ei rakasta. Elämä oli suoraan sanoen heille kummallekin oikea helvetti. Mutta Rodolphe oli tottunut näihin jokapäiväisiin taisteluihin eikä mitään pelännyt niin suuresti kuin heidän yhdessäolonsa lakkaamista, sillä hän tunsi, että silloin lakkasivat myös ainiaaksi nuoruuden kuumeiset nousuhetket ja ne mielenliikutukset, jotka niin kauan olivat olleet hänelle vieraita. Ja sitä paitsi, puhuaksemme kaikessa totta, oli myös niitä hetkiä, jolloin Mimi osasi saada Rodolphen unohtamaan kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat. Oli hetkiä, jolloin Rodolphe sinisten silmien lumoissa istui Mimin jalkojen juuressa kuin lapsi, tämä runoilija, jolle Mimi oli uudelleen avannut runouden aarteet, tämä nuorukainen, jolle hän oli lahjoittanut uuden nuoruuden ja jonka sydämen hän oli uudelleen sytyttänyt. Pari kolme kertaa kuukaudessa Rodolphe ja Mimi unohtivat kuin yhteisestä sopimuksesta alituisen kinastelunsa ja astuivat yhden rakkausyön viheriöitsevään keitaaseen. Silloin Rodolphe otti käsiensä väliin rakastettunsa hymyilevän, suloisen pään ja saattoi tuntikausia haastella lemmitylleen sitä ihmeellistä, mieletöntä kieltä, jota intohimo tällaisina hurman hetkinä käyttää. Mini kuunteli ensin tyynesti, pikemmin hämmästyneenä kuin liikuttuneena, mutta lopulta Rodolphen sanat, hänen milloin iloinen, milloin hellän surumielinen haastelunsa tempasi toisenkin mukaansa. Rakkauden kosketuksesta Mimin kylmä ja välinpitämätön sydän suli, rakkauden hurma valtasi hänet, hän heittäytyi Rodolphen kaulaan ja sanoi hänelle suudelmin sen, mitä ei sanoin voinut lausua. Ja aamurusko yllätti heidät näin toinen toisiinsa puristuneina, silmät silmissä ja kädet käsissä, kosteilla, hehkuvilla huulilla yhä vielä se kuolematon sana,
Jota öisin kaksi aina käyttää,
kun kuuma lempi rinnat täyttää.
Mutta seuraavana päivänä saattoi mitä mitättömin asia taas nostaa riidan, ja pelästynyt rakkaus pakeni loitolle.
Loputa kuitenkin Rodolphelle alkoi selvitä, että ellei hän olisi varuillaan, painaisivat Mimin valkeat kädet hänet kuiluun, jonne tuhoutuisi hänen tulevaisuutensa ja nuoruutensa. Eräänä hetkenä sai hänessä kylmä järki voiton rakkaudesta, ja hän vakuutteli itselleen selviin todistuksiin nojautuvin päätelmin, ettei Mimi häntä rakastanut. Vieläpä hän arveli, että nuo hellyyden hetket, joita Mimi hänelle silloin tällöin soi eivät olleet muuta kuin aistillista oikkuilua, samanlaista, jota naimisissa olevat naiset osoittavat miehilleen tarvitessaan uutta kashmirliinaa tai uutta hametta tai silloin, kun heidän rakastajansa on poissa, kuten siitä sanoo sananlasku: »Kun ei ole valkoista leipää, tyydytään mustaan.» Lyhyesti sanoen, Rodolphe saattoi antaa rakastajattarellensa anteeksi kaikki paitsi sitä, ettei saanut häneltä vastarakkautta. Hän päätti sen tähden astua ratkaisevan askeleen ja ilmoitti Mimille, että tämän sopi hakea itselleen toinen rakastaja: Mimi nauroi hänelle ja käyttäytyi uhmailevasti. Lopulta nähdessään, että Rodolphe pysyi lujasti päätöksessään ja otti hänet rauhallisesti vastaan hänen oltuaan vuorokauden poissa, Mimi alkoi käydä levottomaksi tästä lujuudesta, johon hän ei ollut tottunut. Hän oli nyt pari kolme päivää mitä rakastettavin. Mutta kun Rodolphe siitäkin huolimatta pysyi sanassaan vieläpä kysyi häneltä, oliko hän jo ketään löytänyt, vastasi hän:
— En ole vielä edes etsinytkään.
Mimi oli kuitenkin etsinyt, jopa aikaisemmin kuin häntä oli siihen neuvottukaan. Parin viikon aikana hän oli tehnyt kaksi yritystä. Eräs hänen ystävättäristään oli auttanut häntä ja aluksi toimittanut hänet erään nuoren keltanokan pariin, joka lupaili Mimille kaikkea kaunista, intialaisista kashmirhuiveista palisanterikalustoon saakka. Mutta Mimin mielestä tämä nuorukainen, joka saattoi olla hyvinkin etevä algebrassa, oli vallan taitamaton rakkausasioissa, ja kun Mimillä ei ollut halua ruveta kasvattajaksi, jätti hän pojan kashmireineen, jotka vielä vaelsivat Tibetin aroilla, ja ne palisanderihuonekalut, jotka vielä huojuivat Amerikan aarniometsissä.
Kymnasistin korvasi pian eräs bretagnelainen aatelismies, johon Mimi päätä pahkaa rakastui ja joka puolestaan oli valmis korottamaan hänet kreivittäreksi.
Rakastettunsa vastaväitteistä huolimatta Rodolphe oli kuitenkin saanut vihiä, että joitakin juonia oli tekeillä. Hän tahtoi ottaa asiasta tarkan selon ja eräänä aamuna, Mimin oltua yön poissa, riensi sinne, missä arveli tapaavansa hänet Täällä hän saikin tilaisuuden nähdä yhden niitä kouraantuntuvia todistuksia, joita on väkisinkin uskottava. Hän näki Mimin tulevan hekuman kiilto silmissään ulos talosta, jossa hänet oli aateloitu, nojaten uuteen herraansa ja valtiaaseensa, joka tosin ei näyttänyt tästä uudesta valloituksestaan lähimainkaan niin ylpeältä kuin Paris, kaunis kreikkalainen paimen, ryöstettyään Helenan omakseen.
Nähdessään rakastajansa ilmestyvän Mimi hätkähti, mutta lähestyi häntä kuitenkin, ja viitisen minuuttia he keskustelivat rauhallisesti, erotakseen sitten kumpikin taholleen. Suhde oli ratkaisevasti lopussa.
Rodolphe meni kotiin ja vietti päivänsä sitomalla myttyihin kaikki
Mimille kuuluvat tavarat.
Eron jälkeisenä päivänä kävivät monet Rodolphen ystävistä tapaamassa häntä, ja heille hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut. Kaikki onnittelivat häntä tämän tapahtuman johdosta, ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri onni.
— Kyllä me autamme sinua, ystävä, sanoi eräs hänen toverinsa, joka oli usein tullut nähneeksi, mitä kärsimyksiä Mimi Rodolphelle tuotti, — kyllä autamme sinua vapautumaan sydämesi ilkeän olennon kynsistä. Ennen pitkää olet taas täysin terve ja valmis vaeltamaan jonkun toisen Mimin kanssa Aulnayn ja Fontenay-aux-Rosesin viheriöitseviä polkuja.
Rodolphe vakuutti päässeensä ainiaaksi eroon kaihosta ja toivottomuudesta, antoipa viedä itsensä Mabillen tanssiaisiinkin, edustaen siellä kuitenkin laiminlyödyllä ulkoasullaan perin huonosti Iriksen vyötä, joka oli hankkinut hänelle vapaalipun tähän ilon ja huvitusten ihanaan tarhaan. Runoilija tapasi siellä joukon uusia ystäviä, joiden kanssa hän alkoi juoda. Hän kertoi heille onnettomuutensa kerrassaan yllättävin kääntein ja sutkauksin ja tunnin ajan suorastaan pursusi eloa ja vilkkautta.
— Voi sentään, huokasi maalari Marcel kuunnellessaan ystävänsä huulilta vuotavaa ivan tulvaa, — Rodolphe on kovin iloinen, liian repäisevä.
— Hän on ihastuttava, vastasi eräs nuori neito, jolle Rodolphe juuri oli antanut kukkakimpun, — ja vaikka hänen pukunsa laita onkin vähän niin ja näin, lähtisin sittenkin kernaasti tanssiin hänen kanssaan, jos hän vain pyytäisi minua.
Kaksi sekuntia myöhemmin oli Rodolphe, joka oli kuullut hänen sanansa, hänen jalkojensa juuressa ja pyysi häntä parikseen sanoilla, joissa tuoksui kaikki Richelieun aikuisen korkean kohteliaisuuden jasmiini ja myski. Puhuteltu joutui peräti hämmennyksiin tästä häikäisevien laatusanojen ja valikoitujen sanakäänteiden paljoudesta, joka toi¹ elävästi mieleen holhoushallituksen ajan, että Rodolphe joka ei koskaan ennen ollut esiintynyt niin täydellisenä vanhan ajan ritarina, melkein tunsi kengänkorkojensakin punastuvan. Rodolphen pyyntö hyväksyttiin.
Rodolphe ei tiennyt tanssin aiheitakaan, yhtä vähän kuin päätöslaskua, mutta erinomaisen rohkeuden innossa hän syöksyi suoraan tanssivien sekaan ja tekaisi tanssin, joka oli tähän asti kaikilla maailman tanssimestareille tuntematon. Sitä voisi nimittää »kaihojen ja huokausten askeliksi», ja se saavutti alkuperäisyydellään suuren menestyksen. Turhaan osoitti kolmetuhatta kaasuliekkiä hänelle kieltään ikään kuin pilkatakseen häntä. Rodolphe tanssi yhä ja purki suustaan tanssikumppanilleen vasten kasvoja toinen toistaan somempia, ennenkuulumattomia kohteliaisuuksia.
— Tuopa on uskomatonta, sanoi maalari Marcel.
— Rodolphe näyttää minusta juopuneelta, joka horjahtelee lasinsirpaleitten päällä.
— Kuitenkin hän on valloittanut komean naisen, huomautti toinen nähdessään Rodolphen poistuvan tanssikumppaninsa kanssa.
— Etkö sano meille hyvästi? huusi Marcel hänelle.
Rodolphe riensi taiteilijan luo ja ojensi hänelle kätensä; se oli kylmä ja kostea kuin märkä kivi.
Rodolphen tanssikumppani oli roteva, uhkea Normandian tyttö, jonka synnynnäinen maalaiskömpelyys oli pian hävinnyt ja vaihtunut ylimykselliseen hienouteen joutilaisuuden ja Pariisin aistikkaan ylellisyyden vaikutuksesta. Hän nimitti itseään rouva Seraphineksi ja oli tällä hetkellä erään luuvaloa potevan päärin rakastajatar, saaden tältä kuukausittain viisikymmentä louisdoria ja jakaen se erään konttoristin kanssa, joka antoi hänelle vain selkään. Rodolphe oli miellyttänyt häntä, ja toivoen, ettei ainakaan tämä runoilija antaisi hänelle mitään, hän vei Rodolphen mukanaan kotiinsa.
— Lucile, hän sanoi kamarineidolleen, — tänä iltana en ota ketään vastaan.
Ja hän meni huoneeseensa, palaten sieltä kuitenkin viiden minuutin kuluttua toinen puku yllään. Hän tapasi Rodolphen seisomassa äänetönnä paikallaan, sillä heti sisälle tultuaan oli runoilija joutunut kumean surumielisyyden valtaan.
— Tehän ette katsokaan minuun enää? Ettekä puhu enää minulle? ihmetteli
Seraphine.
— Hyvä on, tarkastakaamme häntä, mietti Rodolphe kohottaen katseensa, — mutta vain taiteellisena arvostelijana.
Ja minkä ilmiön hän silloin saikaan nähdä! kuten Raoul sanoo Hugenoteissa.
Seraphine on ihmeteltävän kaunis. Hänen täyteläinen vartalonsa, jonka soreutta hyvin kuosikas puku vielä kiihotti, häämötti viettelevän kauniina melkein läpinäkyvän vaatteen alta. Rodolphen suonissa hehkui kuumana omistamisen hillitön himo. Hänen aivoihinsa nousi huumaava sumu. Hän tarkasteli jo Seraphinea toisin kuin esteetikko ja otti kauniin tytön kädet omiinsa. Ne olivat ihanat kädet, sellaiset, joita kreikkalaisten mestarien taltta ennen muinoin loi. Rodolphe tunsi näiden käsien vapisevan. Ja yhä vähemmän taidearvostelijana hän veti syliinsä Seraphinen, jonka poskia jo väritti hekuman aamuruskoksi valahtanut puna.
— Tämä olento on oikea nautinnon soitin, rakkauden stradivarius, jolla voin ehkä soittaa pienen hymnin, ajatteli Rodolphe tuntiessaan selvästi, että kaunottaren sydän löi kiihkeässä tahdissa.
Tällä hetkellä kuului rajua kellonsoittoa ovelta.
Lucile! Lucile! huusi Seraphine kamarineidolleen, — älkää avatko.
Sanokaa, etten ole vielä tullut kotiin.
Kuullessaan Lucilen nimen Rodolphe nousi.
— En tahdo millään muotoa häiritä teitä, rouva, hän sanoi. — Minun on muutenkin jo aika lähteä, sillä nyt on myöhä ja minä asun kaukana. Toivotan teille hyvää yötä.
— Mitä, te menette? huudahti Seraphine silmäillen runoilijaa yhä tulisemmin. — Miksi, miksi te lähdette?… Minä olen vapaa… saatte jäädä.
— Mahdotonta, rouva, vastasi Rodolphe. — Odotan luokseni tänä iltana erästä sukulaistani, joka palaa Tulimaasta ja varmasti tekisi minut perinnöttömäksi, ellen olisi kotona ottamassa hänet asianmukaisesti vastaan. Hyvää yötä, rouva.
Ja Rodolphe poistui kiireesti huoneesta. Kamarineito tuli valaisemaan hänelle tietä. Rodolphe sattui katsahtamaan häneen. Se oli nuori, hento nainen, joka käveli hitain, laahustavin askelin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat viehättävä vastakohta hänen mustalle tukalleen, ja hänen siniset silmänsä olivat kuin kaksi sammuvaa tähteä.
— Aave! huudahti Rodolphe peräytyen tuon olennon tieltä, jolla oli hänen rakastajattarensa nimi ja kasvonpiirteet. — Takaisin! Mitä tahdot minusta?
Ja Rodolphe syöksyt suin päin portaita alas kadulle.
— Kuulkaahan, rouva, sanoi kamarineito emäntänsä luo palatessaan, — tuo nuori mies oli varmaankin päästä vialla.
— Sano mieluimmin häntä typeräksi! vastasi Seraphine katkerasti. — Oh, sainpa hyvän opetuksen! Kunpa edes se Léon ääliö ymmärtäisi nyt tulla!
Léon oli se herrasmies, jonka hellyyteen kuului myös piiska.
Rodolphe riensi juoksujalkaa kotiinsa. Noustessaan portaita hän tapasi punanauhaisen kissansa, joka naukui valittavasti. Se oli toista yötä turhaan kutsunut uskotonta rakastajatartaan, angoralaista Manon Lescautia, joka kiipeili naapurikattoja pitkin seikkailun haussa.
— Eläin parka, Rodolphe sanoi, — sinuakin on petetty… sinun Mimisi on vetänyt sinua nenästä kuten minäkin. Mutta me koetamme lohduttautua. Näes, kissaseni, naisten ja narttujen sydän on kuilu, jota meidän miesten on turha tutkia.
Rodolphen astuessa huoneeseensa hänestä tuntui hiostavasta kuumuudesta huolimatta kuin olisi kylmä jäävaippa laskeutunut hänen hartioilleen. Se oli yksinäisyyden kylmyys, yksinäisen yön, jota ei mikään häirinnyt. Hän sytytti kynttilän ja tarkasteli autiota huonettaan. Huonekalujen tyhjät laatikot ammottivat aukinaisina, ja syvä surumielisyys täytti lattiasta kattoon tämän pienen huoneen, joka näytti Rodolphesta avarammalta ja autiommalta kuin erämaa. Hänen jalkansa sattui myttyihin, joihin Mimin tavarat oli kääritty. Ilon liikutus värähdytti häntä, kun hän huomasi, ettei Mimi vielä ollut hakenut niitä, vaikka oli sanonut seuraavana aamuna tulevansa. Rodolphe tunsi, että kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta vastavaikutuksen hetki teki tuloaan, ja aavisti saavansa tuskallisella työllä sovittaa äskeisen ilonpitonsa. Hän toivoi kuitenkin, että hänen uupunut ruumiinsa joutuisi unen valtoihin ennen kuin tuska, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, pääsisi hereille.
Kun hän lähestyi vuodetta ja veti sen verhot syrjään, tunsi hän, nähdessään tämän leposijan, joka oli ollut jo kaksi päivää koskematon, vierekkäiset pikku pielukset, joista toisen alta pisti vielä näkyviin naisen yömyssyn pitsireunus, viiltävän tuskan kuristavan sydäntänsä, äänettömän tuskan, joka ei pääse purkautumaan. Hän vaipui vuoteen jalkopäähän, painoi käsillään otsaansa ja huudahti, luotuaan toivottoman silmäyksen ympärillänsä asuvaan autiuteen:
— Oi, pikku Mimi, kotini auringonsäde, oietko tosiaan mennyt, olenko tosiaan lähettänyt sinut pois, enkö saa sinua enää koskaan nähdä! Sinä ihana ruskea pää, joka olet niin kauan levännyt tässä vuoteessa, etkö koskaan enää tule siihen lepoa nauttimaan? Ja sinä oikullinen, vivahduksista rikas ääni, joka hellyydelläsi ja vimmallasi minua viehätit, enkö koskaan enää saa sinua kuulla? Ja te pienet valkeat, sinisuoniset kädet, joihin niin usein huuleni painoin, olenko tosiaan viimeisen kerran suudellut teitä?
Ja Rodolphe painoi huumaantuneena päänsä niihin pieluksiin, joissa vielä tuntui hänen ystävättärensä tukan tuoksu, ja samalla hän oli näkevinänsä makuukomeron perältä astuvan kun aaveen esiin sen olennon, jonka kera oli viettänyt niin monta ihanaa yötä. Keskellä äänettömyyttä kuului hänen korviinsa kirkkaana ja heleänä Mimin iloinen nauru, ja hän muisteli sitä viehättävää ja tarttuvaa hilpeyttä, jolla Mimi oli niin usein saanut hänet unohtamaan heidän epävarman elämänsä kaikki vaivat ja vastukset.
Koko tämän yön hän vietti muistelemalla rakkautensa kahdeksaa kuukautta. Kenties Mimi ei ollut häntä milloinkaan rakastanut, mutta valheellisella hellyydellään hän oli palauttanut Rodolphen sydämeen ensimmäisen miehuudenajan nuorekkaan voiman.
Aamurusko yllätti hänet silloin, kun hän väsymyksen voittamana ummisti kyynelistä punoittaviksi käyneet silmänä. Se oli tuskallinen ja kauhea yö, jollaisia kylmimmät ja epäilevimmätkin meistä ovat saaneet kokea elämässään.
Kun ystävät aamulla tulivat hänen luokseen, pelästyivät he nähdessään
Rodolphen tuskien runtelemat kasvot.
— Sanoinhan sen, lausui Marcel, — hänen eilinen iloisuutensa on koskenut sydämeen. Mutta tälläinen tila ei saa jatkua.
Ja yhdessä toveriensa kanssa hän alkoi nyt ladella Rodolphelle Mimistä juttuja, joista jokainen tunki kuin oas runoilijan sieluun. Ystävät todistivat hänelle, että Mimi koko ajan oli pettänyt häntä sekä kotona että ulkona ja että tämä olento, kalpea kuin kuihtuva enkeli, oli vain alhaisten tunteiden ja huonojen taipumusten tyyssija.
Jokainen koetti parastaan tässä mustaamistyössä, jonka tarkoituksena oli saada Rodolphen rakkaus muuttumaan katkeraksi ylenkatseeksi, mutta tämä tarkoitus saavutettiin vain puolittain. Runoilijan epätoivo vaihtui vihaksi. Hän kohdisti raivonsa myttyihin, jotka hän edellisenä iltana oli sitonut; ja pantuaan erilleen kaikki ne esineet, jotka Mimi oli tuonut mukanaan taloon, Rodolphe pidätti itselleen kaiken sen, mitä oli Mimille heidän yhdessäolonsa aikana antanut, siis suurimman osan kaikista Mimin tavaroista ja etenkin monenlaiset pukutavarat, joita Mimi viime aikoina täyttymättömässä keimailunhalussaan piti peräti välttämättöminä.
Mimi saapui seuraavana päivänä tavaroitaan noutamaan, Rodolphe oli yksin kotona. Hän tarvitsi kaiken malttinsa ja arvokkuutensa estyäkseen heittäytymästä rakastajattarensa kaulaan. Hän pakottautui kuitenkin vastaanottamaan Mimin äänettömin moittein, ja toinen vastasi puolestaan sillä kylmällä pisteliäällä julkeudella, joka voi saattaa suunniltaan heikoimmat ja arimmatkin luonteet. Tämä halveksiva ja häpeämätön kopeus sai Rodolphen ihan silmittömästi raivostumaan. Kalpeana pelosta Mimi jo hetkisen epäili, pääsisikö hengissä runoilijan käsistä. Hänen pelästyneiden huutojensa johdosta riensi kuitenkin joitakuita naapureita paikalle, ja nämä kiskoivat hänet ulos Rodolphen huoneesta.
Kaksi päivää myöhemmin saapui Mimin ystävätär kysymään Rodolphelta, tahtoisiko hän luovuttaa pidättämänsä esineet.
— En luovuta, vastasi Rodolphe.
Ja sitten hän alkoi keskustella rakastajattarensa lähetin kanssa. Tämä kertoi hänelle, että Mimi oli hyvin onnettomassa tilanteessa ja ettei hänellä ollut edes asuntoa.
— Entä hänen rakastajansa, johon hän oli niin pikiintynyt?
— Se nuori mieskö? kysyi Amélie, Mimin ystävätär. — Hänellä ei ole aikomustakaan ottaa Mimiä rakastajattarekseen, kun hänellä on jo kauan aikaa ollut toinen eikä hän näytä paljon välittävän Mimistä, joka siten on jäänyt minun niskoilleni ja tuottaa minulle suurta kiusaa.
— Selviytyköön miten parhaiten taitaa, vastasi Rodolphe,— itsepähän hän tahtoi. Se ei liikuta minua.
Ja runoilija alkoi mielistellä Amélietâ ja ylistellä häntä maailman kauneimmaksi naiseksi.
Amélie kertoi Mimille käynnistään Rodolphen luona.
— Mitä hän sanoi? Kuinka hän jaksaa? kysyi Mimi. — Puhuiko hän mitään minusta?
— Ei halaistua sanaa. Hän on jo sinut unohtanut, rakkaani. Rodolphe on ottanut itselleen uuden lemmityn ja pukenut hänet kerrassaan komeaksi, sillä hän on saanut paljon rahaa ja pukeutuu itse kuin prinssi. Hän on oikein miellyttävä nuori mies ja osoitti minulle mitä viehättävintä kohteliaisuutta.
— Kyllä otan selvän, mitä tämä merkitsee, ajatteli Mimi.
Amélie tuli joka päivä jonkin tekosyyn nojalla tervehtimään Rodoiphea, joka ei voinut olla puhumatta hänelle Mimistä.
— Mimi on hyvin iloinen, kertoi ystävätär, — eikä näytä enää ollenkaan huolehtivan asemastaan. Hän väittää muutoin voivansa palata teidän luoksenne milloin haluaa astumatta edes omasta puolestaan ensi askelta, vain kiusotellakseen teidän ystäviänne.
— Koettakoonhan, niin saadaan nähdä, vastasi Rodolphe.
Ja hän alkoi jälleen mielistellä Amélieta, joka riensi kertomaan kaikki Mimille ja vakuutti Rodolphen olevan häneen itseensä korvia myöten rakastuneen.
— Hän suuteli kättäni ja kaulaanikin, sanoi Amélie; — näetkös, tässä on vielä punaiset jäljet Huomenna menet hänen kanssansa tanssiaisiin.
— Rakas ystävä, vastasi Mimi ärtyneesti, — näen kyllä hyvin, että tahdot uskotella minulle Rodolphen rakastavan sinua, muistamatta enää minua. Mutta siinä sinä tuhlaat suotta aikaasi, koskekoon asia häntä tai minua.
Totta puhuen Rodolphe oli mielistelevinään Amélietâ vain saadakseen hänet useammin luokseen ja voidakseen puhua hänen kanssaan Mimistä. Mutta käyttäen oveluutta, jolla oli ehkä oma tarkoituksensa, ja huomaten varsin hyvin, että Rodolphe rakasti Mimiä yhä vielä ja että Mimi pyrki uudelleen Rodolphen suosioon. Amélie keksi tuhansia mutkia ja tekosyitä estääkseen näitä kahta lähestymästä toisiaan.
Tanssiaispäivänä Amélie tuli jo aamulla Rodolphen luo kysymään, pysyikö hän sanassaan.
— Tietysti, vastasi Rodolphe, — sillä enhän halua laiminlyödä tilaisuutta olla meidän aikamme kauneimman naisen ritarina.
Amélie otti kasvoilleen sen keimailevan ilmeen, joka hänellä oli ollut ensimmäisen ja ainoan esiintymisensä aikana esikaupungin teatterissa neljännen luokan sivuosassa, ja lupasi olla sovittuun aikaan valmiina.
— Ja sitten vielä, sanoi Rodolphe, — ilmoittakaa Mimi-neidille, että jos hän tahtoo olla uskoton nykyiselle rakastajalleen ja tulla luokseni yhdeksi yöksi, niin luovutan hänelle kaikki hänen tavaransa.
Amélie teki työtä käskettyä, mutta tulkitsi Rodolphen sanat toisin kuin mitä oli käsittänyt niiden tarkoittavan.
— Sinun Rodoiphesi on huono mies, sanoi hän Mimille. — Hänen tarjouksensa on häpeällinen. Tällä tempullaan hän tahtoo alentaa sinut kanityttöjen tasolle. Jos menet hänen luokseen, ei hän ainoastaan anna sinulle tavaroitasi, vaan tekee sinut myös naurunalaiseksi ystävilleen. Tämä on sinua vastaan tehty salaliitto.
— En mene hänen luokseen, sanoi Mimi ja nähdessään Amélien ryhtyvän pukeutumispuuhiin kysyi, oliko hän tosiaan lähdössä tanssiaisiin.
— Tietysti, vastasi toinen.
— Rodolphen kanssa?
— Kenenkäs muun? Hän odottaa minua tänä iltana parinkymmenen askeleen päässä täältä.
— No pidä sitten hauskaa! toivotti Mimi.
Kun kohtaamisen hetki lähestyi, kiiruhti Mimi juoksujalkaa Amélien rakastajan luo ja ilmaisi hänelle, mitä petollisia aikeita Améliella oli Rodolphen, Mimin entisen rakastajan kanssa.
Mustasukkaisena ja vaarallisena kuin tiikeri ja häikäilemättömänä kuin ryhmysauva tämä herrasmies riensi heti Amélien asuntoon ja ilmoitti rakastajattarelleen aikovansa viettää tämän illan hänen luonaan.
Kello kahdeksan Mimi meni sille paikalle, jossa Rodolphen piti tavata Amélie. Hän näki rakastajansa kävelevän siellä odottavaisen näköisenä edestakaisin, ja Mimi meni kaksi kertaa hänen ohitseen uskaltamatta puhutella häntä. Rodolphe oli pukeutunut hyvin hienosti ja viikon kestäneet voimakkaat mielenliikutukset olivat antaneet hänet kasvoilleen ylevän leiman. Mimi tunsi itsensä kummallisesti liikuttuneeksi. Lopuksi hän päätti ryhtyä puheisiin. Rodolphe otti hänet vastaan rauhallisesti, kyseli hänen vointiaan ja pyysi sitten saada tietää, mitä asiaa Mimillä oli hänelle, puhuen kaiken aikaa lempeällä ja hiukan surunvoittoisella äänellä.
— Tulin ilmoittamaan teille ikävän uutisen, vastasi Mimi. — Amélie-neiti ei voikaan tulla tänään kanssanne tanssiaisiin, koska hänen rakastajansa on tänä iltana tullut hänen luokseen.
— Menen siis yksin!
Mimi oli tällä hetkellä horjahtavinaan ja nojautui Rodolpheen, joka tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi saada viedä hänet kotiin.
— Se ei tällä kertaa käy päinsä, sanoi Mimi. — Minä asun Amélien luona, mutta kun hänen rakastajansa on nyt siellä, en voi mennä kotiin ennen kuin hän on lähtenyt.
— Kuulkaahan, sanoi runoilija silloin, — äskettäin pyysin Amélie-neitiâ esittämään teille erään ehdotuksen. Onko hän puhunut teille siitä?
— On kyllä, myönsi Mimi, — mutta sellaisin sanoin, joita, minä senkään jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut, en voi uskoa. Ei, Rodolphe, niin vähän ette voine tuntea sydäntäni, että uskoisitte minun voivan siihen suostua.
— Te olette käsittänyt minut väärin tai on asia teille väärin esitetty. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, jatkoi Rodolphe. — Kello on nyt yhdeksän. Teillä on vielä kolme tuntia miettimisen aikaa. Jätän avaimen oveni suulle puoliyöhön asti. Hyvästi tai näkemiin siis!
— Hyvästi! sanoi Mimi värisevällä äänellä.
Ja he erosivat.. - Rodolphe meni kotiinsa ja heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle. Puoli kaksitoista astui Mimi hänen huoneeseensa.
— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja jää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.
Kello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan, ja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun tieltä.
Kello neljä oli kynttilä palanut loppuun. Rodolphe tahtoi sytyttää uuden.
— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta nukkumaan.
Ja viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi jälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla äänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin valkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata lakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.
Seuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille tavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:
— Nuo kuuluvat teille, saatte ottaa ne; pidän sanani.
— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita suuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.
Ja kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin kalvosimia.
— Tulen hakemaan muut… sitten… vähitellen, lisäsi Mimi hymyillen.
— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan tästä vain tulee loppu.
— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen
Rodolphea.
Syötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin ulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri runoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen ikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle siihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti hymyillen hänen nuorta seuralaistaan.
— Kukas se herra oli? kysyi Mimi.
Rodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja ylpeydestä.
— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on niin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän jälleenyhtymisellemme.
— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä, vaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.
— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi, koska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina petetään?