SEITSEMÄS LUKU.
Kullan voima, Vehkeilyjä.
Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.
Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä, paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen. Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.
Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut. Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle ylikenraalille neuvonantajaksi.
Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa. Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä, josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten harjoitettuun kohteliaisuuteen.
Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta — 46 kanuunaa ja 16 mörsäriä —, oli vihollinen sanomattomilla ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.
Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan nimenomaisen käskyn: viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta.
Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä, jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista, joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.
"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään. Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta esiytyäksensä kurjana petturina."
"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on varma."
"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck. "Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia, kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun. Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."
Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja, kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain, kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä, kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla, että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi kuulua kanuunain hävittävä jyske.
Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia, narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli tuntematoin vieras.
Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä, rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.
Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä. Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.
Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva, jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.
Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet, vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.
"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."
"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä", vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat, että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."
"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000 ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen, muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."
Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.
"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni, niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."
He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.
Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina
Jägerhornia silmistänsä.
"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla. Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku korkeampiarvoinen henkilö."
Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia kulettava mies.
"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi kysytte sitä?"
Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia sanoja isännälle.
"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."
Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!
Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi. Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.
"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun asiani?" kysyi van Suchtelen.
"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi. Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille piirityksen hirmuille."
"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000 miestä Wiaporin vallien edessä?"
"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis jättämään linnoituksen."
Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti menivät taas vierasten joukkoon.
Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.
"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin. Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."