KUUDES LUKU.
Kunnianpäivä Siikajoella.
Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa, ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin, verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä vaan taistella.
Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi. Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa. Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla: meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.
Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia. Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.
Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut. Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida kyllin kuvailla.
Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan. Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten voitiin taas muodostaa jääkäriketju.
Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan, näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä yksi pataljoona uusmaalaisiani!"
Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat sanat ja huutaa:
"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on sama tarkoitus voitettu."
Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.
"Eteenpäin, herra!" käskee hän.
Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.
"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.
Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan. Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin. Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.
Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan. Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto; silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.
Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta. Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon. Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!
Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla, huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni, ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.
Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:
"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"
Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun rähätyksellä.
Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa von Hertzen:
"Pajunetit alas, eteenpäin!"
Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta. Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun häpeällisestä peräytymisestä.
Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.
Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia uhreja.
Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille, joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle. Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi, mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.
Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen voitto on voitettu.
Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla. Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:
"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"
Ajutantti vastaa:
"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."
Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä näky talven lumen ja kinosten seassa.
"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah, mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä ruoka-ateriaamme."
Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän? Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna, von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan ylipäällikön luo.
Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme. Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on oltu kaukana siitä. —
"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.
"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja Suomen täytyy tulla pelastetuksi."
Sotamarski katsoi yhdellä silmällään — hän oli yksi silmänen — puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia. Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta eroa päällikkyydestänsä.
"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski. "Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan, päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."
Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien kasvoilla.
"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."
Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.
"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo: 'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin, että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.' Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen kunnian ja maan pelastamisen tähden."
Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka, korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät, terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun. Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön! miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle sotamiestensä sokean luottamuksen.
Sandelsin johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi. Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa. Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee kunnioituksella.
"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä, nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."
"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen, ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle", lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.
Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä. Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3 aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä. Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan. Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4 kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.
Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin auttaa sitä Jumalakin.