VIIDES LUKU.
Neiti Brahelinnassa.
Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa, ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.
Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen, saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan. Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte ilmoitti isällensä.
Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus, sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille, niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo "Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö, vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi tulleelle muukalaiselle.
Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa, oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi. Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.
Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa, jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli 28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.
Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa, vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen nimensä häpeällä.
Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen, vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen vertaisensa.
Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa, joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.
Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua, tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää, jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.
Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in" nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.
Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:
Jalosukuinen neiti!
Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon, että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen, tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.
Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne. Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette tehneet.
Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän uskollinen
Buxhövden.
Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.
"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni", lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen, kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan Wiaporiin."
Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo, huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle yksityistä asiaa.
"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."
Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.
"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."
"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä, ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja juomaan pikari olutta."
"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille, joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys todellakin ankaraa."
"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa. Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa vuoden aikaa?"
"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin paikkani, eikö niin?"
Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.
"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän kuin hyödytätte sitä."
Ranck katsoi häneen kummastuneena.
"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän.
"Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"
"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään. Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni, jota ei mikään voi kumota."
"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck, "sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme. Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa itseänsä."
Neiti hymyili.
"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus", lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."
"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset, Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."
"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"
"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta", vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja muisti ei ole ikuinen."
"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"
Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.
"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän. "Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.
"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö, koristettu useilla arvomerkeillä."
Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.
"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"
"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti Kaarlo Aukusti Koiskisen haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia, mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:
"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä, rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan. Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille, lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa, jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'
"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."
Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:
"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla, että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin ilmoituksestanne."
Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa hillitäksensä mielenliikutustansa.
"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä sanotte tästä, neitiseni?"
"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä, tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa jotakin omia etuja."
"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän erehtyi."
"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"
"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua", vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene, niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."
"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."
Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.
"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen kostajaksi."
Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.
"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin, vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."
"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.
"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa, mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."
"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."
Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:
"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa. Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."
"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck. "Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista, tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."
"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.
"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin saamme kaikki selville."
Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä muutamien sukulaistensa luona Turussa.
"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.
"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."
Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen, ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden vehkeistä läksi hän huoneesensa.
"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös, puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni silmistäni."
Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.
"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."
"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo surullisena.
"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta, sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu sitte itse matkalle. Aika on kallis."
Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.
Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen emäntänsä:
"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä. Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo päätetty."
"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on, kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin, jonka suojana ja turvana se seisoo."
Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.
"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa, etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset. Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."
Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.
Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:
"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."