SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää tämän murheenlaakson.
Tanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja riidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän ryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa "prinssi Cristian Fredrikiä", joka oli asetettu Norjaan, ja muutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat merellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten omaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin sota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia voittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan jalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska oli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden takavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä olevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin ilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.
Itsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään kaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus, jonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin, mutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana tanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita, niin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon aineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta, että sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden aseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut vahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret palkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja riettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää niitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta kuin siunausta.
Suurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja, usein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti harjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan siveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla lakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa ja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää kovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.
Mutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan tavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin kuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetin Cort Adelerin, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista. Kapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä kuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään englantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella urhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman suussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivat Cort Adeleria ja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi pöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan oli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.
Oli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli puhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan helposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli auringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet kiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin hedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland, Laaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja yhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen lempeä katsella.
Melkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle levittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä seitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille uhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi kelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti on nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen, joka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan on parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana ei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se tuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin kunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua pulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen muhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä majesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron korkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.
Bältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen oli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli Bältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua. Siellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan ja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa huutoansa.
Se oli vanha tuttavamme Bellona, joka peilaili hoikkaa vartaloansa Bältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin unelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: "että etukeulasta huomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä."
"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on", lausui upseeri kadetille.
Lyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän asettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon nähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella tuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta kuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa, niin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta purjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.
Pohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanut Bellonaa ja sentähden sen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka ajelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä puhalsi pohjoinen tuuli Bellonan purjeihin. Väki kutsuttiin kannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut asetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen päin.
Tuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat ja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi prampurjetuuleksi ja Bellona lensi kohta 7 peninkulman vauhdilla tunnissa.
Äkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni suoraan vahtiupseerin luokse.
"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva", ilmoitti kadetti. "Olen selvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla kymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20 kanuunaisen korvetin."
"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut."
Gaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa. Vapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli peliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä olevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin suosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä. Sen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja parempi "ajan henki" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien kansallisuuksien sotalaivoista.
Päällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä huonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa, kiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella laivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön kajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään huvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus vältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja samallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa, mutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin neuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne tulivat yhdeksi huoneeksi.
"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei teille onnistu", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä kädessään, "Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne, pidätän teidät sitten pelistä ja voitan."
Gaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin. Gaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti pelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.
"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä onnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi", lausui kapteeni, "ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa, jossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis de Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää peräkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen ja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti valittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia lahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko tiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua ei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka antoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös sittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin asunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat, joista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun tieni."
Vapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä epäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän hymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen todeksi.
"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta", lausui Gaubineau. "Siihen on teillä oikeus. Mitä on tekeillä?"
Viimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui salongiin.
"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin", ilmoitti kadetti.
"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa vahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme ja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin teki lyybeckiläisille aluksille", vastasi Gaubineau, asetteli nappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä "kulauksen", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn puuskaa.
"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva", lausui kadetti, "ja vahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaiva Cort Adeler, jota olemme niin kau'an vainunneet."
Gaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös paikoiltansa.
"Mitä sanotte?" huudahti Gaubineau. "Jos vahtiupseerin luulo on oikea, niin saa kaappari kokea miten Bellonan hampaat purevat, ja miekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme, hyvät herrat, ylös kannelle."
Kun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville, että selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki 15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30 kanuunaa, jonka luvun hän tiesi Cort Adelerilla olevan. Kapteeni käski heti peittämään Bellonan tykistön siten, että jos laiva oli kaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön kanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut laskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän antoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi iloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.
"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo seikkailija on Kasper Wulfsen Cort Adelerineen", lausui Gaubineau ensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle. "Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen ja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä."
"Ai ai!" kuului vastaus märssimiehistössä.
"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä, olkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin kaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette vanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä. Se mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin lörpöttelijälle — selkään."
Tuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin vilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän ympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon nerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti ja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina pohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä olivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli ystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja miehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä kaappari, niin: "lapseni", sanoi hän, "te saatte kyllin tekemistä, jos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla."
Bellonan omituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa täkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen krogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa peräkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo pienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat surullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään hänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja alakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa herätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut olla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.
"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta", vastasi Gaubineau ja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. "Mutta ainoastaan synkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle, että Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut juomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia rekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?"
"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja suuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole", huudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. "Sen historian kanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan vuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne, monia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset ajatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne."
Gaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta melkein irvistelevä.
"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin", vastasi hän. "Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin! Ennenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia testamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha Gaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta, ja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät varakkaiksi miehiksi."
Kapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset kirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin käski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen viimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja katseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi jäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia kantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan yhdistettynä.
Upseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä tuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat perinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi lääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä viiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.
"Pursseri, oletteko valmis?" kysyi hän.
"Valmis, kapteeni!" kuului vastaus.
"Kirjoittakaa sitte näin":
'Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti.
Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen, joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain mukaan jaettavaksi:
1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman, niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.
Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.
2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti, testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia vastaan.
3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun kau'emmin elää.
4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä, testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.
5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone, suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.
6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille, testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.
7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille, jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,
8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan on hän lähettänyt — kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaan harjoittelemiseksi ja sillä on se hyvä puolensa, että kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi. Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten luurankoja ynnä muinaislöytöjä.
9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100 riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi, perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia, niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille laitoksille annetaan nimeksi Gaubineaun merimies-koti, niin että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'
"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?" kysyi Gaubineau kilistäen lasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.
"Kaikki on kirjoitettu!"
"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt omaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani."
'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona "gentlemannina" tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen. Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on hautansa saanut.
Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden mahan ja kelpo "tupakan" päähän.
Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H. Majesteettinsa rekatti Bellonan peräkannella 26 p. Elokuuta vuonna 1808.
Jean Alexis Felix Gaubineau, Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'
Kun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut nimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia piirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa ja kiitti heitä vaivastansa.
Ensimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen anteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein ruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi miehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa kiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli kuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi, vaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin ystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau. Ensimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että kapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän kerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa muistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön, sillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.
Gaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan, niin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat omaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut kuulla siitä enempää.
"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä herra!" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. "Olenhan teille, hyvät herrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä vihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa olin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en helposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta ajatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta ja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa. Luutnantti Flygare!"
"Herra kapteeni!"
"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?"
"Seitsemän solmuväliä tunnissa."
"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi muuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan kertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani kaksi vuotta la Cybelellä ai'oin mennä Ranskan pääkaupungin iloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin vaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin oli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista yhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli täällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan saaliiksi.
"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan arvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet käyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi myrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä ja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani katsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja oli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo kammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin vartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin kaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin ranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä miestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä hyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui lavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta. Sama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta. Hevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.
"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan kuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin Ranskan helvetiksi maan päällä.'
"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun sadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja rääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä minun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: 'Ah! l'infame aristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne!' [Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun, hirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa uhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski vaikenemaan.
"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää ylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen puolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa. Naittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret tasavaltalaiset häät.'
"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko ympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis Lyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki väitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaan ruotsalainen, enkä siis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle irvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä kansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja jakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.
"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua, sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista. Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan. Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla, mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan, korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."
* * * * *
Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti huvittanee lukijata.
Mitä Bellonalla luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan, etsimä tanskalainen kaapparilaiva Cort Adeler. Tämä laiva oli tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia, mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi, kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.
Kun tulemme Cort Adelerin kannelle, huomaamme laivan sotaisesta ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.
Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista, kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit, ankarimmasti sitä vastusti.
"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä ainoastaan kuninkaalle", vastasi Cort Adelerin rohkea ja häpeämätön johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."
"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."
"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama, niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä, joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."
Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.
"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa, jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri. "Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."
"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen 'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."
Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.
Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo Bellonan.
Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä hän luuli Bellonaa siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille, silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.
Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.
Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.
Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.
Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä kokonaisuudessaan.
Mutta noiden juomaveikkojen joukossa Cort Adelerin kajuutassa oli vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.
Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin 34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt Cort Adelerille vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla, voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.
Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita. Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja viattomasta ajasta.
Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.
"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni, "ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään kansalaisiamme."
Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.
"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan 32 kanuunaa."
"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme viholliselle, että Cort Adelerin miehet osaavat taistella! Vielä pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."
Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.
Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi kauhusta ja pelvosta.
Kanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat alkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa jymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.
"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun aikana!" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. "Miten hirveästi paukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin palloa. Minä olen hukassa."
Nuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua häneen", lausui hän. "Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin päälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on silloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin paikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat tavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi sinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä sen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä olen heti takaisin."
"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!" huudahti nuori tyttö kiitollisesti katsahtaen, "ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa."
Hän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta.
Hetkisen perästä tuli hän takaisin.
"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi", sanoi hän hoidokkaalleen. "Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet meitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet. Rekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini. Ennenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti jonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa piilopaikkaanne."
Maalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset, jotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija tuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja käski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin, katsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi, voisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös kajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan viimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.
"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta päässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä", sanoi hän. "Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä ylhäällä tapahtuu."
Hän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla innolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa tapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi torkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei itseänsä vaan häntä, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka elämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.
Seuratkaamme maalaria kannelle.
Täällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön. Rekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan toistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita, sillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa Bältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä ja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella käyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän vahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut lääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan ja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut. Cort Adelerilla on 25 haavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut laivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia pitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät pilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat vaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään ja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau kutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.
"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu sanomattoman nopeasti", sanoi hän. "Kohta pakoittaa myrsky meidän ulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä pakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta. Kutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten, että meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin."
Tämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka lyhyellä "ai, ai, kapteeni!" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.
Rekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle. Kipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset seisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine muskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään käsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle. Varsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä varustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla. Cort Adeler tiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat ohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin. Jos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin olisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet taistelun tyhjäksi.
Tänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.
"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!" Rekatti syöksee kärkensä suoraan Cort Adelerin mesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä syöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan kokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen. Merimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuun Cort Adelerin mesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee käsikranaatteja ja kiväärin kuulia.
Hurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut välkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu kaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin kärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä vapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat henkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan tähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja, kauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin. Merirosvot riemuitsevat ilosta.
Lisäjoukkoa tulvaa Bellonan kannelta korvetin kannelle. Päättävä hetki on käsissä, kun yhtäkkiä Cort Adelerin mesaanivantti putoaa alas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvat Bellonan miehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja lennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista. Päivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja risteilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat komennetut asemilleen. Cort Adeler häviää sysimustaan horisonttiin. Se saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.
Gaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin mesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa, sattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttu Cort Adelerin suuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna huutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle kunniallinen kuolinpaikka.
Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:
"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani? Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta silloin niinkuin — ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat, unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani Kaarlo XII raamattua."
Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa, jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui hänen päänsä raskaasti rinnalle.
"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."
Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän korisevalla äänellä. "Vie—lä on mi—nulla yk—si tunti elä—mi—sen ai—kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja Gaubineau oli kuollut.
"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä vielä viimeiselläkin."
Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt. Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet. Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen, säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.
Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa Bellonan kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."
Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:
'Hyvä ystäväni!
Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka te saavutitte Cort Adelerilla ollessanne, pyytää sen päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle Cort Adelerin taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin risteilijät jää unhotuksiin.'
Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen parhaimmista koristuksista.