KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi.
Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta, kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin, jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.
Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista 18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita, sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin, niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet; läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa. Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon. Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä, jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan, että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa, jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli yksi niitä okaita, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan kruunun koristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden kuningastansa kohtaan.
Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen, kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin "Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain ansioksi. Kreivi Melfort oli maailman mies ja sentähden häntä suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat. Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista, oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös saamansa pikkulainat.
Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro, tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja, jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon. Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."
Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin. Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti, sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo, kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa, joita Melfort vieraineen piti.
"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu. Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"
Kreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.
"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta saan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta silmänkääntäjiltä", vastasi hän nauraen. "Huomenna on meillä suuri kummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä itse — paholaisen."
"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa poismennessään", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin ylimyksen poika. "Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin kansa ja maa siunaisi sinua."
"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri kasvaa, eläkä konsana palaa takaisin", lausui yksi tenhottarista, jolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.
Hämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät ilman vieläkin pimeämmäksi.
Asuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka verhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli leveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse. Kasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen kahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja ruumiikas kasvultaan.
"Sellainen kunniaton roisto", lausui pienempi mies. "Olen kuullut hänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin valmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä."
"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet minulle", kuiskasi hänen seuraajansa; "se vaan alentaisi teidän korkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua."
"Tunnetteko te miestä?"
"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi parasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa, ja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä erään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!"
"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä tuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa", lausui kreivi. "Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen eli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin. Monsieuri vaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat, olkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän ystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne."
"Eläköön kreivi!" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.
"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?" kysyi hymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin kasvoihin.
"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te varsinkin", vastasi kreivi kohteliaasti.
"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon nuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?" kysyi eräs nuori tilanomistaja.
"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin", vastasi kreivi hymyillen. "Liina
W. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita."
"Tuo hävitön!" mumisi pienempi vakoilijoista. "Olemme kuulleet ja nähneet kylliksi", lausui hän sitten seuraajallensa, "sentähden menkäämme täältä!"
Hiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta oli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka oli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän hevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua. Ehdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja seisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan huoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä viittansa ja naamionsa.
Nuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri, hänen ylhäisyytensä Toll.
"Petetty, alinomaa petetty", lausui kuningas synkän näköisenä. "Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan seikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan, että tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua päätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta. Kuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno lurjus?"
"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta kelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin", vastasi Toll. "Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin tapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää itseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan nimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne näyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin olin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo teeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi. Velvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne. Teidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat nyt todistetut täysiksi."
"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan uskallettaisiin käyttää moista rohkeutta", vastasi kuningas. "Vielä kerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte minulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni tähden. Te olette arvon mies, kreivi Toll, ja minä toivon, että tapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme. Poliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei saa jättää pilkan ja naurun esineeksi."
"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani", vastasi Toll; "mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän majesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja sentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni lausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on, ett'ette menettäisi kruunuanne."
Kuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.
"Mitä rohkenette te lausua?" huusi hän tärisevin huulin. "Mitä, minäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta, menettäisin — kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette luvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen joukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se tapahtukoon armoni menettämisen uhalla!"
Kuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä. Sellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut uskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin kuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen kuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.
"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin arvon mies", vastasi Toll vakavana, "mutta itsestäni tiedän, että olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja rakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja siitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia, jotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan. Suomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen, menetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen maasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat perki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan välttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut kansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa lausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta parempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät valtaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni on teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka kerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni Armfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan kaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa omaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion palveluksessa."
Kuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin arvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen kuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: "mitä minun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?"
"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaa
Suomi takaisin — ja luovuttaa kruunu kruununprinssille", vastasi
Toll epäilemättä.
Kuningas vapisi vihasta.
"Mitä", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, "mitä, oletteko te, kuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte kuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin itseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan Bonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana? Tahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä kerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te lopullisesti minun luopumaan kruunustani ja kurjasti vetäytymään syrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette yhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin kuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita teidän."
Kuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti arvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän ei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.
Seuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.
Kun hän istui rekeensä, mumisi hän:
"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä kannalla."
Hänen ennustuksensa toteutuikin.
Samana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös toinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.
Se oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan käskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa herätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän johdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa oikeata syytä. Kreivin useat "pikkulainat" tietysti jäivät maksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden tapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.