YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja
Oravainen, Ylös pohjolaan.
Vielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian ja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä, ei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista vuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon työtä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien joukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.
On kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä laivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se kannattaa lyhykäisesti kertoa.
Pietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus vuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt, kutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen taklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun kysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei ollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle, että sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla ja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä heräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa, sillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi heti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan ja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle jahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän useita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia merimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa harjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön hänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti Arkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän näille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot meritoimessa.
Se kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti itsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen kunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista linnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa mahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita sotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen ja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä valloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki Pietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset roomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin seuraavalla lauseella: Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja.
Sellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka kerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.
Kronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin Pietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein yhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa vuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia, 3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja kuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja rekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään merelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon parannettavaa.
Kolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit ja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta taas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena luultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista laivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta ruotsalaiselta Äran-nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia laukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat näkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan käynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi Öröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli ollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä päälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset linjalaivat Centaur ja Implacable amiraali Sir Samuli Hoodin johdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt laivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto amiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla laivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia ja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.
Yhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12 linjalaivaa — joista 2 englantilaista — ja 5 rekattia. Kuningas Kustaa IV Adolf nimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin ja Centaurilla amiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen laivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni Webley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessä Centaurilla. Urhoollinen kapteeni Martin komensi Implacablea.
Kun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein kaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli koko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla ajamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä. Centaurin vahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista purjehtiaa. "Vanha Sam", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät Hoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus sentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti sen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.
Kello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa, annettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista purjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laiva Prinssi Fredrik Adolf käskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita laivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin säälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua uhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.
Molemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin hyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka yhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan 2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana kuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet laivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki tahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan edestä.
Päivän valjetessa oli Implacable ja heti sen jälessä amiraali Hood _Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen. Ruotsin laivastosta oli Tapperhet, majuri Fischerströmin johdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa jälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni Martin Implacablella vihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivan Vsevolodin sivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa. Implacable kulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä edelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa kohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen kerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen. Englantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren. Venäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla pakeni kahta linjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt vihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä, kuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut vahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti, mutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin vahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja antautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen, tullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkin Implacablelle, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista laivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen, odotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka täysillä purjeilla pyrki eteenpäin.
Tapperhet-niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten laivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka olivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta venäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän purjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun, vaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat. Se olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi muuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi Baltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitse Vsevolod, joka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi ankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaan Vsevolodia, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään hinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se täydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin tuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen; mutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa nojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan. Mutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni Webley sai käskyn Centaurilla estää se. Venheet olivat jo hyvin onnistuneet hinaamisessa ja Vsevolod oli jo melkein sataman suussa, kuin Centaur saavutti sen. Silloin Vsevolod peräytyi, niin että Centaurin kanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa kohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä. Vsevolodin upseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella. Kun venäläisen laivan kärki joutui Centaurin mesaanitaklauksen kohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa, jonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet muskötinkuulasateessa tekivätkin.
Vsevolodin päällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti. Märssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja hyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myös Centaurin hyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin jättää laivansa vihollisen käsiin. Niinhyvin Centaur kuin hänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta kapteeni Martin Implacablella, jonka hän oli ankkuroinut sellaiseen asemaan, että voi auttaa Centauria irralleen, oli juuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin purjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti takaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan. Saalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei sitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin se tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennen Centaurille. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta ja 45 haavoitettua. Implacablella 6 kuollutta ja 26 haavoitettua. Venäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80 haavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.
Jos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat purjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet venäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten laivojen ponnistuksia ja tunnustaa: "että englantilaisten laivojen edistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus, millä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti englantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta ja vakuutusta."
Yhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin ulkopuolella; Tapperhet laiva ja rekatit risteilivät ankkurissa olevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa Adolfille Vsevolodin lipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin lähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen sotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia piti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka jälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus miehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein kaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät. Sata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään tavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä säästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon esimerkiksi että Jaramas nimiselle rekatille oli taistelun alusta Joulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa perästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme peitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan ne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla tapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on saatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito sotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta onnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta nostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se keripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.
* * * * *
Kertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.
Jätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä oli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita, niinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä, Kuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden voittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä koko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen olemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi ollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen pelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot hyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan sotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli nimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan Sandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä tie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin niin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä saattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen ja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun 21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin johdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä tavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä ylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt saapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä. Täältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen keräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio oli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti kuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen tästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi niin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa taistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit, estääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto — peräytykää kaikui lakkaamatta ruotsalaisesta päävartiosta ja taas uudelleen aljettiin peräytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti kestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin ja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua hyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena seurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon tulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota häpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva ennen kuin äärimäisessä pohjolassa.
Kamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa Klingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne joukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin lyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka Karstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia, oli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan; toinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä Härmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä. Suomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset päälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.
Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään. Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi. Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.
Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta häntä, sotamiesten epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda, joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään, kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen, menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet, niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää sinä vuonna jaksa nousta.
Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta pohjan kinosten ja tunturien seassa.
Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden osastojensa avuksi.
Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta taistelua.
Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.
Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi, eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä päätarkoitus.
Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja, joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki, jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien välillä on metsäinen ja vuorinen.
Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.
Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.
Miehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko taistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen selässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin, joka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja tarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu matkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä Waasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee siellä?
Siellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan, 4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa Platenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka ovat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä mereen laskeuvan puron rannalla. Nuori, viisitoista vuotias kreivi Schwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello 5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat itseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta; kanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi Platenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle von Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta karski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:
"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen aikaa." Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat loppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat Helsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät vihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari. Tyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia kanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen joukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin että hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän itse kanuunansa. "Virittäkää!" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan etupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat Schwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä ja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja vedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen koettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin jatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin kaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa pelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.
"Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaan
Nuor' urho tää,
Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan,
Jos on elämää,
Moni harmeni loistossa kunnian,
Mut voitonkruununsa kirkkaimman
Tuon nuoren poikasen kanssa
Ois altis vaihtamahan."
Karjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi. Peräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien, haavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.
Venäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin Adlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen suojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit. Kamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään ja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti joukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff on mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä ja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä kiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät eteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen ja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan epätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee hajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän heikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja ajaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla toimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella ruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella 6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja murtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat miehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat Uplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa hyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään voi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin pajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli peninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack kilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin palkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut kanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa, samalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän jätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen kohtalo riippuu siitä.
Evesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset sekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa sotaleikissä. "Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!" huutavat sotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä taistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin. Westerbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät eteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on täydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto näyttää olevan saavutettuna.
Seisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi pelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä joukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.
Täällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku. Joukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä taistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä, jonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta Oravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä on Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat Kamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä vastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä pelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja kaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet vastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa. Sankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän ja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy väistyä ylivoiman edessä.
Turhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten miehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa suurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva joukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen riistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen taistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin rykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä ampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti Drufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat paluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan Poika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa epäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina. Veteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat kuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista Ranckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen näköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä, sapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä urhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja se vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan on ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske on ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja voimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen vihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen miesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen viholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen tunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu, onnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista tuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on nyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät kahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys lopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet kaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun yöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa pelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä kykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.
On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita, joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen muistossa.
Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä hyvät."
Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin. Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden, mutta se oli — myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi. Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan 1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.
"Pietari eli Tornio" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa, kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.