VIIDESTOISTA LUKU.
"Styrbjörn" ja "Hjalmar". Taistelu yöllä.
Nykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko urhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä ominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin raa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että se on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei pelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko työskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.
Kun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa vastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä, mutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta, tärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi, siinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit lukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.
Ruotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina löytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle sotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja kansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta, joka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä hyödyttävänsä yhteistä parasta.
Venäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta laivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon kuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä ja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle Turun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja ja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista aina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut eteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten ja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta kun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että paitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat ruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn mennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt kerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood, johtaen laivoja Gentaur ja Implacable.
Erikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle, mutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen oli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi saaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa näyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse että kaksi miestä siinä tuli ammutuksi Fäderneslandet-nimiseltä laivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä ansaitsee mainita.
Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä istuvan merimiehen pään.
Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin vihollista lähestyä.
Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni, uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin, sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50 miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista — merisotamiehiä — ynnä 5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään Neitsytsalmen päällikkölaivalle kuningas Adolf Fredrikille, jonne niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.
Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14 parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää Styrbjörniä, ja toista luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa Hjalmar. Ensimäiseen kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi tuli: Jumalan varjelus! ja tunnussanaksi: Antaa voiton! Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä. Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi ajutanteiksi.
Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena edellisenä päivänä kahakoineet laiva Fäderneslandetin ja rekatti Belionan kanssa — Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia —. Yö ei ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa. Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin 100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä, kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.
Vasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset olivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti kaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja lähestyi nuolen nopeudella Styrbjörnin keulaa; toiset venheet ja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi linja sen kautta, että Tapperhet nimisen laivan parkassi, joka oli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut seurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi hiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että jälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä tulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen kolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli Styrbjörn, kumpanen Hjalmar eivätkä huomanneet Styrbjörnin sivulla muutamia ensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun jo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään Styrbjörniin kun heidän olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. Jos olisi otettu vaarin tuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille asettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja koko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman ilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista lähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota varustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa. Venäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten valmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni Nordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä, ainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten onneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes haavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa etunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä laivan portaan yli kannelle.
Tässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle kuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen. Sapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun muutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa. Venäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit eivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä perille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten havaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta ja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät takaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään nähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: "Pitääkö minun täällä seisoa aivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?" Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti Lagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja peräkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa etunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa. Näistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. He pääsivät kannelle ilman suurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti valloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin rykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella ja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli paeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti kannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli enemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi vanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta ampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin käskettiin jääkärien "ampumaan vanttiin", mutta kuin he eivät tietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: "ampukaa ilmaan!" Käskyä toteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan kannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander huomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli paennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden sinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle, huomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen tärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille, jotka olivat häntä lähinnä: "Tulkaa, seuratkaa minua!" Sanottu ja tehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun 16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat piikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan Nordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti: "No niin, nyt on Lagerberg vainaja", mutta tämä nousikin heti ylös ja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli pistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli luiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi kannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli haavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun hytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan olevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka kapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit vietiin parkasseihin.
Kajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon, miehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs vanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä, että ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat antautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille armon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi Nordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja haavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri, joka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää tarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin kiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään tunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän hävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille juuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään vanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi armoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa. Melander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän väliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta vastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja sukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön luokse, jolta hän saksaksi kysyi:
"Ette kaiketi te tapa aseetonta?"
Nordenskjöld vastasi:
"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän taistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden myös seuraukset olivat teille vahingollisia." Kapteeni antoi viedä parkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö, evesti Herbusch.
Näiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta ammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat sattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä, että kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille ja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat mennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan paremmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun ympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä valaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat he tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin että vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin pimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät kavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana pyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta ohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi. Helposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa kuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen: "kumppani, elä usko venäläistä!" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen ruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä kaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi aamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni Nordenskjöldin voittohuudon: "Eläköön kuningas!" johon ruotsalaiset kaikuvalla hurraalla vastasivat.
Luutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli Svalan'in parkassilla — yksi pienemmistä — ohjannut suoraan Hjalmarin etukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan Tapperhet laivan venhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän vaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti, sentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden soutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian evestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi toiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä ja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas tuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu tekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset hyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli taistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa olivat toinen priki ja Hjalmar-laiva, käännettyään runkoaan ja asetettuaan poikittain Styrbjörn-laivasta alkaneet kanuunatulensa parkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs kuula sattui Wladislav-laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun; se räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja noin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi Cronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän sai käskyn Adolf Fredrik laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin oikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit ohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien minuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot Styrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että rekatti oli valloitettu, niin käänsi Hjalmar-laiva kiivaan tulensa Styrbjörniä kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist Styrbjörnin peräkanuunilla.
Evestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin, kun ei enää voitu ryhtyä Hjalmar-laivan kimppuun, sillä tykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja venheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä laivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät valittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat ruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin, ruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin palavia etulatinkeja Hjalmar-laivan kanuunista, joita ammuttiin pistoolinlaukauksen päässä, lenteli Styrbjörnin tykistöön. Kumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa nyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon. Tällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti näkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää törmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset tykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa, niin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi polttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä omia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin laivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli vahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu saada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa ja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja paukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa ruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien ruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi Bellonan parkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös jo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että ottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän kuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet antoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista rekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli kumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja rohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti pääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti laivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun hän huomasi Styrbjörnin parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän Ugglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä jälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun sumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet tuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä tuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää kelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.
Useat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa yhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä, mutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa vahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia joutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa; hän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös ja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä kuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse teljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun miehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka oli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten kuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja pysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki alukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa, ehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki Eglée oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja Styrbjörnin parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä Styrbjörnin vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti Herbusch ja 8 miestä Styrbjörnin miehistöä ja kuunariprikin päällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä. Ruotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden joukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja luutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden seassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin haavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja Rehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä. Venäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi, sillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki Styrbjörnillä olevat upseerit ja miehistö.
Ilmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti Krasenstjerna: "Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen tapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä, sotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin pitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka tähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla anteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus ja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat."
Lippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen. "Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla", sanoo hän, "osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä Ruotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin aikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein Ruotsin aseille loistavan sotakunnian."
Siten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka, joka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi ollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton ruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.
Kunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut Melanderin ynnä Bellonan muut upseerit luoksensa oikein "hienon-hienolle" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat olivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista oli "mestari-kokin" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden ruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat olivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden täytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa oli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha ja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli niin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena. Leivässä eleli iloisimpia matoja ja — voi, "vaiti! siitä älä puhu koskaan." Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt syömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta kaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun rikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että "Lucullo söi Lucullon luona." ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi ja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja laitokset maistoivat oikein hyvin.
"Maljanne, luutnantti Melander", lausui Gaubineau ja kohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. "Se apu, jonka annoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen saavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin kolmantena upseerina Pallas-nimisellä laivalla, joka kuului englantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutui Pallas kahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin tähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme lopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella oli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä ollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen mesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen oli la belle Poule meidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de Brissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs merisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin lyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä — hän oli äärettömän rikas — kalliin serviisin, joka oli 30,000 frankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun maanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen. Olettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?"
"Ja minä vastaan, herra kapteeni, että se viini kelpaa vaikka itse jumalille", lausui pursseri. "En tahdo vannoa, mutta kahdeksantoista miljoonan ylös ja alas käännettyjen meritähtien kautta on se viini erinomaista, Mutta te tuhlaatte sitä, sillä kun minä viimeksi tarkastelin teidän viinikellarissanne, ei ollut tuota jaloa nestettä enää kuin 50 putelia jälellä."
"Niitä oli vaan 30 putelia jälellä ja ne olen testamentissani määrännyt lahjaksi Lordi Francis Camdenille, joka on tirehtöörinä englantilais-itä-intialaisessa komppaniassa ja jonka kanssa minulla on ollut kaikenmoisia asioita", lausui kapteeni. "Mutta eikös tämä lioitetusta lihasta tehty häränpaisti, hyvät herrat, ole erinomaisen hyvää? Vähäisen murempaa se tosin saisi olla, mutta kyllä se hyvällä purukoneella murenee suussa. Mitä! putinkia, elämmehän todellakin aivan ylöllisyydessä. Stevart! te saatte antaa kokille kiitoslauseen minun puolestani."
Vahtiupseeri tuli sisään ja ilmoitti, että päällikön laivalta puhallettiin merkkiä, jotka sisältävät käskyn rekaatille mennä uudelle risteilymatkalle samassa tarkoituksessa kuin edelliselläkin kerralla.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Tuo Cort Adeler kummittelee yhtämittaa asianomaisten päässä, mutta sen kaapparilaivan kanssa lienee olla samoin kuin tuon 'lentävän hollantilaisen.' Yksi ryyppy, hyvät herrat, rappusilla ja sitte pois. On paljon hauskempaa saada purjehtia ominpäin kuin loikoa käskyn alaisena. Minä olen nähnyt hyviä unia ja ehkä onni on meille nyt suotuisampi kuin viime kerralla."
Puolituntia myöhemmin levitti Bellona kaikki purjeensa matkalla eteläänpäin. Joku aika jälkeen läksi myös laivasto Öröstä ja meni Itämerelle.