NELJÄSTOISTA LUKU.
Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada aikoihin.
Pyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten jo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä piti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500 miehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka oli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat olemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi hän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin kiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin haaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja täällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä häntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan keräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan taistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei sallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä, jotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain miesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas takaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita ja haavoitettuja.
Kun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa keskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa Adolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu kaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet, jotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.
"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on venäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän on estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut kulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan, joka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt Turkuun", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. "Sölfverarmilla on ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin kanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt varusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta, jota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän sodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden estämiseksi?"
Kuninkas (viisaan näköisenä): "Jönssonin asema on vahva ja hän kyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on hänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22 tykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä armoni menettämisen uhalla."
"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta", lausui imarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi Jönssonin vaarallisen aseman. "Teidän majesteetillanne on aivan oikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi Buxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren puolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt rannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa hyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne, saadaksensa paremmin iloita voitosta."
"Siitä hän saa vähän iloa", lausui kuningas, "Minä annan amiraali Dodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky Hjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille avuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa anastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs tästä sanotte?"
"Se on oivallista!" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat syvään.
"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin käytettäväksi?" kysyi Melin.
Kuningas näytti miettivän.
"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä", vastasi hän. "Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin vähän haistavat ruudin savua."
"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu, nostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä", vastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut kuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti "saada vähän olla liikkeessä", olivat nälistyneitä, ryysyisiä, peräti harjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet. Kun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi oli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt olivat saksalaisia sotamiehiä, jotka päivää ennen olivat pistetyt pataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä päätöksen tämä homma oli saava.
Sekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei kumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta, että olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut totuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille siksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain mennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla, kuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos tuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa kaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä lähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi mahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.
Elokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18 Ahvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa, jossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen suojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat laivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle Metsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta usean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi ja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta Sandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot tervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat pääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa siunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti järjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan joutuneet häpiään.
Kuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen kanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?
Jo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun. Kenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat tulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa. Elokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit hävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto Dodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi. Venäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa kohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden murhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään; mutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa ristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne Ruotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen tähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät ruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat sen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja Ryövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima levenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja ruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli väsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet, niin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin sijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella. Kapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla jälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla hyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat ruotsalaiset sieltä.
Sölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka vihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo 9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja silloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat aallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä avuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen välille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut turvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12 e.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan Sölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän venheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4 airolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä kuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin oli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja venäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut laivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.
Sandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu jättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa maalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä Suomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.
Mutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.
Lähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta päättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa tarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan venheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla oli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin hyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään evestille.
"Mitä tahdot, lapseni?" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.
"Tahdon kysyä onko hän kenraali?"
"En ole vielä päässyt kenraaliksi", vastasi Pahlén myhäillen, "mutta tämän joukon päällikkö kyllä olen."
"No, sitten taitaa olla sama", vastasi tyttö hypistellen esiliinaansa. "Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä sanomista hänelle."
"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire."
"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko ylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa, pitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton johdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin 50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän myös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut toimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä tien oppaaksi."
Tätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus on aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali Buxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin, evesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien kanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900 miestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa miestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen päällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen onnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse onnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen etevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen hommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen poistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén ja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät äkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.
Juuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta matkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti yritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota hän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen kiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden luokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä ja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja sotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä lähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa ja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien osastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.
Westanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja hänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita herkullisia ruokija ja hienoja viinejä.
Päällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn loistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä hempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka yhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen ja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen urhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana loistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva naimiskauppa.
Buxhövden kohotti lasinsa.
"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton kunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi", lausui ijäkäs kenraali hiukan kumartaen päätänsä. "Tähän maljaan suljen myös teidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana ja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin, mutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin työskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi."
Lasit tyhjennettiin pohjaan.
"Minun aikomukseni on", vastasi kavaltajatar, "mennä pohjoiseen ja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan välttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa mitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja setäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää."
"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään", lausui ruhtinas Bagration. "Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan siitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan vieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain tähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta siellä tulevat oikein arvostelluiksi."
Neiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen. Hänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon auringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi. Sinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien toiveittesi päämäärän."
Oli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva kalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.
"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän.
"Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."
Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä. Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos mielimme onnistua pakenemaan."
Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn luokse.
"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."
Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin, joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.
"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi, mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua, jos vaan joudun hänen kynsiinsä."
Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa. Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.
Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti, joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.
Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella. Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä. Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit, jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä kuninkaalle.
Kenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset lopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä heidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja oli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua venäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä opettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla onnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään rantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja tuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin ja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt rannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia ohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä. He törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden avulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli tarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat karille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset tästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista surullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.
Jos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin kaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat Ahvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei ainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan, vaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten olemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin kummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa annettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi kiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei maininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä tavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä asiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi okaiksi, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi kuin julkisesti lausuttu moite.
Kun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä kuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen astuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana, edestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta oli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten tähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja ainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.
"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!" lausui kuningas ja tempasi kiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle. "Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei sittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin miesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka."
"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri saada toimeen", rohkeni Ranck lausua. "Ah, teidän majesteettinne, ne ovat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin ajaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun. Tässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän majesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä."
"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan", vastasi kuningas ja katsoi terävästi Ranckin kasvoihin. "Mitenkä te, herrani, joka tulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin kahakkaan?"
"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne", vastasi Ranck ja kertoi muutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan kahakkaan. "Teidän nimenne?"
"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne."
"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin valtakirjan", lausui kuningas.
"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman kiitollisuuteni", vastasi Ranck. "Tämä teidän majesteettinne hyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi vast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa."
"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"
"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia sanoja."
"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa vankeinamme."
"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja hänen kunniamerkkinsä."
"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä ne ovat?"
"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.
Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"
Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.
"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."
Armoa — kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman, vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:
"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.
"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin. Tuo urhoollinen upseeri olisi siis rikoksellinen. Kuningas hetkisen luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.
"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."
Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.
"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa, jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"
"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck, "minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."
Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.
"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi kuningas.
"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck. "Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi 15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä. Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."
Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa vapisivat vihasta.
"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."
"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon, eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet, toiminnut toisella tavoin."
Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman paperin.
"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että se melkein kauhistutti kuningasta.
"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."
"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet, mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."
"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan yksi tehtävä."
"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.
"Se on — kuolla, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema on silloin minun ainoa ja paras voittoni."
Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän puhunut hetken sanoja.
Kuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä. Hän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani kuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:
"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin hänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa kuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä."
Hän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien kanssa.