KOLMASTOISTA LUKU.
Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua.
Samana yönä kuin Karjalaisten vapaajoukko kokoontui suureen metsään, varusteli suomalais-ruotsalainen sotajoukko itseänsä Kauhavalla. Edellisenä päivänä oli Adlercreutz, joka Klingsporilta oli saanut käskyn hyökätä vihollisen päälle, koonnut sotajoukkonsa Ala-Härmään, sittenkuin ylivoimanen vihollinen oli hyökännyt ja pakoittanut takaisin Kauhavalle asetetun joukon. Väliaikainen silta laadittiin Härmän joen yli, josta joukko meni ylitse ja marssi Kauhavalle, josta vihollinen vetäysi takaisin, jättäen ainoastaan vähän ratsuväkeä vahtimaan ruotsalaisten liikkeitä. Kauhava on 1 1/2 peninkulmaa Lapualta.
Vihollisten uhkaavat ja vaaralliset liikkeet olivat siis vihdoinkin pakottaneet marsalkka-raukan päättämään ruveta lopulliseen taisteluun. Pelvolla ja vapistuksella uskoi hän sotajoukon kohtalon Adlercreutzille, joka ottikin tämän luottamuksen elävällä voittamisen toivolla. Waasaan, Uuteen Kaarlebyhyn, Kokkolaan ja Savoon menevät tiet yhtyvät Lapualla. Rajevski voi siis helposti osittain pitää yhteyttä Barclay de Tollyn kanssa, joka joukkonensa työskenteli ruotsalaisen sotajoukon takana, osittain mielensä mukaan hyökätä tunkeutuvien Klingsporin osastojen päälle. Hänellä siis oli erittäin edullinen asema, jonka säilyttämiseksi hän päätti ponnistella viimeiseen asti.
Adlercreutzin suuri tarkoitus oli katkaista vihollisen paluumatkan Kuortaneelle ja Waasaan, ajaa se Savon salomaille ja siten helpoittaa Suomen sotajoukon yhdistymisen Turun seuduille maallenousneitten ruotsalaisten veljien kanssa. Kuningas oli vihdoin nähnyt mahdottomaksi huonoilla sotavarustuksillansa valloittaa Seelannin ja hätyyttää Tanskan pääkaupunkia, ja sentähden oli hän päättänyt itse johdattaa liikkeitä Etelä-Suomessa sekä maalla että merellä. Hän astui Amadis-nimiseen laivaan ja yhdistyi saaristolaivastoon Väsbyssä, noin peninkulman matkan Turusta. Senjälkeen oli saaristo-laivastolla useampia pienempiä, vaan loistavia kahakoita venäläisten laivojen kanssa ja silloin tällöin nousi se maalle väsyttäen ja ahdistaen vihollisen vahtipaikkoja rannikolla. Kuninkaan käytyä Neitsynsalmella ja tarkastettua sinne asetettuja sota- ja saaristolaiva-osastoja, meni hän Ahvenanmaalle. Sillä matkalla oli kaikenmoisia vastuksia, jopa todellisia vaarojakin. Useita vuorokausia täytyi kestää ankaraa myrskyä Husö nimisessä hätäsatamassa, jossa ei ollut kuin paljaita asumattomia kareja. Sieltä päästyä törmäsi kuninkaan alus salakarille, johon hän oli hukkumaisillaan.
Vihdoinkin saapui kuningas Kastelholmaan Ahvenanmaalle, josta hän lähetti 1,000 suomalaista ja ahvenanmaalaista yhdistymään Klingsporin eli Suomen pohjoisen sotajoukon kanssa; tämä nimitys oli vastakohtana Suomen eteläiselle sotajoukolle, joksi nimitettiin kuninkaan käskystä Ahvenanmaalle koottuja joukkoja. Hän asettui Grälsbyhyn ja oleskeli siellä aina syyskuuhun asti toimitellen vähemmin järjestyksen-mukaisia maallenousu-suunnitelmia, tarpeettoman ankaria vahteja ja vahtiparaateja; nämä ynnä hänen ristiriitaiset ja vastakkaiset käskynsä, joihin herrat Tibell ja Melin antoivat luonnokset, kuin myös hänen kohtuuttomat vaatimuksensa ja tuomionsa väsyttivät ja laimensivat kaikki, jotka yhdessä eli toisessa suhteessa suoraan kuuluivat hänen käskettäviensä joukkoon. Hän, joka kantoi kruunua, teki itsensä päivä päivältä enemmän ja enemmän vihatuksi ja kamotuksi.
Mutta tässä ei vielä kylliksi! Sekä Adlercreutzin ja Sandelsin menestykset maalla että laivaston merellä ja saaristossa herättivät tuossa so'aistussa itsevaltiaassa suuria toiveita ja aikeita, jotka olivat perustetut pohjattomiin luulotuksiin, muun muassa valloittaa itse Pietarin. Hän uneksui jo olevansa Wenäjän pääkaupungin porttien edustalla ja nämä luulotukset vaikuttivat sen, että hänen hetkellinen vastenmielisyytensä Ruotsin liittolaista Englantia kohtaan, jonka apujoukkoja ja laivastoa hän aikoi käyttää kaikenmoisiin hullumaisiin yrityksiin, meni niin pitkälle, että hän mietti monenmoisia väkivaltaisia tekoja sitäkin maata kohtaan. Kuningas oli niin suuttunut Suuribritannian lähettilääsen, herra Thorntoniin, ja Englannin ministeriin, että hän aikoi hyökätä Englannin laivaston kimppuun Itämerellä ja polttaa sen, joka oli lähetetty Ruotsille avuksi. Hän, joka kantoi kruunua, teki kaikki, lisätäksensä Ruotsin onnettomuuksia.
Mutta palaamme Adlercreutziin.
Varhain aamusella 14 päivänä Heinäkuuta järjesti Adlercreutz päävoimansa, jossa oli noin 3,300 miestä ja 16 kanuunaa, hyökkäykseen Kauhavalla, puolentoista peninkulmaa Lapualta. Ennenkuin kenraali antoi hyökkäyskäskyn, ratsasti hän jokaisen pataljoonan rintamaa pitkin muutamilla ystävällisillä sanoilla ja tulisella katseellansa rohkaistaksensa sotamiehen mieltä ja elähyttääksensä hän toivolla voitosta. Tuolla seisoo sinisilmäinen nuorukainen jolla on kookas vartalo, selvät kasvon piirteet ja vakava ryhti. Kenraali katselee kunnioituksella vanhan Koiskisen kasvoihin, joissa kuvautuu tyyni miehuus ja varma toivo voitosta. Kenraali tervehtää häntä miekalla ja veteraani vastaa takaisin. Kenraali katselee savolaista, jolla on pienet, säteilevät silmät ja elävät kasvot. Adlercreutzin silmät säteilevät nähdessänsä Döbelnin porilaisineen, joiden joukossa myös on Ranck, tämän mainion rykmentin joka on urhoollisten kehto tämän sodan aikana. Tuolla seisovat jalovartaloiset karjalaiset ja hämäläiset synkkinä kuin yö, mutta voittamattomia sodassa. Tässä seisoivat hänen silmiensä edessä nämä uroot, nämä sotilaat, joiden kiittämiseksi ei löydy kyllin sanoja. Nääntyneinä, ryysyisinä ja jalat verisinä he vasta väsyneinä loikoivat vahtitulien ympärillä, mutta nyt — nyt ovat kaikki kärsimykset unhoitetut! Onhan vihollinen edessä. Jokainen sotilas palaa taistelunhalusta ja voiton eli kaatumisen päätös on kirjoitettu kunkin otsaan. Adlercreutz on toimittamansa tarkastuksen kanssa tyytyväinen, hän ei epäile vähääkään voitostansa. Rajevskin puolta suurempi joukko ei tee häntä enää vähääkään rauhattomaksi.
Kello on 7 aamusella. Lapuan aurinko lähettää säteilevän valonsa pilvittömältä taivaalta. Sotajoukko lähtee liikkeelle. Evestiluutnantti Aminoffilla Karjalan jääkärien kanssa on kunnia astua etunenässä. Varovasti menee etujoukko metsään, eikä ainoatakaan "viheriätakkista" ole näkyvissä. Maantiellä kulkevat joukkiot suljetuissa parvissa eli 2 muuttotykkiä välissänsä. Täällä kulkee kenraali ja jääkäriketjut hiipivät molemmin puolin metsässä. Halloo! puiden välissä alkaa liikettä. Aminoff on vihdoinkin yhtynyt vihollisen kanssa. Yleinen tuli leviää ketjusta. Karjalaiset ampuvat kuin miehet ja venäläiset hyökkäävät raivoisasti. Aminoff on heikompi, hänen täytyy peräytyä. Nyt saapuu paikalle Adlercreutz.
"Meidänhän pitää eteenpäin", huutaa hän. "ja ne paholaiset menevät taaksepäin! Majuri Tujulin, rynnätkää esiin Savon jääkärienne kanssa; ne eivät koskaan peräydy!"
Nämä sanat tekivät joukon voittamattomaksi. Kiiruusti levisi se järjestyspäällikkönsä Cronstedtin johdolla karjalaisten avuksi. Se tunkeutuu sellaisella voimalla ja reippaudella, että tuo suljettu parvi maantiellä tuskin ehtii seurata, vaikka ketju kulkee epätasaisella maalla ja tiheässä metsässä tien sivuilla. Taistelu käy perki tuliseksi. Venäläiset taistelevat vihoissaan, mutta ei mikään voi tänä päivänä vastustaa suomalaisia sotilaita.
Adlercreutz ja Cronstedt, jotka molemmat ovat ensimäisinä tulessa, verhovat itsensä kunnialla. Kenraali käskee Savon jääkäriä levähtämään ja hengähtämään. Heidän spartanilainen vastauksensa on:
"Kun me peräydymme, voitte sitten, herra kenraali, vaihettaa meitä."
Adlercreutz vuodattaa kummastelemisen kyyneleen. Ne ryntäävät taas samalla innolla ja ylitä kiivaalla tulella vastataan vihollisen puolelta. Taistelunhaluinen von Döbeln porilaisineen lähettää useita pyyntöjä kenraalille, että he saisivat käydä jääkärien edestä taistelemaan. Jääkärit vastaavat:
"Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; me tahdomme myös tehdä mitä voimme ja tällainen taistelu kuuluu meille jääkärilöille, pidätämme itsellemme sen oikeuden, ollessamme etujoukkona."
Jos hän, joka kantoi kruunua, olisi ollut läsnä, nähnyt näiden sotilaiden taistelevan ja kuullut heidän sanansa, eiköhän hänen katseensa silloin olisi selvinnyt, hänen mielensä muuttunut ja hän olisi antanut heille päällikköä, joka olisi ymmärtänyt korvata isänmaalle kaiken sen veren, joka vuoti ja vieläkin tuli turhaan vuotamaan?
Jumala yksin voi siitä tuomita.
Kuta enemmän taistelu lähenee Lapualle, sitä tulisemmaksi käypi se. Venäläiset tekevät raivokasta vastarintaa. Metsä harvenee ja luutnantti von Becker antaa kolminaulasien kanuunainsa soida. Ne tekevät hyvän vaikutuksen. Eteenpäin mennään vaan kivikkojen ja rämeiden ylitse, eteenpäin pajunetit alaskäännettyinä ja hurraahuutojen kaikuessa on kuljettava tuo peninkulmaa pitkä matka siksi kuin vihollinen, joka kello 4 iltapuolella turhaan on vahvistanut joukkojansa, on työnnetty takaisin asemillensa Lapualle ja suomalaiset asettuvat vastakkaisille mäkilöille. Vihollisen tykistö alkaa nyt tasaisen kanuuna-tulen Adlercreutzin kolonnaa vastaan, mutta niin kaukaa, ett'ei se tee sanottavaa vahinkoa.
Tämän kanuunan paukkeen aikana varustaivat molemmat vastustajat päättävään taisteluun.
Rajevski asetti 5,000 miestänsä kaarenmuotoisesti pitkin Lapuan jokea, vasemman sivun kirkonkylän puolelle, sulkemaan takanansa olevan sillan ja Waasan tien, oikean puolisen sivun Liuhtarilaan ja siellä olevan tien ympärille, suojelemaan Kuortaneen tietä. Tykistö, 10 kanuunaa, olivat jaetut niin, että kaksi 6 naulaista oli vasemmalla, neljä oikealla sivulla ja kaksi kanuunaa ja haupitsia keskellä. Näiden taakse keräytyi ratsujoukko, ja siinä se olikin liikkumatonna koko taistelun ajan, pakoittaen vihollisen ratsujoukon vetäymään Liuhtarilan kylään ja olemaan siellä työttömänä.
Rajevski oli edellisinä päivinä antanut takanansa olevan Liuhtarilan suon risukimpuilla tehdä kulkukelpoiseksi tykistöllenkin, niin ettei hän onnettomuuden sattuessa olisi pakoitettu peräytymään ainoastaan maantietä myöten, joka varovaisuus luultavasti pelastikin hänet täydellisestä häviöstä. Venäläisten aseman edessä oli kauniita niittyjä ja ruispeltoja, joihin viimeksi mainittuihin oli jääkäriä piiloutunut. Sittenkuin Adlercreutz oli tarkastanut aseman, käskettiin toinen osasto neljän kanuunan kanssa hyökkäämään Lapuan kylään ja Waasan tielle, sill'aikaa kuin kolmas ja neljäs osasto tekisivät päähyökkäyksen Liuhtarilaan. Kaksi pataljoonaa Palmfeltin johdolla asetettiin varalle mäelle.
Taistelu on alkanut. Kanuunat jyskyvät molemmin puolin ja päättävä hetki lähestyy. Adlercreutz vaalenee ja minkätähden? Sentähden että juuri silloin, kuin suomalaiset tykit alkavat tulensa, ratsastaa kenraalin luokse ajutantti ja ilmoittaa, että eräs vihollisen kolonna näkyy oikealla Alapään kylässä ja Döbelnin osaston takana. Gripenberg joukkonsa parhaan osan kanssa lähetetään sinne, ja ryntäys lykätään siksi, kuin on ehditty saada tarkkoja tietoja vihollisen voimasta.
Mutta löytyy yksi mies, joka ei tahdo tietää mitään hyökkäyksen lykkäämisestä. Se on hän, jolla on tuo musta side otsallansa. Se on evesti von Döbeln, porilaisten urhoollinen päällikkö ja toisen osaston johtaja. Ilman käskyä marssii hän Lapuan kirkonkylään päin. Juoksumarssissa ryntäävät porilaiset mäkeä alas. Hurraa! rohkeutta vaan, te urhoolliset. Pataljoonat seuraavat kintereissä. Tykkien jyskettä, kiväärien pauketta, jääkärien tulta ja hurraahuutoja kuuluu kaikkiaalla. Kasvava ruispelto muuttuu äkkiä eläväksi, siihen piiloutuneet "viheriätakkiset" räiskyttävät tappavia laukauksia. Sotamiehet säikähtivät hetkiseksi. Silloin kaikuu porilaisten marssin sävelet:
"Eespäin, miehet uljahat!
Meit' uskollisten isäin henget seuraavat.
Kas kunnian
Kun tähti meille hohtaa!
Tuttavahan
On verityö, mi kohtaa.
Eespäin kaikki rientäkää!
Vapautemme ikivanha tie on tää.
Voittoisa lippu meitä johtaa,
Muinahis-aikain taisteluista liuskainen.
Eespäin, sä jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."
"Eespäin, eespäin", komentavat upseerit. Blume ja Ramsay ryntäävät ruispeltoon paljastetut sapelit kädessä. Ranck ja hänen kumppaninsa hyökkäävät taas eteenpäin. Majuri Eek huutaa Ranckille, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei kuule sitä. Hän on huomannut erään vanhan miehen kaatuvan maahan ja hän kiiruhtaa peittämään sitä ruumiillansa. Kaatunut on Taavetti Koiskinen, joka taas nousee jaloilleen. Hän ei ole haavoittunut ja huutaa Ranckille: "Kiitos kumppani!" Hän on heti uudelleen taistelussa. Hän näyttää etsivän kuolemaa, mutta kuolema ei tahdo häntä tällä kertaa uhriksensa.
Sotahuuto kaikuu vihollisen puolelta. Tiainen vapaajoukkoneen ryntää vihollista vastaan. Vanha Akka valkoisine hapsineen, joita tuuli häilyttelee, seuraa heitä lyöden taikarumpuansa aivankuin siivekäs velho. Hirveä on heidän hyökkäyksensä. Ikäänkuin metsän jättiläinen syöksee Alarik ja hakkaa vihollisia läjiin leveällä kirveellään. Hän ei huoli, vaikka veri vuotaa useammista haavoista. Kitulangan yhdeksäs poika taistelee kuin uros. "Kuole", oli hänen äitinsä sanonut, "mutta älä häpäise itseäsi." Döbeln huutaa hänelle kiitossanoja. Pataljoonat hurraavat ja kaikki vastustaminen on turhaa. Vihollinen vetäytyy takaisin Lapuan kirkon kylään.
Ilmoitus Alapään kylässä ympäröivästä vihollisesta oli kokonaan perätön. Se oli onnetoin erehdys —, sillä jos sitä ei olisi tapahtunut ja kolmas osasto olisi saanut olla neljännen apuna, niin olisi voitto ollut ratkaiseva ja Kuortaneen yhtähyvin kuin Waasankin tie olisi joutunut suomalaisten käsiin. Se erehdys oli Rajevskin pelastus.
Kun Gripenberg tuli takaisin Alapäästä käskettiin hän Loden kanssa auttamaan Döbelniä. Pataljoonat ryntäävät hurraahuutojen kaikuessa Lapualle. Venäläiset ovat miehittäneet ja puolustavat hurjasti jokaista huonetta kylässä. Raivokas taistelu alkaa. Pajunetit ja pyssyntyvet alkavat verisen leikkinsä. Vapaajoukon nuijat ja kirveet samoin. Blume ja Ramsay kaatuvat kuolleina maahan. Urhoolliseen Aminoffiin käy kanuunankuula ja hän huokaa viimeisen kerran. Hänen sotilaansa, savolaiset, päästävät, nähdessänsä tämän, raivokkaan kostonhuudon. He kaatavat kaikki viholliset, jotka tulevat heidän tiellensä. Niistä 120 jääkäristä, jotka alkoivat hyökkäyksen, ei ole kuin 50 jälellä. Porin rykmentti on kärsinyt hirveästi. Von Qvanten kaatuu, Gripenberg, Lagermark, Wirsen, Uggla ja Jägersköld, kaikki upseereja Porin rykmentistä, loikovat haavoitettuina taistelutanterella. Venäläiset sytyttävät tuleen Liuhtarilan kylän, se leimuaa liekeissä ja samalla myös venäläisten haavoitetut ja sairaat. Onnettomat päästävät hirveän hätähuudon. Oi, Jumalani, miten sota sentään on hirmuinen.
Karjalainen vapaajoukko Tiaisen johdolla tekee ihmeitä urhoollisuudessa. Akka ei liikuta enää rumpuansa, hän on kaatunut, saatuaan keihään piston rintaansa. Mitä hän ennusti muille, on tapahtunut hänelle itselleen. Missä on nuori Kitulanka?
Katso oikealle puolelle tuota suurta kartanoa! Näet hänen siellä lähellä Lapuan pappilaa raivokkaassa kaksintaistelussa erään miehen kanssa, jota hän rajattomasti vihaa ja jonka hän on taistelun aikana onnistunut tapaamaan. Nämät miehet taistelevat kuin kaksi gladiatoria. Alarikin vastustajan sapeli liikkui kuin nuoli nuoren miehen pään ympäri, mutta hän väisti iskut kirveellänsä. Vasemmassa kädessänsä piti Alarik pitkää puukkoansa ja oikeassa kirvestä. Kitulangan poika on saanut useita haavoja, mutta se ei merkitse mitään. Eikös hän ole silmä silmää vastaan kasakkaupseeri Barbarisoffin kanssa, joka viekotteli hänen nuoren morsiamensa? Rauta ja teräs paukkuvat toisiansa vastaan. Lähimäisen rakennuksen ikkunassa näkyy nuori, kalvakka nainen vääntelevän käsiänsä tuskasta ja epätoivosta. Hän ei voi irroittaa silmiänsä taistelevista miehistä. Se on Savilahden Olga, Barbarisoffin puoliso. Hän käsittää hyvin, että tämä taistelu päättyy joko molempien eli ainakin toisen kuolemalla. Alarikin näkeminen, jonka hän oli pettänyt elämän onnen ja autuuden lupauksella, on pannut hänen sydämensä sykkimään katumuksesta ja omantunnon soimauksesta. Hän oli unhottanut Alarikille antamansa lupauksen ja velvollisuutensa isänmaatansa kohtaan kuin meni naimisiin vihollisen kanssa. Turhamielisyydestä rikkoi hän valansa ja lupauksensa ja hän kärsii jo senkin tähden. Hän parkaisee. Alarikin puukko sattuu Barbarisoftiin ja tämä vaipuu kuolleena maahan. Alarik on täyttänyt vannomansa koston. Hän huutaa Olgalle — "petturitar" ja Olga vaipuu tunnotonna alas. Alarik heittäytyy uudelleen taisteluun.
Venäläisten vasen sivu on täydessä pa'ossa Liuhtarilan siltaan päin. Heti ylitse ehdittyänsä sytyttävät he sillan tuleen. Rajevski käyttää vaarallisessa asemassansa viisaasti tilaisuuksia hyväksensä. Erinomaisella nopeudella peräyttää hän ratsuväen ja näyttäytyy, taitavasti järjestettyään rintaman, uudelleen taistelujärjestyksessä, vasen sivu Liuhtarilan kylää päin, oikea metsän suojassa, joten hän rauhassa vallitsee eteläistä eli Kuortaneen tietä, jota Adlercreutz — onnettomasti kyllä — ei aikanaan ottanut haltuunsa, luultavasti sen tähden, ettei hän tietänyt sen tärkeyttä.
Pataljoonat käyvät taas taisteluun. Lapuan kirkonkylä on meidän hallussamme. Nyt on vihollisen sytyttämä, palava Liuhtarilan kylä valloitettava. Cronstedtin jääkärit tunkeutuvat metsään ja Gripenbergin urhoolliset hämäläiset kylää kohden. Oi mikä näky kohtaa hyökkääviä! Liuhtarila on yhtenä tulipatsaana, josta venäläisten haavoitetut ja sairaat koettavat pelastautua. Jalot Suomen sotilaat koettavat auttaa noita onnettomia, mutta hirveä kuumuus ja sakea savu estävät heitä siitä. Odotetaan tulipalon päättymistä. Kohta on koko kylä tuhkaläjänä, mutta kadonnut on vihollinenkin.
Savun peittämänä on Rajevski joukkonensa mennyt Liuhtarilan suon ylitse ja asettunut tykistöineen, kuormastoineen ja varastoineen turvapaikkaan. Viha ja harmi kuvautuu jokaisen kasvoille. Koko päivän ankaroista ponnistuksista siis ei ole ollut muuta hyötyä, kuin että jonkun peninkulman ala isänmaasta on hetkiseksi pelastettu.
Voittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä järjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo kahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia, sotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan takaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla taistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa, jotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs osasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja ensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle vahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten keskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:
"Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808."
Jos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen hyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset itsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti tapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata valtaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä, ja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen vähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret apulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly sai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa toimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin voitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja jo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi ja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan; tämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo todellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.
Klingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden viikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali Kamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin valvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä hetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja sotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.
* * * * *
On yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut runsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso tuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen kuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään raastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen ja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän rinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja makaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa, hirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään. Ei kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus, että ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin mieleen.
Eräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu, joka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat verestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa revittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän oli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä on Alarik Kitulanka.
Hän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa hän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka tarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.
Myös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.
"Etsitkö minua vai häntä?" kysyi Alarik.
"Sinua", vastaa hän. "Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on poltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut. Onko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi minulle?"
"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan portilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni."
"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?"
"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään, kuollakseni sen oven edessä."
Kuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies hiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik ja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin Jumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää samalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema antavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.
On aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän lehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu on sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät lehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee pilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä, jonka se on kohottanut aurinkoa kohti.
Alarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet metsäpirtille.
Oven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra, arvokas Kelloniemi.
He keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.
Vanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin, kalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia ja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.
Vanha isä kiinnittää synkän, uhkaavan katseensa pojan kasvoihin. Hän ei huomaa, että Alarik jo on kuoleman oma.
"Mitä, oletko sinä taas kotona, istuaksesi tuvassa? Tuliko taistelu sinulle liika kuumaksi, kuin jätit taistelevat veljesi?" kysyi vanhus ankaralla äänellä.
Hymy ilmaantui Alarikin kalpeille kasvoille. "Isä ja äiti, en ole häväissyt itseäni", vastasi hän. "Döbeln on huutanut minua nimeltä — sankari. Suomelle, maalleni olen uhrannut vereni ja nuoren elämäni. Hyvästi! Tahdoin kuolla teidän luonanne ja rukoilla sijaa kodissanne Olgalle."
Hän vaipui maahan kukkaisten ja kanervien päälle. Hänen rintansa paljastettiin ja ammottavista haavoista tippuivat viimeiset veripisarat hänen ruumiistansa. Hänen vieressänsä oli polvillansa Savilahden Olga ja kirkkoherra luki siunauksen kuolevalle. Vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa pitivät kumpikin yhden poikansa käsistä suljettuna omiinsa.
Samassa tuokiossa kuultiin torven kajahdus ja pari minuuttia sen jälkeen syöksyi esiin ratsujoukko. Joukon etunenässä ratsasti mustalla hevosella hän, jolla oli nuo elävät silmät, tuntuvat kasvojen piirteet ja leveä, musta side parantumattoman haavan ympäri, tuo sotilasryhtinen, ja sotamiesten epäjumala — Yrjö Kaarlo von Döbeln.
Hän ratsasti pirtin edessä olevan joukon luokse. Hän kiinnitti terävän silmäyksensä kuolleen kasvoihin ja heti tunsi hän nuoren urhoon eilisestä taistelusta. Döbeln laskeusi hevoselta, meni Alarikin luokse, polvistui ja painoi suutelon hänen veriselle otsallensa.
Kuoleva loi viimeisen, selkeän katseensa evestin kasvoihin.
Sanomattoman ilon ja rauhan väre ilmaantui hänen kasvoillensa.
"Isä, äiti", kuiskasi hän; "en ole häväissyt teitä enkä itseänikään, kysykää häneltä, joka nyt juuri painoi huulensa otsalleni."
Hänen päänsä painui hitaasti Olgan rinnoille. Vienosti huokasi vielä kerran tuo heikosti tykkivä rinta. Alarik Kitulangan elämänlanka oli katkenut.
"Hän oli kelpo Suomen poika", huudahti von Döbeln vienolla äänellä. "Sallittakoon meille, hyvät herrat", lisäsi hän kääntyen seurassansa oleviin upseereihin, "lopettaa yhtä kunniakkaalla tavalla kuin hänkin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kuolla isänmaan edestä?"
Hän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät hän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla Kitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä paitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin jälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään heidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat he kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti vanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.
Niin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän kaikki rakkaan maansa edestä.
* * * * *
Lapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri Eekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla: terve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja elävällä ilolla näki taas Ranckin.
"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?" kysyi majuri. "Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja luonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä siinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki asiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin sallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä käytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon upseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän ylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma."
Ranck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa päämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata elämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen porilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas voi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut loistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.
"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki. Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian ansainneena."
"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte pitkällisen poissa-olomme aikana."
Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut, joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella, ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi liikutettuna hänelle kätensä.
"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?" lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.
"Jumalan tähden, ette, herra majuri", vastasi Ranck. "Se on salaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken. Minulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova."
"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein mieltymyksestä teidän persoonaanne", vastasi majuri. "Menen nyt keskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella enemmän keskenämme."
"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella", vastasi Ranck, "varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole enää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana. Kummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä."
"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi", vastasi majuri. "Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten hän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia kepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut paremmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi Roth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä joukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden, rämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut Ruoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja ja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut ympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee venäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta ruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on, kuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät häntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme."
Majuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli vanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.
"Olen odottanut teitä kau'an", lausui veteraani, "sillä tahdoin saada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen olin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni, niin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri Eekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä olisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka kaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan."
"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi tarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan", vastasi Ranck hyvin liikutettuna. "Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista vaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan. Puolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana."
"Mutta en minä", vastasi vanhus. "Minä aivan kummastuin kuin näin teidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne Roth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko tämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?"
Ranck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:
"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa minulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien hellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua kiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä, joiden kanssa on kunnia olla sukulaisena."
Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.
"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat täyttäneet velvollisuutensa."
Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä sille löytynyt lohdutuksen sanoja.
"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia, jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada takaisin."
Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen jälkeensä. — — —
Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.
Majurin kasvot loistivat ilosta,
"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle. Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä. Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan. Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen. Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi, joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa päivällispöytään."
Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.
"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."
Hän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an ajattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun rikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen sanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi hän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä hänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa rakkain esine.