KAHDESTOISTA LUKU.
Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.
Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia, vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.
Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki, suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita, seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.
Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen. Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa. Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.
Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan noita peljättyjä petoeläimiä.
Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen, rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.
Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja — sotilaan poika.
Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.
"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"
"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama kokonaan katosi savupilviin.
"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän kertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin hänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin kuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä", lausui Kitulanka painavasti.
"Sinulla on oikein, isäntä", lausui hänen vaimonsa, "meillä ei ole kuin kuusi poikaa."
"Teillä on seitsemän", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.
"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!" kuului taas vanhuksen vastaus.
"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku epäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?" kysyi nuorimies ja oikasi kookkaan vartalonsa. "Mikä tarkoitus teidän ja äitini puheella oikeastaan on?"
"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani", vastasi
Kitulanka.
Nuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti pyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.
"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?" lausui poika tärisevin huulin. "Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen taistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin heittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä kuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?"
"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia Suomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt kahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen, uhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut kokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen saarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene taistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja yhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!"
"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo tietää mitään sinusta, pelkuri-poika", lausui äiti ylösnoustessaan ja katsahti vihaisesti Alarikiin. "Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli sinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt sinun maailmaan."
Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.
"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."
"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus. "Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"
"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.
Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.
"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti päätänsä pojalle.
"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"
"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan. Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme. Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."
Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.
"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.
"Löytyy yksi, ja hänen nimensä on Savilahden Jooseppi."
Silloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.
"Savilahti?" kertoi Kitulanka, "onko sellainen mahdollista? Onhan hän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin hänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja kalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden. Hänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada mieheksensä kenen hyvänsä kylästämme."
Pappi hymyili.
"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty sen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli kylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön lupauksia", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.
Kitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesi
Alarikin tavallisesti istuvan. Se oli — tyhjä.
"Alarik on mennyt matkoihinsa", lausui isä. "Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti, tuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen silmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?"
"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin ja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa Härmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti taistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan, ennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on nyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua Kokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei myöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä Rajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija, joka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor vihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta päättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala on oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän puolellamme."
"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat", vastasi vanhus päättävästi. "Oi, kuin vanhuuteni estää minun uhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla Jumalaa ja siinä kaikki."
"Ja siinä onkin kylliksi", vastasi pappi. "Suomen kaikissa kirkoissa pidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto on yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta tarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi tehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan miespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon kuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä."
"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä, eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"
Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.
Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella taivaalla.
"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."
Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.
"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.
"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut, siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"
Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat kolme henkilöä katselivat toisiansa.
"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."
"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä epäillään sytyttäjäksi."
Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.
"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"
"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi", vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti, kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."
"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."
Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.
"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene rauhassa täältä. Kuole, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin unhotan, että olet levännyt rinnoillani."
"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit alinomaa silmieni edessä."
Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.
"Ole siunattu poikani!" sanoi hän. "Olen antanut sinulle elämän ja käsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja."
"En koskaan, äitini, luottakaa siihen." Hän suuteli äitinsä kättä ja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja kirkkoherra puhellen keskenänsä.
"Minne menet Alarik?" kysyi viimeksi mainittu. "Sotaväkeen, taistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi on metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin, kohta saatte kuulla minusta."
Hän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel vieri hänen silmistään ja minkätähden?
Sentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi kaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan ulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli kasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja jälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle. Vieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus sanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.
Hän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa. Jokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle tuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.
Siten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui. Punertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän lähestyi valoa.
"Tuolla löydän ne, joita etsinkin", mumisi hän itseksensä. "Ne ovat
Olli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne."
Alarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin 50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat päällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista. Heillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan leveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo istuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja kantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.
Miehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla Akan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa, jotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein surullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa kuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan katsoi yhtämittaa tuleen.
Äkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut häntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he pelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin tuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä ilmoittamista.
Hän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän tehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin ja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan näköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä, väliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen rumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja lauloi samalla erään laulun Runottaren — kaikkivaltiaan tyttären — kunniaksi.
Miehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja ja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.
Sittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:
"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen tarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja kauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien jyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen nähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun ja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä."
"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?" kysyi kunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. "Minä kävin eilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa. Hän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle, että hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin määräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään."
"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!" vastasi Akka ankaralla äänellä. "Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko laskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan majoille."
Juuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin kanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.
"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne joukkoon", lausui nuori mies karjalaiselle. "Pysyttekö sanassanne?"
"En koskaan ole syönyt sanaani", vastasi Soini arvokkaisuudella. "Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän miehiksemme?"
"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja että tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa pelkuruutta, ammutaan heti."
"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin", vastasi karjalainen. "Tahdotko niillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut."
"Tahdon", vastasi Alarik korkealla äänellä,
Soini nyökäytti päätään. Sitte kääntyi hän miehiin, jotka olivat heidän ympärillänsä.
"Sallitteko, että tämä nuori mies, Alarik Kitulanka, tulee meidän miehiksemme?" kysyi hän heiltä.
"Sallimme niillä ehdoilla, ett'ei hän koskaan käännä selkää viholliselle, vaan joko voittaa eli kaatuu meidän kanssamme", kuului vastaus.
"Hän on antanut sen lupauksen", vastasi Soini.
"Sitte tulkoon meikäläiseksi."
Kun miehet olivat antaneet tämän vastauksen, meni Akka Alarikin luokse. Vasemmassa kädessä oli hänellä pieni, taidokkaasti veistetty ja koristettu puuvati, oikeassa kaita ja terävä veitsi. Tultuaan nuoren suomalaisen luokse kääri hän paidan lujan hänen vasemmassa käsivarressaan, teki siihen veitsellänsä pienen haavan ja antoi Alarikin haavoitetusta kädestä tippua muutamia veripisaroita vatiin. Sitte meni hän tulen luokse ja heitti vadin sisällyksen liekkeihin.
"Jos rikot lupauksesi, jonka nyt olet näiden miesten läsnäollessa antanut, niin ottakoon paholainen sinun henkesi ja nauttikoon sen samoinkuin minä olen uhrannut veresi tulen haltijalle."
"Tapahtukoon niin", huusivat miehet. "Akka on puhunut hyvin."
Alarik asettui miesten joukkoon tulen ympärille. Vartija asetettiin ja neljännes tunti kertomamme tapauksen jälkeen nukkui koko joukko, paitse Alarik, joka valveilla uneksi tuosta kauniista Savilahden Olgasta, jonka hän oli kadottanut.
Tähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä ollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja kohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin sanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku ollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä mutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.
Jo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys odotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten hirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa ja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen joukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi noin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä tehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut viholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset pelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän näki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän nuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa paikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut itsellensä kunnianimen "venäläisten havauttaja", joka nimi kylliksi osoitti hänen toimiensa laadun.
Tiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat meille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti parantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin vaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen parantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut häntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin Paavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran näki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja. Selvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva Tiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan hänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin sairaan kanssa, mumisi hän:
"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli mitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina Kemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle kohtalonsa. Myöskin hänen käteensä olen katsahtanut, olkoon siinä kylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo hänen kädessään olevat piirteet osoittavat."
Ne kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat, että yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani ja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa tarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet ja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt enempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa luottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas kertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen teki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja lyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi hän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.
"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut", lausui Ranck hymyillen. "Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs ystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä kaikki."
"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne", lausui Tiainen. "Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu aivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin olisitte olleet kuoleman oma."
Ranck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti kädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan. Vai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.
Paitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin kovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat mielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin lempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna Tiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä nuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava kuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen keräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi myöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa oli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten saavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa ja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista ja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen koko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella kunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat suojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen henkeänsä.
Kun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä, näki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä ääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti suuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien ympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti tietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun Saarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle kokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä hän oli?
Muutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty ja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety Kalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.
"Olli Tiaisen luona", mumisi Ranck, "sepä oli omituinen sallimuksen leikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani."
Sitte kysyi hän Paavoa.
"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa", vastasi Hanna. "Mutta nyt kiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen rasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen kaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne."
Tuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa. Joka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät myös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi puhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt. Ranck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa hän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai vastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta ja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla seurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista, joissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden miehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla, joiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut tuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta eli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja ilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck väliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren tytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän takaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on naisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut syntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa soimaavaa ääntä.
Ranckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa ensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui lämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota teeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen, hienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin täytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle. Talonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka vaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan askaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa kohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka omin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.
Kerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu vanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan huolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.
"Se on aivan hänen kaltaistansa", vastasi Tiainen. "Tuo voimakas, vanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme sukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona. Siitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin heidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen poikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi suuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin osalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen maanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä sydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko luonteeltaan."
"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on tullut?" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen sanoja.
"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon", vastasi Tiainen. "Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta. Hän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen kuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta vanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin, että siten on hänelle käynyt."
"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut", lausui Hanna Tiainen. "Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä ei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen muistollensa."
"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli saavutettava kadotettu kunniansa", vastasi Ranck innolla. "Hänen tekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava. Sydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi, kantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin."
Tästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin vanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän oli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi ja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo isäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta nousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin kuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.
"Paavo raukkani", lausui Ranck syvästi liikutettuna. "Molemmat, sekä sinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme."
"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää venäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla" vastasi Paavo. "Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee uudelleen ja silloin…"
Hän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti oikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi edessänsä seisovaa vihollista.
Ranck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja seurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla puutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava. Silloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden kuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet armoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.
Kun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä. Tämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä ja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän ehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja näyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen. Pitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja asekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui ilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä kuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.
Tiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.
"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän taipumustenne ja elämäntapojenne mukainen", lausui hän. "Olemme kumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme kaipaamaan teitä."
Nyt vasta Ranck huomasi Hannan kasvojen ilmauksen samalla kuin hän ymmärsi osoittamansa ilon loukanneen Hannan tunteita.
Hän nousi ylös ja tarttui liikutettuna Hannan käteen.
"Minä puhuin ajattelemattomasti, mutta en suinkaan aikonut loukata teitä, jota niin suuresti kunnioitan", lausui hän vapisevalla äänellä. "Te, Hanna, ja veljenne olette molemmat osoittaneet minulle, muukalaiselle niin sanomattoman paljon todellista ystävyyttä ja hyvyyttä, ett'ei se koskaan haihdu sydämestäni. Tänä hetkenä, kun olen valmis heti jättämään teidät tuskin koskaan enää nähdäkseni teitä, sillä sotilaan kohtalo ei ole hänen omassa kädessään, tahtoisin sanoa teille paljonkin, mutta se kumminkin on vielä kielletty. Eräs täyttämätön lupaus sitoo kieleni. Mutta jos kerran onnistun täyttämään lupaukseni, ja te, Hanna, silloin tahdotte kuunnella minua, niin saatte tietää ne tunteet, jotka minussa liikkuvat teitä kohtaan, ja kuinka suuresti arvostelen teidän ylevämielistä ja jaloa luonnettanne."
Ranck suuteli hänen kättänsä, puristi sitä sydämellisesti ja jätti hänen yksin.
Ujona seisoi hän siinä ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.
"Tämä oli siis hänen jäähyväisensä", kuiskasi hän. "Mitä tarkoitti hän lausumillansa sanoilla? Rakastaako hän minua? Oi, tulisiko sellainen onni ja autuus osakseni. Jo kau'an sitte olen tuntenut, että sydämeni yksinomaan ja ikuisesti kuuluu hänelle." — — —