YHDESTOISTA LUKU.
Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin.
Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla. Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa. Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.
Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle
Gotlannin saarelle.
Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.
Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.
"Mitä käskette?"
"Vielä kaksi lämmintä kanuunaa", käski Matti herra, joka oli lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.
"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun 22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana. Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella vaskella."
Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen, tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän uudelleen tuolille.
"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä olevista ystävistä.
"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin pohjaan.
Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi hyvin — ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.
"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.
"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasi
Krokin Eerikki, "mutta minulla on tytär…"
"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Akkasi…"
"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni. Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."
"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"
"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme. Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."
"No, mitä vastasi hän?"
"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, —" Krok kumartui pöydän yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtänne venäläisiltä, sanoi hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille käydä pahoin. — Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä. Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä muutoin tulen hulluksi."
Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.
Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.
"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa. Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys, jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen visiitti [vierailu], ha, ha, ha."
"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."
"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."
Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja. Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.
"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi, ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee! Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P. Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä. Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen pikemmin kotia."
Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa. Mutta pian seisahtui hän uudelleen.
P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P. Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet, vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla. Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.
Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä. Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista. Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.
"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."
Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa. Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.
"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin…; minä tunnen hyvin Agnetan."
Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia. Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville, mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.
"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän oli priorina Visbyn luostarissa vuonna … jopa kai! vuosiluvut eivät koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."
Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan kaksi kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta, pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja — oi taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea "isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan. Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.
"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok kuolon tuskissa.
"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.
"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta…"
"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani hautaan."
Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.
Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä. Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään, hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät. Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta. Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle. Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.
Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan kovalla, äkäisellä äänellä.
"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa, kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa, työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"
"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen. Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän, mutta meillä on vaan yksi ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja minun välillä."
"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen, on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on…"
"Hirtettävä lurjus…" keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran kirjuriin.
"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."
Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari Krok värisi ilosta.
"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.
"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän," lausui Krok korkealla äänellä.
"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä, jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he…"
"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys, isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."
"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat 2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa…"
"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.
"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P. Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän pahan aikomuksensa."
Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä, koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen, jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis eivät olleetkaan kummituksia eikä haudoista nousseita aaveita. Ne olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.
"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin, semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa. Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."
Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin. Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan raivoavia henkiä toisesta maailmasta.
"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni tekee tapella."
P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin — Manfred Skrifvarin; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä. Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut hänelle antavansa tyttärensä.
Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle, luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.
"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on tänä yönä ollut yhdessä."
"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi, tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.
"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia, näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain, että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme. Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja nekin vaan puukanuunia [aivan historiallista] ja että he tulivat Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa; tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000 miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse, kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."
Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän, jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.
"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."
"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle mitä olemme nähneet ja kuulleet."
Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset, mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta järjestysmiestä raskaasta unestansa.
"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä. "Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."
Laiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni sanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos Gotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman suuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin Ranskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään toivoa pelastuksesta.
* * * * *
Kuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky johtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun ilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni Cederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa saari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä Karlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja kenttätykistö. Rekatti Bellonan kapteeni Gaubineau sai käskyn heti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan edellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä purjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin arveltiin laivaston oleskelevan.
Kapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen kahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin kunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa. Kauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja kaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen, kuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan, valhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja. Vanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg, joka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman päällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla vakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta. Pursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi alinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen apulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä palvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti punaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.
Gaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille vastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat vastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset olisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen, paljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa maha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä oli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä leveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat kuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle sukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella maailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän olevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin vilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan merimiehen aivoissa liikkunut.
Kuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen. Hyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen kertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä saa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa koskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin sanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen kohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän varovasti omatakeisuuttansa.
Kapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa ja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä ruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi oli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan, että kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja "manööverisoppa" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut läheisessä sukulaisuudessakaan "valtameren helmen" mehun kanssa, vaan jonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen elähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan kannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä meri-ilmaa.
"Mihinkä lopetinkaan?" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan vahtiupseerin tervehdykseen.
"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä eräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä."
"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se, hitto vieköön pystytukkani — Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan pääkallossansa —, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri aaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa. Silloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin levitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin lemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle ja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja korjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni rakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa etelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollut monta rakkauden seikkailua elämässään."
Tuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi ollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt nauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi sormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.
"Te nauratte, ehkä epäilette — Hasselberg! eikö seikkailuni lesken kanssa ole totta?" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen rinnallansa.
"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien ylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta! Totta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta hän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas, suloinen ja kaunis hän oli", vannoi ja vakuutti pursseri.
"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin todistuksestanne", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin keveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että tällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.
"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni", vastasi apulainen. "Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten leskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri."
"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä Tukholmaan", jatkoi kapteeni. "Emme voineet kulettaa mukanamme ruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan tavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen olikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin paljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä hyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen pohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli viidenkymmenen kuulan."
"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeni
Gaubineau!" huudahti apulainen.
"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään oli kiilautunut — merimiehenviitta. Väestö näet oli tappelunaikana heittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi kuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä pyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden vetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja puristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden niistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin säilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja tiedätte, että se on totta."
"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta", vakuutti pursseri uudelleen. "Minulla on vielä tallella tilikirjani vuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta päällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä minäkin muistan sen matkan."
"Ja leski, kapteeni Gabineau — miten hänen kävi?" kysyi apulainen.
"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare", tämä oli vahtiupseerille. "Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän muuttunut ja meillä on kiire."
Miehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja kuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty. Rekatin nopeus eneni suuresti.
"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa", jatkoi Gaubineau. "Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy hieman miettiä. Niin hän…"
"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan", keskeytti pursseri. "Niin totta Jumala…"
Kapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.
"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta", lausui kapteeni. "En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä tapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta teidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti pois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi tyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä kreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan keulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä käsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut hänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten rakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä ilmoittaa tähystäjä keulakokassa?"
"Purjehtija suojan puolella", ilmoitti vahtiupseeri.
"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on. Tanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa 'Cort Adeler' ja kahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä ja sain luonnollisesti — myöntävän vastauksen heti paikalla. Kirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja molemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä ylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä melkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi rakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti aina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa haikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau, ihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset ikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli luullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:
"Jumalallinen Gaubineauni", sanoi hän, "minulla on pyyntö sinulle", sanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun poski-partani kanssa.
"Mitä käsket?"
"En käske, vaan ainoastaan pyydän."
"Mitä sitte?"
"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä. Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"
"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau, yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa? Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa, minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani, vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut itsensä rakastumasta muuten kuin — leikillä."
Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.
Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa. Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.
"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekatti Garmelilla ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania, jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on sille antanut."
Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti huuliansa.
"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui alakapteini.
"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme laivastomme."
Mitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen päivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11 linjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät Möenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili korkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla nuo uhkeat "tammivallit", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta sotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta. Ne olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien sodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden ja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen amiraalilaiva Kustaa IV Adolf, joka oli viimeinen vuoden 1790 jälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan kummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli muodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja viehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten kanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon kolmikieliseen lippuun.
Puhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, että Bellona toi mukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa laivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon niistä määräyksistä, kuin Bellona oli tuonut mukanansa, kutsui hän heti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset olivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn viedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin, sitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja rekattien avulla vihollinen saaresta.
Tämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa. Nyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat "tammivallit" kelpasivat vaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa sotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi upseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän oli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että Gotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut muita miehiä kuin laivaston "sinitakkiset" ja että Karlskroonaan menemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.
Mutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin kunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin heti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500 Kalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa tykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden tykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin johdolla. Rekatti Sellona sai käskyn etsiä erinneet linjalaivat Urhoollisuus ja Miehuus ja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston lähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät siellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto läksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia kohti.
Kun Bellona 14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon, saatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima, joka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen ympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen Carlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän iltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat ne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui amiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille. Lähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka oli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt kuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut kunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli kiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.
Skrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti lukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:
'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!
Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin linnoitukseen, ovat puisia eivätkä sentähden peljättäviä. Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti antautua.'
"Sen teen tiettävästi", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä saamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia kanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä. "Tervehtäkää evesti Klintiä", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen, "että kohta tapaamme toisemme Visbyssä."
Nuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire näkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä tavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten käsien kanssa.
Amiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana iltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot silloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan vihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa venäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää kourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan, kuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua sotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut päättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.
Aamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti, kapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman antautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin olisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle viholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa, jolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta saivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa lupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia ja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä osasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen matkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto meni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät Gotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan Sliten satamassa tarkastelemassa.
Noin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli vaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi liike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään aivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita ja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja vietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista ollutkaan, sillä seuraavana päivänä vietti raatimies Krok ainoan tyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa, joka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja rykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut raatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin olivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa, sillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin hänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi. Kaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne ihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut. "Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista", vastasi hän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti raatimiehen arvoa asujanten silmissä.
Hääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin kuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat puutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat ilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi, kukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun tulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon helteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.
Ei kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän asemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein sorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi. Anna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse talutti häntä Hänen Majesteettinsa rekatti Bellonan päällikkö, kapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi antaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää, että raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan tyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan, vaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.
Vihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut läsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi kahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.
"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme", sanoi hymyillen nuori mies. "Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi tulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua, Anniseni."
"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä", kuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää hänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. "Meillä on ollut apunamme sekä pyhimykset että venäläiset."
Häät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä päivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat rekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle ja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan kaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti meni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi vanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista kaapparialusta Cort Adeleria ja tavallisella auliudellansa lupasi hän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja ilmoittaisi mokomasta pöpöstä.